Leena Parkkinen

Sinun jälkeesi, Max

Teos, 2009, sivut 32-34

Havahtuessani aamulla en tunnistanut sänkyä. Hätäännyin, kunnes tunsin Maxin sydämenlyönnit. Hänen silmiensä eteen oli valahtanut tukko hiuksia. Ne värisivät hengityksen rytmissä.

"Herää", ravistelin Maxia. Hän huitoi minua unisena ja painautui aamukoleassa huoneessa minua vasten. Hän haisi hieltä. Huokasin ja ryömin syvemmälle peiton sisään. Rakastin ennen niitä hetkiä jolloin Max nukkui. Silloin pystyin kuvittelemaan olevani yksin. Yksi mies yhdessä ruumiissa.

Siamilaisuudessa salaisuudet ovat ylellisyyttä. Toinen on läsnä koko ajan. Se on yksinäisyyttä ilman yksinoloa. Fyysisyyttä joka ylittää avioliiton rajat. Me opimme sulkemaan silmämme, kääntymään poispäin toisen puhuessa. Maxin avioliiton aikana viritimme sänkyymme verhon. Se halkaisi keinotekoisesti sänkymme keskeltä, antaen Maxin vaimolle hetken illuusion parisuhteesta kolmisuhteen sijasta. Muistan heidän huohotuksensa. Sydämenlyönnit ja minua varten kuiskaukseksi hiljennetyt äänet. Miten joskus yritin hillitä omaa kiihottumistani Maxin tuottaessa testosteronia kummankin kehoon. Miten veljen vartalo jännittyi lauetessa.

Makasin selälläni ja tuijotin huoneen kattoon. Ajattelin Iristä. Iristä juomassa teetä. Iristä kävelemässä korsetiton vartalo liikkeestä joustaen. Iristä vaaleanpunaisessa alushameessa. Iristä kärkeen kapenevissa nyörikengissä. Hänen kävellessään ne kiilaisivat ilmaan reikiä. Miten valkoisina muistin nähneeni hänen jalkansa. Max korahti unissaan. Minä työnsin itseäni tiukemmin kättäni vasten. Veri kohahti korvista nivusiini, paljaisiin ja sukupuolettomiin kuin nuken. Sivelin arpea sormenpäillä. Laskin sen juovat, valkoisen ohuen ihon. Suljin silmäni. Oma käm­meneni muuttui Iriksen raottuvaksi suuksi. Tiukoiksi varpaanväleiksi kenkien sitomissa jaloissa.

Aamu siinsi kirkkaana. Lakanoista leyhähti miellyttävä kuivatun rosmariinin ja laventelin tuoksu, kun vääntäydyimme vuoteesta. Vilkaisin Maxiin, mutta veli haukotteli. Pesuvati lainehti haaleaa vettä ja pukeutumispöydällä lojui parranajovehkeitä.

"Pää räjähtää." Max sanoi. Hänen kasvonsa näyttivät vihertäviltä.

Maxin sormet käärivät vikkelään sätkää sanomalehtipaperista. Nostin parranajopeilin kasvojeni eteen. Leuassa näkyi pari pientä karvaa. Ne pistivät kullanvärisenä leuasta kuin pienet madot. Tartuin niihin yksi kerrallaan pinseteillä ja nyppäisin. Vesi kirahti silmiin. Kädelläni kiemurteli muutama millin pituinen karva. Käänsin leukaani ja venytin ihoa. Terävässä valossa se näytti valjulta. Kesän kiertueella hankkimamme rusketus alkoi häipyä. Max sytytti savukkeen.

"Aiotko ajaa minun partani?" hän sanoi.

Tartuin jalallani pesuvatiin ja nostin sen lähemmäs meitä. Pyyhin veitsen pyyhkeeseen.

"Auttaisi jos et polttaisi samaan aikaan."

Max puhalsi savua minun silmilleni. Räpyttelin hetken sokeana ennen kuin polte lakkasi.

'Täytyykö sinun."

Max virnisti ja tumppasi savukkeen pesuvatiin. Otin sudin käteeni ja laastin hänen kasvoihinsa vaahtoa varpaillani pitelemästäni purkista. Minun piti laskea suti kädestäni tarttuakseni partaveitseen, mutta Max ei viitsinyt auttaa. Yksikätisenä olen tottunut käyttämään jalkoja, mutta turvaudun silti mielelläni Maxiin. Kuljetin veistä pitkin veljen leukaa. Kiersin leuassa olevan kuopan varovasti. Max on perinyt sen isältämme. Minä valitettavasti en.

"Siistinkö viikset?"

"Älä. Voin pahoin."

"Aiheutit minullekin krapulan. Saisit juoda vähemmän."

"Voisin myydä sieluni munakokkelista", Max nuuski ilmaa.

"Kumman niistä? Minun vai sinun?"

"Se tyttö muuten."

Vedin veitsen puhtaaksi pyyhettä vasten ja aloitin pulisonkien siistimisen.

"Se on feikki."

Veitsi lipesi kesken liikkeen.

"Au. Mitä sinä teet?"

"Sinä liikuit."

Max tarttui pyyhkeeseen ja painoi sillä korvaansa.

"Anna kun katson", sanoin. "Se on vain pieni naarmu."

Max tuijotti pientä veriläiskää pyyhkeessä. Hän näytti astetta valkoisemmalta.

"Siitä tytöstä."

"Hänen nimensä on Iris."

"Jos on..."

"Sinä olet liikkunut liian kauan maneesilla. Oikeassa maailmassa ihmisillä on oikeat nimet, vain yksi nimi."

"Katso sen ilmeitä. Näyttelijä."

"Naiset ovat."

"Kaikki ne silmänluonnit. Puuhun kiipeilyt. Näin kun sinä katsoit sitä. Varo sitä. Se nainen on huijari."

"Kuule, ei yksi porvaristyttö sen pahempaa tee. Mitä sinä luulet voivan tapahtua?"

Max puisti päätään.

"Voi olla että tämä on viskipuhetta, mutta minulla on aavistus."