Pyhä Nikolaus (300-luku)

pyhimys, Myran piispa

Tiivistelmä: Pyhä Nikolaus oli legendan mukaan lounaisessa Turkissa sijainneen Myran piispa. Häntä on kunnioitettu jo varhain pyhimyksenä sekä idän että lännen kirkon piirissä. Nikolaus suojeli merenkulkijoita, kalastajia, saaristolaisia ja kauppiaita. Hän on osaltaan ollut antamassa hahmoa suomalaiselle joulupukille.

Nikolauksen elämästä tiedetään äärimmäisen vähän. Yritykset osoittaa hänet erääksi niistä hengenmiehistä, jotka kokoontuivat Nikean kirkolliskokoukseen 325, ovat epäonnistuneet selvien todistusten puuttuessa. Pyhimyskultin varhaisuudesta ei kuitenkaan ole mitään epäilystä - idän kirkon alueella Nikolauksen kultti oli vakiinnuttanut asemansa jo 500-luvulla, ja 800-luvulla häntä kunnioitettiin siellä enemmän kuin ketään muuta pyhää henkilöä Neitsyt Mariaa lukuun ottamatta. Länsimaihin kultti levisi 800-luvulla, jolloin napolilainen Johannes Diaconus kirjoitti kreikkalaisiin legendoihin perustuvan elämäkerran Vita S. Nicolai.

Ratkaisevan sysäyksen Pyhän Nikolauksen suosiolle lännessä antoi kuitenkin se, että hänen ruumiinsa siirrettiin 1087 eteläitalialaiseen Barin kaupunkiin. Muslimit olivat valloittaneet Myran, ja pyhimyksen jäännöksen tuotiin turvaan kaupunkiin, jota ristiretkeläiset käyttivät lähtösatamanaan. Tapaus herätti suurta huomiota aikalaisten keskuudessa, ja siitä on mainintoja pohjoismaisissakin annaaleissa. Pyhimyksen haudan suojaksi rakennettu uusi kirkko vihittiin Barissa 1095, ja tästä lähtien Nikolauksen kultti on ollut tunnettu koko katolisen kirkon alueella.

Pohjoismaissakin Nikolaus kuului vanhimpien tunnettujen pyhimysten joukkoon, ja hän säilytti suosionsa läpi koko keskiajan. Muun muassa merenkulkijoiden, kalastajien, saaristolaisten ja kauppiaiden suojeluspyhimyksenä tunnetulle piispalle vihittyjä kirkkoja on ollut kaikissa Itämeren suurissa kaupungeissa. Yksinomaan Tanskasta tunnetaan yli sata Nikolaukselle omistettua kirkkoa, alttaria tai messusäätiötä, ja Pohjoismaissa tiedetään olleen useita pyhimykseen liittyneitä reliikkejä, muun muassa ampulleja, jotka sisälsivät hänen haudastaan valunutta pyhää öljyä. Islannissa pyhimyksen suosio näyttää olleen poikkeuksellisen suuri; varhaisimpien säilyneiden islanninkielisten käsikirjoitusten joukossa on katkelma Nikolauksen legendasta, ja hänelle omistettuja kappeleita tai kirkkoja mainitaan yli neljäkymmentä kappaletta.

Turussa mainitaan 1355 Nikolauksen kilta, ja tuomiokirkossa on myöhäiskeskiajalla ollut pyhimykselle omistettu alttari. Nikolaus on myös henkilönimenä ollut varsin suosittu. Norjassa sitä on käytetty jo 1000-luvulla, ja 1100-luvulta lähtien se yleistyy muuallakin - Tanskassa se on ensimmäinen kristillisperäinen nimi, jota kuninkaat ovat käyttäneet (Niels, 1104 - 1134). Suomessa Nikolaus, Niilo, Niku on miehen nimenä ollut yhtä yleinen kuin Pietari ja Lauri, ainoastaan Olavi ja Johannes ovat ylittäneet sen suosiossa.

Keskiajan taiteessa on myös säilynyt lukuisia Nikolausta esittäviä teoksia. S. Maria Antiquan kirkossa Roomassa hänen kuvansa esiintyy jo 700-luvulla, ja hänen elämästään kertova kuvasarja sisältyy myös Chartres'n katedraalin loistaviin lasimaalauksiin. Nikolaus kuvataan aina piispan asussa tunnuskuvanaan joko kolme kultakimpaletta tai kolme sammiossa olevaa päätä. Molemmat viittaavat pyhimyslegendan tapahtumiin. Nikolauksen vitassa kerrotaan nimittäin lapsuudentapahtumien - kuinka hän muun muassa kieltäytyi imemästä äitinsä rintaa keskiviikkoisin ja perjantaisin, jolloin kunnon kristityn tuli paastota - lisäksi, kuinka hän pelasti merimiehiä myrskyn keskeltä tai auttoi kolmea nuorta tyttöä joutumasta porttolaan heittämällä yöllä kultakimpaleet heidän kotinsa ikkunasta sisään. Sydänkeskiajalla legendaan lisättiin kertomus kolmesta opiskelijasta, jotka ilkeä majatalon isäntä surmasi, paloitteli ja kätki suolatynnyriin, mutta jotka pyhimys ihmeellisellä tavalla pelasti.

Nikolauksella on huomattavana pyhimyksenä ollut oma merkityksensä kansanperinteessäkin. Vanhoilla suomalaisilla hän on ollut metsänlintujen suojelija, "Pohjolan isäntä" ja "Metsänjumala". Yleisesti on myös sanottu: "Minkälaista on ilma Nikolauksen päivänä, sellaista on koko joulukuun." Suurin merkitys Nikolauksella on kuitenkin tullut olemaan Santa Clausin, amerikkalaisen joulupukin alkuhahmona. Nikolaus oli jo keskiajalla muun muassa lasten suojelija, ja monissa paikoin lapsille jaettiin lahjoja Nikolauksen päivänä 6.12. Tämän tavan alankomaalaiset protestantit veivät mennessään Yhdysvaltoihin, joissa pyhimyksestä vähitellen kehittyi savupiipusta sisään sukeltava, poroilla ajeleva joulupukki.

Keskieurooppalaiset lahjoja tuovat Nikolauksen jälkeläiset alkoivat tulla Suomessa tunnetuiksi 1800-luvun alussa. Ne risteytyivät kotoperäisten joulunajan naamiohahmojen kanssa; pukiksi naamioituneiden nuorukaisten oli tapana kierrellä taloissa ruokaa ja ryyppyjä kerjäämässä. Risteymä oli suomalainen joulupukki, joka aluksi pukeutui paksuun harmaaseen turkkiin mutta vaihtoi sen sitten toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaismalliseen punaiseen nuttuun, ryhtyi edistämään kauppojen joulumyyntiä ja houkuttelemaan turisteja Suomeen. Vain nimi jäi muistuttamaan maaseudun naamiopukeista. Savupiipusta suomalainen pukki ei suostunut myöskään kulkemaan.

Joulunajan lahjantuojan asuinsijat on kaikkialla mielletty etäisiksi ja salaperäisiksi. Suomessa tällaista seutua oli Lappi, ja uskomusta Lapista Joulumaana on yritetty vaihtelevalla menestyksellä levittää ulkomaillekin.

LIITETIEDOT

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. D. H. Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. Oxford 1987; S. Karjalainen, T. Korhonen, J. U. E. Lehtonen, Uusi ajantieto. 1989; K. Krohn, Suomalaisten runojen uskonto. 1915; Kulturhistoriskt lexikon för nordisk medeltid från vikingatid till reformationstid 6. København 1981: J. Gallén, Helgener, Finland; Kulturhistoriskt lexikon för nordisk medeltid från vikingatid till reformationstid 12. København 1981: T. Gad et al., Nicolaus af Myra; A. Malin, Der Heiligenkalender Finnlands : seine Zusammensetzeung und Entwicklung. 1925; O. A. Nygren, Helgonen i Finlands medeltidskonst : en ikonografisk studie. 1945; K. Vilkuna, Vuotuinen ajantieto. 1950.

Helena Edgren ja Juhani U. E. Lehtonen

Lähde: Suomen Kansallisbiografia, www.kansallisbiografia.fi