Museoiden lohtu

Kun tulee vieraaseen maahan ja olo on kuin Grimmin saduissa, haluaa hetkeksi johonkin turvaan. Minä pidän taidemuseoiden hiljaisuudesta, niiden pastoraalisesta rauhasta. Pidän pitkistä käytävistä, portaikoista, jotka eivät tunnu loppuvan koskaan. Pidän museoiden kahviloista, jotka usein ovat puolityhjiä, ja joissa lusikat ja lautaset kalahtelevat liian kovaa. Myös tarjoilijalta saa herkästi hymyn, kaiketi tyttö haluaa pitää kiinni päivän ainoasta asiakkaastaan.

Usein kannattaa valita museo, jossa muut eivät käy. Jos menee museoon, jossa muut käyvät, kannattaa mennä paikalle tuntia ennen sulkemista tai sitten lounasaikaan, jolloin muut uupuneet turistit ovat pelastautuneet lähiseudun ravintoloihin. Jos mieli kaipaa kiinnekohtaa, modernit teokset voi aluksi unohtaa, ne voivat nimittäin sekoittaa ihmisen pahanpäiväisesti. Modernin taiteen aika tulee myöhemmin kun matka edistyy, jos edistyy.

Taidemuseot ovat hyviä pakopaikkoja myös silloin kun maailma ympärillä tuntuu liian kaoottiselta ja monimutkaiselta, kun päivä on ollut täynnä pettymyksiä ja epäonnisia sattumia. Silloin voi kokea suurten salien lohdun ja viileyden. Maalauksissa kiehtoo niiden liikkumattomuus, niin kuin ne pelkällä olemassaolollaan toisivat maailmaan puuttuvan tasapainon, symmetrian. Ne tuovat vakautta ja iloa samalla tavoin kuin vanhat tietosanakirjasarjat, joita löytää enää divareista ja kirpputorien alakerroista.

Kun kävelee Alte Pinakotekhissa, tapaa matkan varrella monta ystävää. Vanha kunnon Dürer toljottaa yhtä vakavana kuin aina, kuin koko maailman taakka olisi laskettu hänen harteilleen. Dürerin kultaiset kiharat laskeutuvat olkapäille ja niitä tekee mieli koskea. Hans Memlingin jäykät hahmot ovat yhtä patsasmaisia kuin ennenkin, ja Lucas Cranachin ristiinnaulitut kokevat sellaisia tuskia, että Marco Basaitin ryövärit näyttävät niihin verratuna ottavan ristillä lähinnä aurinkoa.

Raskaiden saksalaismaalareiden jälkeen on sitten hyvä kohdata iltalialaisten lempeät värit. Iloinen munkki Fra Filippo Lippi ja hänen renesanssikollegansa Pietro Perugino maalaavat niin ihmeellisen keveästi, että herää kysymys ovatko he kohdanneet elämänsä aikana lainkaan vastoinkäymisiä. Mukavaa on myös nähdä tuntemattomia, unohtuneita, vähän keskinkertaisia maalauksia, sillä mitä siitäkään tulisi, jos museo olisi täynnä Madonnaa ja Michael Jacksonia.

Kun myöhemmin astuu museosta ulos aurinkoon, takaisin maailmaan, joka taas on kohdattava, tulee sellainen olo, että kaikki ei ole tässä, että takana on sittenkin jotain suurempaa, jokin kuvio, josta voisi saada kiinni jos oikein yrittäisi.