|
Elias Lönnrot oli suomen kirjakielen toinen isä Mikael
Agricolan jälkeen, kansalliseepoksen, Kalevalan, ja sen sisarteoksen
Kantelettaren luoja, kielen uudistaja ja sanakirjojen toimittaja,
ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden kustantaja ja toimittaja,
lukuisten kansaa valistavien terveydellisten ja tieteellisten julkaisujen
laatija, suomalaisen virsirunouden uudistaja. Elias Lönnrot
oli suurmies, kansallisen itsetunnon lujittaja, monitietäjä
joka arvovallallaan eheytti kansallista kulttuuria yli kieli- ja
puoluerajojen.
Elias Lönnrot syntyi Sammatissa 1802 räätäli
Fredrik Johan Lönnrotin ja hänen vaimonsa Ulrikan neljänneksi
lapseksi, sisarussarjaansa keskimmäiseksi. 1800-luvulla ei
ollut helppoa saada koulusivistystä, mutta poikkeuksellisen
suurten lukuhalujen ja suosijoiden ansiosta se onnistui Lönnrotilta.
Hän kävi vanhimman veljensä Henrik Johanin tukemana
Tammisaaren pedagogiota 1814 - 1815 ja Turun katedraalikoulua 1816
- 1818. Opinnot keskeytyivät tilapäisesti varojen puutteeseen.
Rahoittaakseen opintojaan opiskelijat eli teinit kävivät
kerjuulla ja kokosivat elintarvikkeita, viljaa ja rahaa myös
esiintymällä laulajina. Kierreltyään räätälinäkin
kyliä Lönnrot pääsi oppilaaksi Porvoon lukioon
20.3.1820, mutta jo huhtikuun alussa hän erosi koulusta ja
lähti Hämeenlinnaan saatuaan sieltä apteekkioppilaspaikan.
Yksityishenkilöiden ohjaamana Lönnrotista tuli kuitenkin
ylioppilas ja hänet merkittiin Turun akatemian matrikkeliin
11.10.1822. Opiskelutovereita olivat J. L. Runeberg ja J. V. Snellman.
Liki viisi vuotta opiskeltuaan Lönnrot suoritti filosofian
kandidaatin tutkinnon kesäkuussa 1827.
Maisterinväitöksen aiheena oli muinaissuomalaisten
jumalana pitämä Väinämöinen. Aiheen hän
oli saanut professori Reinhold von Beckeriltä, joka oli arkkiatri
J. A. Törngrenin sukulainen. Vuodesta 1824 Lönnrot oli
toiminut kesäisin kotiopettajana silloisen kirurgian ja lapsenpäästöopin
professorin J. A. Törngrenin (1772 - 1859) omistamassa Laukon
kartanossa Vesilahdella. Turun palon jälkeen hän vietti
Laukossa talven 1828 valmistautuen ensimmäiselle keruumatkalleen.
Laukossa Lönnrot myös myöhemmin viimeisteli käsikirjoituksen
Kalevalan toiseen painokseen, joka ilmestyi 1849.
Törngrenien kotona kokoontui ajan tiedeyhteisö, joka
kaukonäköisesti valikoi akatemian opiskelijoista Elias
Lönnrotin toteuttamaan kansallisen herätyksen linjauksia,
irtauttamaan henkisesti Suomen vuosisataisesta yhteydestään
emämaahan Ruotsiin ja etsimään kansan muinaisrunoudesta
sille historian. Perusta oli laskettu tuleville kansanrunouden alaan
liittyville julkaisuille. Laukon vallasväestä, erityisesti
Eva Agatha Törngrenistä (1782 - 1849), sukeutui Lönnrotille
tieteellinen kannustaja ja taloudellinen tukija.
Tutkimusmatkailija
J. A. Törngrenin opiskelutoverin, Z. Topelius vanhemman (1781
- 1831) julkaisut Suomen kansan vanhoista runoista viitoittivat
Elias Lönnrotille tien Vienan runomaita kohden. Huhtikuussa
1828 hän lähti ensimmäiselle runonkeruumatkalle Hämeeseen
ja Savoon odotellessaan opintojensa jatkamismahdollisuutta Turun
palon jälkeen. Matkareitti eteni aina Pohjois-Karjalaan ja
Valamoon: tuloksena syntyi myös matkapäiväkirja Vandraren
(Vaeltaja), joka kuvaa tarkoin suomalaisten elintapoja, häiden
viettoa ja runonlaulaja Juhana Kainulaista. Palattuaan syyskuun
lopulla Helsinkiin Lönnrot muokkasi keruusaaliista neljä
Kantele-vihkoa, jotka ilmestyivät omakustanteina 1829 - 1831.
Viides jäi julkaisematta, kun ajatus yhtenäisestä
eepoksesta syntyi.
Helmikuussa 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
ryhtyi rahoittamaan Lönnrotin keruu- ja julkaisutoimintaa.
Toukokuussa 1831 aloitettu toinen keruumatka keskeytyi elokuussa
koleran vuoksi, sillä viranomaiset kutsuivat lääketiedettä
opiskelevan Lönnrotin takaisin Helsinkiin taistelemaan Aasiasta
levinnyttä epidemiaa vastaan. Lääkäriksi valmistuttuaan
Lönnrotin onnistui kolmannen matkansa aikana 13.7. - 17.9.1832
jo päästä Akonlahteen, tavoittelemaansa Vienaan,
haastattelemaan runonlaulaja Trohkimai'ni Soavaa.
Kajaanin piirilääkärinä ollessaan Lönnrot
kierteli laajoilla alueilla rokotuksia tarkastamassa. Syksyllä
1833 virkamatkan yhteydessä tehty keruu tuli Kalevalan synnyn
kannalta tärkeimmäksi. Vuonnisen kylässä hän
laulatti Ontrei Malista ja tapasi Vaassila Kieleväisen, jonka
tietojen perusteella hän ryhtyi järjestämään
eri runoja kokonaisuudeksi.
Viidennellä matkallaan 13.4. - 30.4.1834 Lönnrot laulatti
Arhippa Perttusta Latvajärvellä, mikä muodostui keruutoiminnan
huippuhetkeksi. Arvokasta tietoa vanhoista runoista Lönnrot
sai myös Lonkan Martiska Karjalaiselta, Tsenan Jyrki Kettuselta
ja Uhtuan Lari Bogdanoffilta. Repolaan suuntautuneella rokotusmatkalla
syksyllä 1834 Lönnrot viimeisteli Kalevalan käsikirjoitusta.
Luovutettuaan Kalevalan käsikirjoituksen Lönnrot teki
huhti-toukokuussa 1835 kuudennen matkansa kulkien viiden viikon
aikana 800 kilometriä. Kalewala taikka Wanhoja Karjalan
Runoja Suomen kansan muinosista ajoista - Suomen kansalliseepos
- ilmestyi kahdessa osassa 1835-1836. Esipuheen allekirjoituspäivä
28.2. on nimetty Kalevalan eli suomalaisen kulttuurin päiväksi.
Seitsemäs matka eli ensimmäinen suurretki kesti kaksiosaisena
syyskuusta 1836 marraskuulle 1837. Se osoittautui raskaaksi ja vaaralliseksi.
Yksinäisyys, synkät ajatukset ja vähäiset tulokset
aiheuttivat hengellisen murroksen: aiempi luonnontieteellinen suhtautumistapa
muuntui uskonnolliseksi, mistä lopulta seurasi se että
Lönnrotista tuli huomattava virsirunoilija. - Syysmatka 1838
pohjusti Kanteletarta, sillä Lönnrot laulatti Koiteren
rannalla kaksi päivää Mateli Kuivalatarta. Kanteletar
taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä ilmestyi
kolmena kirjana 1840. Yhdeksäs matka liittyi viranhoitoon.
Elias Lönnrotin matkat jakautuivat kahteen selkeään
jaksoon. Alussa päämääränä oli kerätä
mahdollisimman tarkoin vanhat runot historian lähteiksi. Milloin
runoja ei saaliiksi karttunut, silloin Lönnrot jäljitti
outoja sanoja, kasvien nimiä, sananlaskuja ja arvoituksia nousevan
suomen kielen tarpeiksi. Viimeiset matkat olivatkin luonteeltaan
kielentutkimusta palvelevia. Lönnrotille myönnettiin useita
vuosia virkavapautta lääkärintoimesta vanhojen runojen
keruuta ja sanakirjan laatimista varten.
|
|
Tammikuussa 1841 alkanut kymmenes matka eli toinen suurretki keskeytyi
maaliskuussa passimuodollisuuksiin. Matka jatkui 31.10 suuntautuen
pisimmälle eli Kemistä Inariin, Ruijaan, Kuolaan ja Arkangeliin.
Matkaseurana olivat aluksi norjalainen kielentutkija Nils Stockfleth
sekä Suomen heimon löytäjä Mathias Alexander
Castrén (1813 - 1852), joka heinäkuussa 1842 suuntasi
kulkunsa samojedien maille. Lönnrot lähti vesiteitse sukukieltä
vepsää puhuvien pariin Ojatti-joen latvoille. Myös
pohjoisvepsäläisiltä kerätyt tiedot kielestä
ja kansanrunoudesta tulivat myöhemmin suomen kielen professuuria
varten laaditun väitöskirjan aineksiksi. Matka päättyi
Lönnrotin osalta lokakuussa 1842.
Viimeiseksi keruumatkaksi jäi matka Viroon kesäkuusta
1844 tammikuuhun 1845. Matkan aikana Lönnrot tutki Tartossa
Viron Oppineiden Seuran sanakokoelmia, kierteli seitsemän
viikon ajan maaseutua sekä pani muistiin virolaisia sananparsia,
arvoituksia ja tarinoita.
Elias Lönnrot kulki kävellen, soutaen, hiihtäen
ja kulkuneuvoja niukalti hyödyntäen viidentoista vuoden
aikana matkan, jonka pituus vastasi matkaa Helsingistä etelänavalle.
Ääripisteitä olivat Petsamo, Arkangeli, Viena, Viro
ja Inkeri. Kalevalasta syntynyt eurooppalainen julkisuus ei saanut
häntä lähtemään Saksaan 1847 opettamaan
yliopistoon, vaikka hän oli sekä kielitaitoinen että
vielä vailla perhesiteitä. Tutkimusmatkojen vaivoja olivat
kieltäymykset, nälkä, unettomat yöt, syöpäläiset
ja suora väkivalta. Kirjeissään ja päiväkirjamerkinnöissään
Lönnrot antoi selityksen matkustushalukkuudelleen: toisaalta
velvollisuudentunne ajoi täyttämään häneen
kohdistetut kansalliset odotukset, toisaalta tiedonhalu houkutteli
tutkimaan, mitä taipaleiden takaa voisi saada saaliiksi hyödyntämään
historian, kielitieteen tai kansanperinteen tutkimusta. Käytännöllinen
elämänasenne, oivallinen huumorintaju ja sopeutumiskyky
auttoivat arkipäivän hankaluuksien ylitse. Kurinalaisuus
ja työnteon oikea rytmittäminen lopulta mahdollistivat
sen, että haaveista tuli totta. Suomen kansa sai kansalliseepoksen,
Kalevalan, sekä yhä vielä tutkimuslähteenä
vertaansa vailla olevan Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan.
Matkojen tuloksia olivat muun muassa 65 000 säettä kansanrunoutta.
Kalevalan toinen, muiden kerääjien tuloksilla lisätty
painos, ilmestyi Lönnrotin toimittamana 1849. Siitä tuli
"standardi-Kalevala", jota käytetään kouluopetuksessa
ja käännöksissä. Edelleen kiinnostavia ovat
kirjeiden ja päiväkirjojen havainnot kansan elintavoista,
ihmisen ja maiseman vuorovaikutuksesta, luonnon monimuotoisuudesta.
Paikalliskuvauksilla on myös taiteellista arvoa. Kansanrunouden
alalta Lönnrot julkaisi artikkeleita muun muassa Ritvalan helkajuhlasta,
Piispa Henrikin surmavirrestä ja Sammosta sekä teokset
Suomen Kansan Sanalaskuja (1842) ja Suomen Kansan Arwoituksia
(1844) ja lopuksi teoksen Suomen kansan muinaisia loitsurunoja
(1880).
Lääkäri
Yliopiston siirryttyä Turusta Helsinkiin Elias Lönnrot
jatkoi opintojaan lääketieteen parissa. Hän valmistui
toukokuussa 1832 lääketieteen lisensiaatiksi väitöskirjallaan
Afhandling om Finnarnes Magiska Medicin, joka kertoi suomalaisten
taikuuteen perustuvista parannustavoista. Käytännön
kokemusta lääkärintyöstä oli karttunut
koleraepidemian aikana Helsingissä 1831. Opetussairaala valmistui
Helsinkiin vasta 1832. Lönnrot ei harjoitellut opiskelutovereidensa
tavoin ulkomaisissa sairaaloissa, vaan siirtyi apulaislääkäriksi
määrättynä syksyllä 1832 Ouluun torjumaan
nälänhädän seurauksia, puna- ja lavantautia.
Seuraavan vuoden alusta hän siirtyi Kajaaniin piirilääkäriksi;
virka vakinaistettiin heinäkuussa 1833. Lääkärintointaan
hän harjoitti Kajaanin liki 400 asukkaan kylässä
virkavapausaikoja lukuun ottamatta vuoteen 1854, jolloin hän
siirtyi suomen kielen professoriksi Helsinkiin.
Virkatehtäviinsä kuuluvissa raporteissa ja vuosikertomuksissa
Lönnrot esitti monia käytännöllisiä uudistuksia,
muun muassa hahmotteli terveyskeskuksen edeltäjän. Ensimmäisen
vuoden kokemusten perusteella hän vaati kuhunkin pitäjään
lääkärintalon, johon voitaisiin rokotusjärjestelmän
uudistamisen yhteydessä varata tilat myös rokottajalle.
Jokaisessa pitäjässä tarvittava kätilö
voitaisiin kouluttaa vaikkapa kehruuhuoneisiin tuomituista, moraalista
parannusta osoittaneista naisista, joille saavutettu vapaus korvaisi
maksettavan palkan. Painettuja ohjeita oli jaettava kulkutautien
aikoina alueittain sovellettuina. Lääkärin tuli noudattaa
säästäväisyyttä lääkkeitä
määrätessään; eräässäkin
pappilassa oli lääkeainekset sekoitettu yhteen, kun ei
oltu tietoisia niiden yksittäisistä vaikutuksista.
Lönnrot ehdotti vielä perustettavaksi erityisen terveysvalvojan,
terveyspoliisin, viran rahvaan epäsiisteyden vuoksi. Rajantakaisessa
tiheämmin asutussa Vuokkiniemessä kulkutaudit eivät
levinneet: siellä morsianta neuvottiin jo häälauluissa
noudattamaan puhtautta. Sukupuolitautien torjumiseksi Lönnrot
ehdotti pakollista tarkastusta kaikille matkustavaisille parin viikon
kuluttua kotiinpaluusta ja ehdotti kulkukauppiaille rajoituksia
tieltäpoikkeamisiin. Ankarien syytösten takana oli Lönnrotin
perusteellinen ja ennakkoluuloton tavallisen kansan tuntemus. Lönnrotin
suuria oivalluksia olivat myös lääkkeiden annostelussa
noudatettavat puoliannokset lapsille ja ikivanhoille sekä neuvo
käyttää tartuntataudeissa hoitajina vanhoja naisia
nuorten sijaan, joille ei ollut kehittynyt vastustuskykyä.
Kirurgiset toimenpiteet olivat Lönnrotin mielestä haasteellisimpia
lääkärintyössä, jossa hän ei aina
tuntenut viihtyvänsä kielentutkimuksen vetäessä
puoleensa.
Elias Lönnrot pyrki valistamaan tavallista kansaa julkaisemalla
aikoinaan tavattoman suositun Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkärin
(1839). Lääkintöviranomaisten pyynnöstä
hän laati oppaita pikkulasten kasvattamiseksi ja ruokkimiseksi
sekä jäkälän käyttämisestä hätäravinnoksi
katovuosina. Lääketieteellisiä tietojaan Lönnrot
hyödynsi myös kootessaan Kalevalan: Lemminkäisen
äiti toimi aivan oikeassa järjestyksessä liittäessään
poikansa irronneet osat yhteen. Laatiessaan ensimmäistä
suomalaista kasvistoa eli Flora Fennicaa (1860) Lönnrot
lisäsi kasviopillisten muotoseikkain perään kunkin
ohjeet kasvin hyötykäyttöä ja potilaan itsehoitoa
varten apteekissa saadun rohdoskasvituntemuksen ja kansanlääkinnästä
saamiensa tietojen perusteella. Raittiusaatetta Lönnrot ajoi
perustamalla Kajaaniin varsin väljäsääntöisen
Selveys-Seuran, jonka kuitenkin nukahti jäsenten puutteeseen.
Lönnrot jatkoi Helsingin aikoinaan julkaisemalla Raittiuden
Ystävien sarjassa alan kirjoituksia.
Kielitieteilijä
Autonomian alussa kansan puhekielestä vieraantunut kirjasuomi
oli lähes Mikael Agricolan käyttämän kielen
asteella. Agricolan arvellaan käyttäneen noin 6 000 -
8 000 sanaa. Kun Lönnrotin suurtyö Suomalais-Ruotsalainen
Sanakirja valmistui 1880, se sisälsi yli 200 000 sanaa.
Nykysuomen sanakirja 1960-luvulta sisälsi 210 000 sanaa. Kielelliset
ongelmat kiinnostivat Lönnrotia jo opiskeluaikana. Hänen
mielestään kansan oma kieli oli sen kulttuurin edellytys
ja selviytymisen ehto. Suomen kielellä oli saatava opetusta,
oli voitava asioida hallinto- ja oikeusviranomaisten kanssa, oli
julkaistava sanomalehtiä ja muuta kirjallisuutta.
Lönnrotin äidinkieli oli suomi, mutta kouluopetuksen
ja tieteellisen työn myötä tapahtui hänen pelkäämänsä
kotikielen vaihtuminen omassakin perheessä. Pojan kanssa Lönnrot
puhui suomea, vaimo ja tyttäret puhuivat hänen kanssaan
ruotsia. Käsitteellinen kirjeenvaihto ja tieteellinen keskustelu
oli käytävä ruotsiksi tai vierailla kielillä.
Myöhäisvuosinaan Lönnrot käytti suomea hyvin
säästeliäästi sillä perusteella, että
katsoi suomen kieleen kehittyneen kirjakielen muotoja, jotka olivat
edenneet hänen ulottuviltaan. Näin sanoi mies, jota kutsutaan
suomen kirjakielen toiseksi isäksi.
Kirjakielen vankentamiseen liittyvässä murteiden taistelussa
Lönnrot asettui luonteensa mukaisesti välittävälle
kannalle: hän otti pohjaksi länsimurteet ja rikastutti
kieltä itämurteiden sanavarastoilla. Lönnrot vakiinnutti
d:n suomen kirjakieleen, poimi omakielisiä vastineita oppisanoille
sananlaskuista, murreilmaisuista tai omista kehitelmistään.
Lönnrotin jäljet näkyvät lakikielen tuhannessa
termissä, kasviopin sanaston kolmessa neljäsosassa, kieliopin
ja matematiikan oppisanastossa. Lönnrotin kehittelemiä
sanoja ovat muun muassa kansallisuus, kirjallisuus, kuume, laskimo,
valtimo, muste, pöytäkirja, esitys, itsenäinen, kieltolaki,
mietelmä, monikko ja yksikkö, sivistys, sopimus, tasavalta,
toisinto, äänioikeus. Käytännöllisenä
luonteena hän organisoi kerääjä- ja avustajaverkoston
eri puolilla maata asuvista ystävistään, jotka toimivat
lääkäreinä, pappeina tai opettajina. He lähettivät
outoja sanoja, sananlaskuja ja arvoituksia sekä juttuja Lönnrotin
toimittamiin julkaisuihin.
Elias Lönnrot tuli valituksi syksyllä 1853 Keisarillisen
Aleksanterin yliopiston järjestyksessä toiseksi suomen
kielen professoriksi Mathias Alexander Castrénin menehdyttyä
keuhkotautiin. Virkaanastujaisesitelmässään Lönnrot
loi vertailevan katsauksen suomen, viron ja lapin keskinäisiin
suhteisiin ja kehitykseen tehden päätelmiä kielenpuhujien
päivittäisten elintapojen vaikutuksesta esimerkiksi kielen
lyhenemiseen, kulumiseen. Luennoidessaan yliopistossa vuoteen 1862
Lönnrot asetti tavoitteekseen kansankielen kohottamisen tieteen
ja virkakoneiston käyttövälineeksi. Hän pyrki selkeään
ja käytännölliseen kirjakieleen sekä omakielisiin
oppisanoihin. Lönnrotin teoreettisten artikkeleiden, käytännönläheisten
käännösten sekä tuhansien uudissanojen vaikutus
on vielä tutkimatta.
Eläkevuosien hankkeeksi jäi Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja.
Lönnrot toimitti muitakin sanakirjoja eri tarpeisiin, muun
muassa tulkkisanakirjan keskustelunäytteineen ulkomaisten turistien
käyttöön (1847).
Hän oli mukana perustamassa maamme vanhinta, vielä ilmestyvää
tieteellistä aikakauskirjaa, Suomea, 1840 - 1842.
Lehtimies
Elias Lönnrot kirjoitti lehtiin yli 60 vuoden ajan. Hän
avusti yli kymmentä lehteä, oli Mehiläisen,
Litteraturbladin, Oulun Wiikko-Sanomien vastaava päätoimittaja
ja toimi aktiivisesti lehtimiehenä yli 40 vuotta. Varhaisin
avustus oli ruotsinnos Hamnen venäläisen N. M.
Karamzinin runosta, joka julkaistiin Åbo Underrättelserissä
14.2.1824. Hän oli ensimmäisiä oppineita, jotka kykenivät
käyttämään tasaveroisesti suomen ja ruotsin
kieltä puhuessaan ja kirjoittaessaan. Lönnrot kohdisti
valistavat kirjoituksensa ja suomennoksensa suomenkieliselle talonpoikaiselle
väestölle ja tieteelliset, polemisoivat artikkelinsa ruotsinkieliselle
sivistyneistölle, jolle hän myös käänsi
kansanrunoutta. Lönnrotin oma Mehiläinen (1836
- 1837, 1839 - 1840, historialiitteitä) oli ensimmäinen
suomenkielinen aikakausjulkaisu ja ylipäänsä viides
suomeksi ilmestynyt sanomalehti. Yleistajuisista asioista hän
kertoi Oulun Wiikko-Sanomien ja J. V. Snellmanin toimittaman
Maamiehen Ystävän palstoilla.
Elias Lönnrot avusti ystäviensä J. L. Runebergin
toimittamia Helsingfors Morgonbladia ja Borgå Tidningiä
ja J. V. Snellmanin toimittamia Saimaa, Litteraturbladia
ja Maamiehen Ystävää. Hän puolusti rohkeasti
Snellmania tämän jouduttua Saiman vuoksi sensuurin
hampaisiin ja otti Litteraturbladin vastuulleen vuosiksi
1847 - 1849. Omakohtaisesti Lönnrot vastusti sensuuria toimittamalla
ystävien varoituksista piittaamatta kansalle lukemista. Suosittu
Oulun Wiikko-Sanomat oli hänen päätoimittajakaudellaan
1852 - 1853 sensuurin erityisen tarkkailun alainen; se oli aakkosellisine
pikkuartikkeleineen tietosanakirjan esivaihe.
Runoilija
Elias Lönnrotin ikuinen runoelma on Kalevala: 32 runon kooste
12 078 säkeineen. Vuodesta 1833 lähtien Lönnrot oli
suunnitellut yhtenäisiä pienoiseepoksia kertovien runojen
sankareista. Kokoonpanotyön suunnitelma muuttui keruumatkoilta
saaduista lisäyksistä. Pyrkiessään saamaan selville
olettamansa kansanrunojen aikajärjestyksen ja luontevan jäsentelyn
Lönnrot noudatti myös omaa taiteellista näkemystään
yhdistellen eri runonlaulajilta saamiaan aineksia ja lisäillen
väliin itse sepittämiään säkeitä.
Ensimmäinen painos eli ns. Vanha Kalevala on Lönnrotin
oma eepos, ei kansanrunojen kokoelma tai valikoima; se on tietoisesti
Homerokseen rinnastettu runoelma. Kansanrunojen katkelmien väliin
hän rakensi kokonaan uusia runoja eri aineksista, vaihtoi henkilöihin
ja tapahtumiin liittyviä piirteitä. - Lönnrot uskoi
kansanrunojen tapahtumien olleen historiallisia; niiden sisällys
oli säilynyt pakanuuden ajoilta mutta muoto muuttunut - niinpä
toimittajarunoilijakin saattoi päättää eepoksen
oman maailmankatsomuksensa mukaisesti kristinuskon voittoon ja pakanuuden
häviöön. Eepos rakentui kahden kansan, Kalevalan
ja Pohjolan, vastakkainasettelun varaan, joka luo draamalliset jännitteet
ja eettisen johtoajatuksen. Aineksia oli vaikka seitsemään
eri versioon, jonka osoituksena ovat n. 3 000 säettä painettujen
runojen toisintoja. Lönnrot kertoi avoimesti teoksen esipuheessa
toimitustyöstään, mutta silti sitä pidettiin
uudelleen löydettynä, hajanaisista sirpaleista pelastettuna
muinaiseepoksena, joka nostatti valtavan kansallisen innostuksen.
Kalevalan toinen painos eli ns. Uusi Kalevala (1849, 22 795 säettä
50 runoon jaettuna), joka on vakiinnuttanut asemansa kansalliseepoksena,
oli myös Lönnrotin oma luomus. Esipuheessa itsetietoinen
toimittaja julisti: "Lopulta, kun kukaan laulajista ei enää
voinut vetää vertoja minulle niiden runojen määrään
nähden, mitä olin kerännyt, katsoin, että myös
minulla on se oikeus, jonka vakaumukseni mukaan useimmat katsoivat
omaksi oikeudekseen, nimittäin oikeus järjestää
runot sillä tavoin kuin ne parhaiten soveltuivat toistensa
yhteyteen, eli runon sanoin: itse loihe loitsijaksi, laikahtime
laulajaksi, s.o. pidin itseäni hyvänä laulajana siinä
kuin hekin itseään."
Erityisesti Kullervo-jaksoa (2196 säettä) on pidettävä
lukuisista eri kansanrunojen aineksista punottuna Lönnrotin
taiteellisena huippusaavutuksena, joka tragediana on usean taiteenalan
jatkuva innoittaja.
Kanteletartakaan ei voida pitää aitojen, runonlaulajien
esittämien kansanlaulujen kokoelmana, sillä Lönnrot
yhdisteli saman laulun toisintoja kokonaisuudeksi, sepitti joukkoon
omiakin kalevalaisia lauluja. Kantelettaren esipuhe on ajan huomattavin
esteettinen kannanotto.
Elias Lönnrot tunnetaan runoilijana myös yksittäisten
omien runojen Neijon laulu eli Kultani kukkuu, kaukana
kukkuu, käännösten ja ennen kaikkea virsien pohjalta.
Hän ruotsinsi kansanrunoutta ja suomensi taiderunoutta Homeroksesta
J. L. Runebergiin (Sua lähde kaunis katselen). Lönnrot
oli runomittojen taitaja ja tuntija, joka harjoitti kykyään
kävellessään virka-asunnon ja kodin väliä
Kajaanissa tai iltaisin ennen nukkumaanmenoa kokeili muistiaan käännöstöillä.
Lönnrot kutsuttiin virsikirjakomitean jäseneksi huhtikuussa
1863. Yliopistollisesta virasta erottuaan Lönnrot halusi korvata
yhteiskunnalle sen maksaman eläkkeen ryhtymällä uudistamaan
suomalaista virsirunoutta. Virsien korjailu oli mieltä virkistävää
vaihtelua yksitoikkoisen sanakirjatyön lomassa. Lönnrot
julkaisi virsikokeilujaan joka vuosi 1864 - 1880; uusi virsikirjalaitos
ilmestyi vielä 1883. Turkulaisen ystävän, J. F. Granlundin
Tähti-lehdessä virsiluonnokset herättivät
keskustelua, samoin kuin Lönnrotin teoreettiset artikkelit
virsirunouden laatimisesta. Vuoden 1886 virsikirjassa oli 17 Lönnrotin
alkuperäistä virttä sekä 64 suomennosta, hänen
säkeistöjään oli vielä 25 muussa virressä
ja uudistuksiksi oli hänen nimiinsä merkitty 206 virttä.
Vuoden 1986 virsikirjassa on jäljellä yhdeksän Lönnrotin
omaa virttä, 41 suomennosta ja 20 hänen uudistamaansa
virttä.
Elias Lönnrotin tapana oli virsiä laulaessaan säestää
itseään kanteleella. Hän oli vastoin kulttikuvaansa
hyvä laulaja ja musiikkimies, joka kehitti oman yksinkertaistetun
numeroin ilmaistavan nuottikirjoituksensa matkojaan varten, suomensi
musiikkisanastoa ja sai aikaan kanteleenrakentajana Heikki Laitisen
mukaan mullistavan keksinnön, kromaattisen kanteleen. Matkoillaan
hän kuljetti huilua mukanaan, sillä soiton avulla saattoi
voittaa erityisesti naispuolisen yleisön puolelleen kuin Orfeus
konsanaan.
Perheenisä
Elias Lönnrot avioitui vasta 47-vuotiaana 13.7.1849 oululaisen
värjärimestarin tyttären, Kajaanin sahalla taloudenhoitajana
työskentelevän 26-vuotiaan Maria Piponiuksen kanssa. Elokuussa
1848 solmittu kihlaus salattiin julkisuudelta, joka oli tuon tuosta
liittämässä suurmiestä ajan neitosiin. Sulhanen
oleskeli syksystä 1848 toukokuuhun 1849 Laukon kartanossa viimeistellen
Kalevalan toista painosta, joka ilmestyi joulun alla juuri ennen
sensuuriasetuksen tuloa. Osasyy Laukossa viivyttelyyn lienee ollut
Eva Agatha Törngrenin vakava, toukokuun alussa kuolemaan johtanut
sairaus.
Kihlasormuksena oli keisarin antama briljanttisormus, jonka Lönnrot
oli saanut ansioistaan koleralääkärinä. Myös
häät pidettiin vain morsiamen lähisukulaisten tieten,
mistä erityisesti J. V. Snellman pahoitti mielensä, olihan
Maria Piponius hänen serkkunsa. Esikoispoika Elias syntyi nimipäivälahjaksi
17.4.1850, mutta menehtyi aivokalvontulehdukseen jo 16.9.1852. Perheeseen
syntyi neljä tytärtä: Maria, Ida, Elina ja Tekla.
Maria-puoliso ja tyttäristä Maria- ja Tekla kuolivat keuhkotautiin,
Elina kurkkumätään. Perhe asui aluksi Kajaanin sahalla,
kunnes oma talo valmistui (purettiin 1960-luvulla tavaratalon tieltä).
Tammikuussa 1854 perhe muutti Helsinkiin professuurin takia, isän
eläkkeelle siirtymisen jälkeen 1862 Sammattiin, viisitoistahuoneiseen
Nikun taloon, ja myöhemmin, vuonna 1876, Lammin vanhuudenkotiin.
Isänsä kuoleman jälkeen ainoa eloon jäänyt tytär
Ida myi vainajan toivomuksen mukaisesti Lammin talon irtaimistoineen
ja lähti Sammatista. Ida oli siirtynyt kotiopintojen jälkeen
Jyväskylän seminaariin, mutta keuhkotaudin oireet keskeyttivät
hänen opintonsa. Ida kirjoitti uskonnollisia runoja, teki pieniä
suomennostöitä, opiskeli kieliä ja haaveili lähtevänsä
Turkin sotaan sairaanhoitajattareksi. Isänsä perinnön
turvin naimattomana pysytellyt Ida lähti vuoden 1886 alussa
ulkomaille, ensin  Pietarin kautta Dresdeniin kasvattisisariensa
Eva ja Anna Ingmanin luo. Lääketieteen professori E. A.
Ingmanin orvoiksi jääneet tyttäret Eva (1853 - 1914)
ja Anna (1851 - 1930) olivat tulleet Lönnrotin holhokeiksi
keväällä 1858. Evasta tuli taidemaalari, Annasta
pianonsoiton opettaja ja musiikkiarvostelija. Ida matkusti edelleen
Geneveen, Marseilleen, Dardanelleille, Napoliin, Firenzeen, Nizzaan,
Roomaan ja asettui lopulta 1896 Sienaan. Idan kirjeenvaihto osoittaa
hänen tunteneen olevansa kaikkialla muukalainen; ulkomailla
sai sentään olla rauhassa rahanpyytäjiltä ja
isän suurmiesmaineelta. Ida Lönnrot kuoli sokeana 16.6.1915
Sienassa, jossa hänen asuintalonsa ja hautansa ovat häntä
hoitaneen Ricuccin perheen kolmannen polven vastuulla.
Elias Lönnrot kasvatti omiensa lisäksi orvoiksi jääneitä
sukulais- ja ystäväperheen lapsia, huolehti usean varattoman
koulutusmaksuista, piti kajaanilaisille opiskelijoille koulukortteeria
Helsingissä ja osoitti lopulta testamentissaan varat Sammatin
emäntäkoulun perustamiseen, joka jatkaa toimialaansa laajentaneena
edelleen.
Maine
Elias Lönnrot saavutti tiedeyhteisöltä, lehdistöltä
ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta tunnustusta jo Kalevalaa
kerätessään. Kööpenhaminalainen Det
Kongelige Nordiske Oldskrift Selskab kutsui hänen jäsenekseen
elokuussa 1833. Kalevala ja Kanteletar vahvistivat
suurmiespalvonnan. Tarkoituksenmukaisuussyistä Lönnrotista
kehiteltiin vaatimattoman uurastajan perikuva, jonka työtä
Kalevalan toimittajana tai suomen kielen professorina aikalaiset
välttivät arvostelemasta hänen elinaikanaan. Muotokuvissa
hänen kasvoistaan retusoitiin syylä, ja tyttäret
häpesivät isäänsä joka kulki epäherraskaisesti
puettuna Sammatissa.
Kaikki eivät kuitenkaan kritiikittä juhlineet: kiistakumppani
C. A. Gottlund kirjoitti Suomalainen-lehdessään
1846: "Eipä ole yksikään Suomalainen vielä tullut,
jo eläissänsä, maamiehiltänsä niin kaikin
puolin kiitetyksi, kehoitetuksi ja kunnioitetuksi kuin tämä
Lönnroti: eihän sillä ole tuska uijessa, jonka päätä
kannatetaan." Gottlund myönsi ansioksi sen, ettei Lönnrot
ollut kehumisista tullut ylen ylpeäksi, mutta kieltäytyi
palvelemasta häntä toisten tavoin runojen ruhtinaana,
kumartamaan kuninkaana. August Ahlqvist, suomen kielen professuurin
jatkaja, kirjoitti elämäkerrassa joka ilmestyi kuoleman
jälkeen: 
"Lönnrotin elämä oli ulkonaisesti varsin seikatoin
ja yksinkertainen: syntyi köyhässä kodissa, tulee
pannuksi oppikouluun, kärsii puutetta vaan edistyy opinnoissa,
pääsee ylioppilaaksi, elättelee henkeänsä
kotiopettajana, suorittaa tutkinnot tyydyttävästi, vaikka
ei loistavasti, saapi viran ja hoitaa sen nuhteettomasti. Siinä
melkein kaikki. Lönnrotin köyhästä elämästä
puuttuivat hämmästyttäviä tapauksia, uhkarohkeita
yrityksiä ja myrskyäviä mielenliikunnoita." Yhä
varteenotettavan elämäkerran kirjoittajan, Aarne Anttilan
mukaan Lönnrotin mielenseesteisyys ja -ylevyys, serenitas,
on kuin tyyni ja pilveton alkukesän päivä, jolloin
luomisen ihme uudistuu (1931). Viljo Tarkiaisen mukaan (1933) Lönnrotilta
puuttui kyky ymmärtää monimutkaisia ilmiöitä
kuten teatteria, korkeaa runoutta, filosofiaa - hän oli yksinkertainen
ja luontoperäinen, hänellä ei ollut suuresti mielikuvitusta,
traagillinen ristiriita oli hänelle vieras: Lönnrot oli
onnellinen, rajoitettu luonne. Martti Haavio vertasi puolestaan
Lönnrotia auringossa lepäävään leijonaan.
Kirjeenvaihdon perusteella Lönnrot kuitenkin näyttäytyy
itsetuntoisena, päämäärätietoisena ja huumorintajuisena
tiedemiehenä, joka tiesi tarkoin arvonsa. Hän tuskin otti
askeltakaan ilman tietoisuutta sen tarpeellisuudesta. Kirjeenvaihtoa
on säilynyt virolaisten, unkarilaisten, venäläisten,
ruotsalaisten, norjalaisten, saksalaisten ja ranskalaisten tiedemiesten
kanssa. Hänet kutsuttiin useiden ulkomaisten tieteellisten
seurojen jäseneksi. Hän testamenttasi koko tutkimusaineistonsa
jälkipolville, mutta pyrki välttämään muodollisia
kunnianosoituksia. Kunniamerkkejä hän sai kuitenkin sekä
keisarilta että vierailta valtioilta.
Elias Lönnrot oli innovatiivinen monitietäjä, joka
esitti usealta tieteenalalta valistuneita, nykyaikaisin menetelmin
tutkittuina oivallisiin lopputuloksiin johtaneita arvauksia. Oman
aikansa mittapuiden mukaan Lönnrot oli suurmies ja kansallinen
eheyttäjä, jonka arvovalta kantoi yli puolue- ja kielirajojen.
Kultin takaa on löydettävissä uusia arvioita ja yhteiskunnallisia
vaikutusteitä. Elias Lönnrot toimii yhä Kalevalansa
välityksellä kansallisen itsetunnon lujittajana, "kylän
kuninkaana", ja kansainvälisenä kaupan ja kulttuurivaihdon
edistäjänä.
Elias Lönnrot lyhyesti
Elias Lönnrot (9.4.1802 Sammatti - 19.3.1884 Sammatti)
Vanhemmat räätäli Fredrik Johan Lönnrot ja Ulriika
Wahlberg.
Puoliso Maria Piponius (1823 - 1868), vihitty 1849.
Vaimon vanhemmat värjärimestari Elias Piponius ja Anna
Jacobina Snellman.
Lapset:
Elias (1850 - 1852)
Maria (1852 - 1874)
Ida (1855 - 1915)
Elina (1858 - 1876)
Tekla (1860 - 1879).
Ura
Turun akatemia 1822 - 1827, filosofian kandidaatti 1827; lääketieteen
tohtori 1832.
Apulaislääkäri Oulussa 1832; Kajaanin piirilääkäri
1833 - 1854; suomen kielen professori Aleksanterin yliopistossa
1854 - 1862; Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan toimittaja 1862 -
1880.
Jäsenyydet:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kunniaesimies; Itämaisen
ja amerikkalaisen etnografisen seuran, Eesti Kirjameeste Seltsin,
Viron oppineiden seuran, Pariisin kansa- ja kielitieteellisen seuran,
Pietarin tiedeakatemian, Suomen Tiedeseuran, Suomen Lääkäriseuran
ja Suomen Taiteilijaseuran kunniajäsen; Berliinin ja Unkarin
tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen.
Kunnianosoitukset:
Pyhän Annan ritarikunnan 3. luokan ritarimerkki 1856, Pyhän
Stanislauksen ritarikunnan 2. luokan ritarimerkki 1862, Ruotsin
Pohjantähden ritarikunnan ritari, Preussin Pour le mérite
-ritarikunnan jäsen; kanslianeuvoksen arvo 1862.
Tuotanto
R. Majamaa (toimittaja), Valitut teokset 1 - 5. 1990 - 1993. Sisältävät
keskeisen tuotannon kommentteineen ja hakemistoineen sekä elinaikaisen
bibliografian. Katso myös Suomen kirjailijat 1809 - 1916. 1993.
Lähteet ja kirjallisuus
Yksityisarkisto ja valokuvakokoelma Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
kirjallisuusarkistossa.
Elämäkerroista tärkein A. Anttila, Elias Lönnrotin
elämä ja tuotanto I - II. 1931 - 1935.
Julkiset muotokuvat ja muistomerkit
Syntymäkoti Paikkarin torppa ja viimeinen koti Lammin
talo museoina, Sammatti; Veistokset: E. Halonen, muistopatsasluonnos.
1899, SKS, Helsinki; C. E. Sjöstrand. Cygnaeuksen galleria,
Helsinki; E. Wikström. 1902, Lönnrotin puistikko, Helsinki;
E. Räsänen E. Halosen luonnoksen mukaan. 1952, Paikkarin
torpan piha, Sammatti; M. Oittinen. 1942, Kajaani. Maalaukset:
F. Ahlstedt. 1878, Suomalainen normaalilyseo, Helsinki; F. Ahlstedt.
1870-luku, Porin lyseo; R. W. Ekman, Pentti Lyytinen lukee runojaan.
Luonnos 1848, Kansallismuseo; A. Engman. 1884; P. Halonen. 1928,
SKS, Helsinki; A. Liljelund. 1881, Kansallisteatteri; J. E. Lindh.
Noin 1832, Uusmaalainen osakunta, Helsinki; B. Reinhold. 1872, Helsingin
yliopisto. Piirrokset: G. Budkowski. 1845, SKS, Helsinki;
J. Knutson, kivipiirros. 1841, SKS, Helsinki; A. W. Linsén,
pilapiirros. 1847, SKS, Helsinki; E. Ingman, Sammatin Nikulta. 1870-luku,
SKS, Helsinki; M. Visanti, painokuva. 1950.
Elias Lönnrotin mukaan nimetty
Muistopäivät 9.4. yhdessä Mikael Agricolan kanssa,
Suomen kielen päivä, 28.2. Kalevalan päivä,
suomalaisen kulttuurin päivä; 500 markan seteli 1986;
kadut, aukiot ym. Eno, Helsinki, Kajaani, Kuopio, Lappeenranta,
Loimaa, Mikkeli, Äänekoski; postimerkit; elämäkertaansa
kuvaava seurapeli 1882, näköispainos 1982 SKS; siipirataslaiva.
Raija Majamaa
|
