Kulttuurimölinää kirjamessuilla

Kun Suomen ensimmäiset kirjamessut järjestettiin Turussa vuonna 1990, kirjallisuustoimittaja Juha K. Virkkunen oli paikalla ja äänitti. Kasetille tallentui muun muassa Kari J. Kettulan puheenvuoro messujen ideasta. Alkuun kyse oli kirjallisuusalan ammattilaisten messuista, joilta suuret kustantamot ja useimmat tähtikirjailijat puuttuivat. Uusi innovaatio oli, että messuilla voi paitsi plärätä kirjoja myös ostaa niitä!

Sitten ensimmäisten messujen on vettä virrannut Aurajoessakin. Tänä vuonna tuttu kirjallisuudentutkija oli ollut Turun kirjamessuilla haastattelemassa yhtä kirjailijaa ja sopinut tapaavansa toisen muuten vain. Haastattelu onnistui hyvin, mutta toiset treffit jäivät toteutumatta, kun messuahdistus iski. Oli tullut sellainen tunne, että kirjoja oli liikaa ja liian moni niistä vielä lukematta. Häly ja tungos kävivät sietämättömiksi ja oli päästävä ulos.

Lukemista sanotaan yksinäiseksi puuhaksi. Kirjan kanssa ollaan yksin, kirjallisuudesta keskustellaan harvojen kanssa ja kirjallisuudesta kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Kirjamessut ovat kaiken tämän vastakohta: messuruuhkassa toiset lukijat tunkevat iholle ja tungoksen yllä kaikuvat äänentoistolaittein vahvistetut yhtäaikaiset kirjallisuuskeskustelut. Kirjamessujen yhteydessä puhutaan usein kirjallisuuden kaupallistumisesta ja kaupallistamisesta, ja tärkein syytekohta on pinnallisuus: messuilla myydään, tungeksitaan ja hälistään, ei lueta ja ajatella. Nekin jotka oikeasti kuuntelevat messuesiintyjiä, saavat pitää kiirettä ehtiäkseen ajoissa seuraavalle rastille. Monelle kirjallisuudenrakastajalle käy messuilla niin kuin ystävälleni: tulee kiire päästä pois ja toipumiseen menee hetki aikaa.

Pitäisikö pöydät siis kaataa ja messukeskukset hajottaa? Toisaalta messuilla on paljon huolella valmisteltua ohjelmaa. Jos haastattelija ja haastateltava ovat aiheensa tasalla, voi lyhytkin keskustelu olla antoisa. Joskus kirjamessutkin onnistuvat, kuten Aleksis Salusjärvi on Kritiikin Uutisissa todennut. Ja tuttu kustannustoimittaja väitti, että kirjamessut ovat kustantajalle lähinnä menoerä: kirjojen myynti messuilla ei kata läsnäolon ja ohjelman järjestämisen, siis juuri kirjallisuudesta keskustelun, kustannuksia.

Ehkä kannattaa keskittyä nauttimaan kirjamessujen hyvistä puolista niin kauan kuin messuja järjestetään. Sillä sopii epäillä, onko niitä enää parinkymmenen vuoden päästä, kun digitalisointi on edennyt. Rientäisimmekö muka messuille törmäilemään toisiimme vain siepataksemme taulutietokoneidemme ruudulle näytteitä e-kirjoista, jotka olisivat tarjolla messualueen verkossa messujen ajan?

Sitä paitsi messumölinässäkin on puolensa. Sen ymmärtää, kun kuuntelee vanhoja kirjamessuäänityksiä. Niillä kuuluu ohikulkevien ihmisten ääniä, sekalaisia kuulutuksia ja mainoksia, huutamalla käytyjä keskeytyviä keskusteluja kahden vuosikymmenen takaa. On vaikeaa saada selvää kuka puhuu ja minä vuonna, mutta silti kaikkea tuota jää kuuntelemaan lumoutuneena.

Kirjamessuillahan puhutaan siitä mistä kirjatkin kertovat eli vähän kaikesta. Ensimmäisillä messuilla esimerkiksi ympäristön tilasta, videotaiteesta ja sen tulevaisuuden näkymistä, kansainvälistymisestä. Menneisyyden tulevaisuuden pohdinnat ovat kiinnostavia perspektiivistä, jossa tulevaisuus on jo menneisyyttä, tapahtunutta. Nauhuria sulkiessa tuntuu kuin olisi palannut pitkältä matkalta ja vähän johonkin muualle kuin mihin piti.

Ehkä pian alkaville Helsingin kirjamessuille pitäisi mennä korvatulpat päässä, äänityslaite taskussa?