Tiesitkö?
Millainen lääkäri Elias oli?
Elias Lönnrot valmistui lääketieteen kandidaatiksi joulukuussa 1830.
Elokuussa 1831 hänet määrättiin palaamaan runonkeruumatkaltaan Helsinkiin,
missä koleraepidemia herätti yleistä kauhua. Kaksi prosenttia kaupunkilaista
kuoli; tätä pidettiin lääketieteen voittona.
Kevätlukukaudella 1832 Lönnrot sai valmiiksi lääketieteellisen
väitöskirjansa, 16-sivuisen Om finnarnes magiska medicin - suomalaisten
lääkintätaikuudesta. Lönnrot korosti kansanlääkinnän psyykkisiä
vaikutuksia ja kiinnitti huomiota uniin ja ihmissielun "yöpuoleen",
mikä arvostelijan mielestä oli epätieteellistä hölynpölyä.
Syksyllä 1832 Kajaanin piirilääkäri Samuel Roos kutsui Lönnrotin
avukseen Kainuuseen, missä punatautiepidemia teki tuhoa. Tammikuussa
Lönnrot tuli vt. piirilääkäriksi ja kesällä 1833 vakinaiseksi.
Ensimmäinen vuosi oli vaikea: viides osa seudun väestöstä kuoli
vajaan vuoden aikana. Lönnrot kirjoitti lääkintöhallitukselle, että
pohjoisessa tarvittaisiin pikemmin viljaa kuin lääkkeitä. Hänen
lähettämänsä kurjuuden kuvaus sai pääkaupungissa aikaan varojen
keruun - mm. Runeberg lahjoitti runokirjansa tulot. Lääkintöhallituksen
johtajan mielestä Lönnrot oli kuitenkin kuvannut hätää liian totuudenmukaisesti,
se voitiin käsittää syytökseksi esivaltaa vastaan.
Lönnrot itse sairastui lavantautiin helmikuussa 1833, ja pääkaupungissa
levisi huhu hänen kuolemastaan. Lauantaiseuran runotar Augusta Lundahl
kirjoitti ylevän muistorunon, johon Lönnrot toivuttuaan lähetti
leikkisän vastauksen.
Seuraavat lääkärivuodet olivat helpompia. Ristiriita lääkärinuran
ja suomen kielen harrastuksen välillä vaivasi Lönnrotia. Hän oli
arvostettu lääkäri, mutta kun hän suositteli potilaille luontaislääkkeitä
ja elämäntapojen korjaamista - nämä vaativat reseptejä!
Tehokkaammin kuin lääkkeillä Lönnrot kohensi kansan terveysoloja
kirjoituksillaan: rokotusoppaalla, keittokirjalla Hyväntahtoisia
neuvoja katovuosina, lastenhoito-oppaalla Neuvoja lasten
kasvattamisesta ja ruokkimisesta sekä eritoten Suomalaisen
Talonpojan Koti-Lääkärillä (1839).
Lähde: Anttonen, Pertti ja Kuusi, Matti: Kalevala-lipas.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 740. Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura. Helsinki 1999. s.35-36.
Takaisin kysymyksiin
Mistä Elias keräsi runoja?
  |
| Kartat tehnyt: Tuija Jantunen |
Elias Lönnrot kulki kävellen, soutaen, hiihtäen ja kulkuneuvoja niukalti
hyödyntäen viidentoista vuoden aikana matkan, jonka pituus vastasi
matkaa Helsingistä etelänavalle. Ääripisteitä olivat Petsamo, Arkangeli,
Viena, Viro ja Inkeri. Tutkimusmatkojen vaivoja olivat kieltäymykset,
nälkä, unettomat yöt, syöpäläiset ja suora väkivalta.
Lähde: Raija Majamaa
Takaisin kysymyksiin
Miksi Eliaksen kuva naurattaa?
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä vuosina 1833-41 toiminut
J.G. Linsén ei kannattanut Lönnrotin vihkimistä kunniatohtoriksi
vuonna 1847, vaan piirrätti 17-vuotiaalla pojallaan Lönnrotista pilakuvan.
Ironisoiva latinankielinen teksti on suomeksi: "Yksi mies juoksemalla
pelasti meille valtakunnan."
Lönnrotin aikana elettiin vielä yhteiskunnassa, jossa herrasväki
käyttäytyi ja pukeutui herrastapaan, rahvas rahvaan tapaan. Lönnrot
oli opintojen kautta alemmasta säädystään kohonnut herraksi. Siksi
oli huvittavaa, että hän pilakuvassaan talsi kulku-ukon vaatteissa
ja avojaloin.
Lähde: Anttonen, Pertti ja Kuusi, Matti: Kalevala-lipas.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 740. Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura. Helsinki 1999. s.37.
Takaisin kysymyksiin
Mitä Eliaksella oli repussaan?
Elias lähti Sammatista ensimmäiselle runonkeruumatkalleen vuonna 1828.
Kevät oli kylmä. Talvitamineissa oli huhtikuun 29. päivänä lähdettävä
matkaan ja käärittävä kesävaatteet kirjojen ja paperien joukkoon selkäreppuun.
Muista tärkeimmistä varusteista mainittakoon pyssy, huilu ja tupakkavehkeet.
Rahaa oli neljää kuukautta varten vain 70 valtionvelkariksiä, noin
100 kultamarkkaa. Tämän matkan vaiheita voimme seurata aivan yksityiskohtaisesti
ja päivittäin Lönnrotin päiväkirjasta "Vaeltaja eli muistelmia jalkamatkalta
Hämeessä, Savossa ja Karjalassa".
Lähde: Anttila, Aarne 1931: Elias Lönnrot - Elämä
ja toiminta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 190.
Osa I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. s.105-6.
Takaisin kysymyksiin
Mikä oli Eliaksen ensimmäisen runonkeruumatkan
huippukohta?
Lönnrotin ensimmäisen runonkeruumatkan huippuhetki tapahtui Kesälahden
pitäjässä. Täällä hän kohtasi kuudennusmies Juhana Kainulaisen, jonka
vertaisen laulajamestarin hän tapasi vasta paljoa myöhemmin Vienan-karjalasta,
nimittäin Arhippa Perttusen Latvajärven kylässä. Juhana Kainulaisen
lauluja Lönnrot kirjoitti viidettäkymmentä kappaletta kaksi päivää
aamusta iltaan. Laulajaa odotellessaan hän joutui seudun lumoihin:
"Tunsin jonkinlaista selittämätöntä nautintoa vaeltaa metsässä,
jossa Kainulaisen nyttemmin kuollut isä oli monta kertaa lukenut
rukouksiaan kultaisille metsänjumalille ja -jumalattarille ja jossa
Mehtolan neiot entisaikoina olivat näyttäytyneet suosikeilleen".
Erikoisesti Lönnrotiin vaikutti se avuliaisuus ja sydämellisyys,
jota perheenjäsenet osoittivat toisilleen ja vieraalle. Kainulainen
ei aluksi tahtonut jäädä talon töistä pois laulaakseen Lönnrotille.
Hän ei esikoisena halunnut näyttää huonoa esimerkkiä veljilleen.
Seuraavaksi päiväksi hän järjesti itselleen kotitöitä, jotta voisi
laulaa ja tehdä työtä samalla kertaa. Talon vanha emäntä pesi omasta
aloitteestaan matkamiehen vaatteet tämän saunassa ollessa ja kieltäytyi
kiitoksiakaan vastaanottamasta sanoen:
"Mitäs ihmisestä olisi, jollei sitä hyvää toiselle tekisi."
Lähde: Anttila, Aarne 1931: Elias Lönnrot - Elämä
ja toiminta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 190.
Osa I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. s.107-8.
Takaisin kysymyksiin
Millainen oli Eliaksen ikävin keruumatka?
Syyskuun keskivaiheilla 1836 Lönnrot lähti ylioppilas J. F. Cajanin
seurassa Kajaanista ja kulki rajan yli lokakuun 20. päivänä Lonkan,
Vuonnisen ja Jyvöälahden kautta Uhtualle. Cajanin piti erikoisesti
etsiä täydennyksiä Kalevalaan ja selityksiä sen hämäriin kohtiin.
Lönnrot keräsi kaikkea kansantietoutta, myöskin satuja, joihin häneltä
ei ennen ollut riittänyt aikaa. Kolme viikkoa toverukset viipyivät
Uhtualla osaksi talvikeliä odotellen, osaksi siksi että saalista,
varsinkin satuja, oli niin runsaasti tarjolla. Marraskuun 25. päivänä
Cajanin täytyi lähteä takaisin kotiin. Lönnrot jatkoi yksin eteenpäin.
Ensimmäisenä päivänä eron jälkeen Lönnrotin oli kuljettava 45
virstaa (n. 48 km) kylätöntä taivalta, jossa paikoin hevonen upposi
rinnuksia myöten suohon, ja kun Pistojärvelle pääsi "ei ni ole mitä
kirjottamista, ei runoa, laulua eikä tarinata, jotta sanoa saamatta
huomenna taasen lähen".
Ei olekaan ihme, että Lönnrot alakuloisempana kuin koskaan ennen
kirjoitti kotimaahan palanneelle toverillensa 1.1.1837:
"Tuskin uskotkaan, kuinka Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta
näytti kamalalta. Sitä ikävätäni en voi sanoilla sanoa, enkä virsissä
veteä. Olen usein ennenki Venäjän puolella ollut, vaan niin apialla
mielellä en konsa vielä. Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki
päivällä veet silmihini. Voi kuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin
kääntynyt, jos olisin kehannut ja jos toisella puolella ei himoni
olisi vetänyt minua ulommaksi tievustelemaan, mitä voisi löytyä.
Ainaki pitää niillä seuvuin kerta käyä, saa min saapi, ajattelin
ma, ja ehkä toisten en enää pääsisikän."
Velvollisuus vei kuitenkin Lönnrotia eteen päin uusia koettelemuksia
kohti. Makarissa matkamies vietti yönsä kylmässä, vetoisessa pirtissä,
jossa on "eräs rosvonnäkönen venäläinen yöpymässä, jotta hyvä, jos
hyvä, jos huomena pääsen rauhassa kulkemaan - - - vaikiampata yötä
en ni konsa muista viettäneeni".
Ahdistavaa oli tällaisen päivän jälkeen joutua yöksi tylyn, uskonkiihkoisen
pappi Homan luokse, joka "ei laskenut minua kylyyn, ennen muien
kylvettyä, vaikka oppaani, pahapäiväinen karkuri, kyllä pääsi toisten
kera". Parin päivän päästä Lönnrot saapui käännekohtaan Pyhänsaaren
luostariin, joka "enemmin oli rosvopesän, kun monasterin muotonen"
ja jossa munkit tiedustelivat, olisiko hänellä "viinaa myödä, johon
kuuluvat kovin ahnaita olevan".
Tammikuun keskivaiheilla alkoi matkan pisin ja vaikein vaihe:
kolmattasataa penikulmaa (lähes 3000 km) Pääjärven yli Kieretin,
Koudan, Kannanlahden, Kuolan, Inarin, Sodankylän ja Kuusamon kautta
Kajaaniin.
Pääjärven takaisia kyliä oli Lönnrotille mainittu laulurikkaiksi,
mutta toisaalta roistomaisiksi, esim. Jäletjärvellä sanottiin ihmisten
olevan "varkaita kaikki tyynni, niin ettei - - - voitu mainita ainoatakaan
taloa, joka tässä suhteessa olisi tehnyt poikkeusta". Ehkäpä siellä
oli säilynyt aivan erikoinen runous. Seudulla oli siis ainakin kerran
käytävä.
Todeksi osoittautui kuitenkin vain se, mitä pahaa oli sanottu.
Lönnrotia epäiltiin m.m. vakoojaksi, joka kävi katsomassa, kannattiko
Ruotsin alkaa sota, ja jo ensimmäisen talon emäntä lausui kolkot
tervetuliaiset. "Mitä tekisit, jos tulisivat tappamaan sinut?",
ja sitten seurasi kauhujuttu toistaan. Kylän miesten uhkaavan käytöksen
vuoksi Lönnrot ei ollenkaan lähtenyt kylälle. Onneksi hän oli jo
varhemmin toisesta kylästä tilannut itselleen kyytimiehen. Tämä
varovaisuustoimenpide kyläläisiä raivostutti: se oli muka vastoin
Venäjän lakia. Muutamia kylänmiehiä lähti vieraita seurailemaan
ja kamalia uhkauksia ja yllytyksiä kuului heidän joukostaan: "Lyö
kirves kulkkuun tahi vie pirttiin ja ripusta sinne jaloista kattoon
savun sekaan!"
Lähde: Anttila, Aarne 1931: Elias Lönnrot - Elämä
ja toiminta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 190.
Osa I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. s.317-9.
Takaisin kysymyksiin
Miltä runonlaulu kuulostaa? Miltä runonlaulaja
näyttää?
| Suistamolainen runonlaulaulaja Iivo Lipitsä (s.1893)
esittää vanhan kalevalamittaisen runon Väinämöisen
kanteleensoitto. Äänittänyt Leena Koivu 1966 Helsingissä.
|
Virkkipä vanha
Väinämöinen:
"Annas Kauko kanteloista
Viron seppo vingeroista!"
Istuitsi ilokivellä
asetteli polviloilla
sovitteli sormiloilla.
Iski kerran iski toisen
iskipä kohta kolmannenkin:
jo ilot ilolla tuntui
jo laulut moassa kajosi.
Väinöni soitti: moa järisi
vuoret vaskiset vapisi
kalliot kaheksi halkei
paa´et suuret paukahteli.
Kuului kuutehen kylähän
seittemen selän ylitsi. |
Lähde: Asplund, Anneli ja Koivu, Leena (toim.):
Perinnelipas 1. Lauluja, loitsuja, loruja. Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura. Helsinki 1977.
Takaisin kysymyksiin
Miksi Kalevalan päivää juhlitaan 28. helmikuuta?
Vuoden 1834 keruumatkan jälkeen ajatus yhtenäisestä eepoksesta tuntui
Lönnrotista mahdolliselta toteuttaa. Kalevala oli valmiina alkuvuodesta
1835. Esipuheen Lönnrot päiväsi 28. helmikuuta; päivää vietetään nykyisin
Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä. Aineiston yhä karttuessa
Lönnrot alkoi työstää Kalevalasta uutta, laajempaa versiota. Tämä
vuonna 1849 ilmestynyt Kalevala on se, jota suomalaiset ovat tottuneet
kansalliseepoksenaan lukemaan.
Takaisin kysymyksiin
Kuinka monta lasta Eliaksella oli?
Elias Lönnrot tuli Ouluun häitänsä viettämään ja pistäytyi morsiamensa
kotiin keittiön kautta. Siellä oli kova häiden valmistamisen touhu,
eikä kukaan tuntenut sarkapukuista ukkoa. 'Mitäs juhlia täällä valmistetaan?'
kysyi vieras. "Talon tyttären häitä', vastattiin hänelle. Lönnrot
tiedusteli, saisiko morsianta nähdä. Keittiöön tullessaan morsian
kaikkien hämmästykseksi kapsahti vieraan kaulaan. - Näin kertoo Rantsilasta
1934 Kansanrunousarkistoon lähetetty kasku.
Elias Lönnrotin ja Maria Piponiuksen häät olivat heinäkuussa 1849.
Sulhanen oli 47, morsian 26-vuotias. Syyskuussa 1850 heille valmistui
uusi talo, Kajaanin suurin. Nuori rouva laati piirustukset ja johti
rakennustöitä. Hän oli käytännöllinen ja ankara järjestyksen ihminen,
levollinen mutta päättäväinen, uskonnollismielinen nainen. Lönnrotin
iäkkäät vanhemmat asuivat talon piharakennuksessa.
Perheen esikoispoika Elias kuoli 1852 aivokalvontulehdukseen.
Vanhin tytär Maria oli Jyväskylän seminaarissa runoilija Isa Aspin
läheinen ystävä; molemmat kuolivat nuorina keuhkotautiin. Myös seuraava
tytär, Ida, aloitti opinnot Jyväskylän seminaarissa ja sairastui
keuhkotautiin, mutta toipui. Kolmas tytär Elina kävi Helsingin suomalaista
tyttökoulua ja kuoli 18-vuotiaana kurkkumätään. Nuorin tytär, lahjakas
ja kaunis Tekla, isän lemmikki, kuoli keuhkotautiin 18-vuotiaana
1879.
Lönnrotin perhetragediaan kuului myös kasvattipoika Kustaa Selinin
onneton rakastuminen palvelustyttöön ja itsemurha syksyllä 1862.
Pojan äiti oli rouva Lönnrotin sisar ja J.V. Snellmanin serkku.
Maria-rouvalle tapahtuma oli ylivoimainen isku: hän vetäytyi yksinäisyyteen,
menetti kuulonsa, keuhkotauti teki lopun hänen kärsimyksistään 1868.
Vanhan suurmiehen huoltajaksi jäi Ida-tytär, originelli, taiteellisesti
lahjakas, mutta ristiriitainen ja onneton luonne. Hänen huvinaan
oli yllättää isänsä ihailijat ironisilla huomautuksilla: "Älkää
kysykö isältä, ei hän mitään tiedä." Isänsä kuoltua Ida muutti ulkomaille
palaamatta enää koskaan Suomeen ja karttaen suomalaisia vierailijoita.
Hän kuoli Italiassa 1915.
Lönnrotilla oli kaksi kasvattitytärtä, hänen ystävänsä, professori
E.A.Ingmanin tyttäret Anna ja Eva, jotka isänsä kuollessa 1859 olivat
7- ja 5-vuotiaat. Vuonna 1870 he Sammatin hiljaiseloon kyllästyneinä
matkustivat tätinsä luo Saksaan ja viettivät lopun elämäänsä Dresdenissä
musiikinopettajana ja taidemaalarina. Omaisuutensa he testamenttasivat
Suomalaiselle Tiedeakatemialle.
Lönnrot perheensä kanssa eläkkeelle jäämisensä aikoihin 1860-luvun
alkupuolella: Maria Lönnrotin sylissä nuorin tytär Tekla, keskellä
vanhin tytär Maria, Elias Lönnrotin vieressä Elina ja oikealla Ida.
Lähde: Anttonen, Pertti ja Kuusi, Matti: Kalevala-lipas.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 740. Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura. Helsinki 1999, s. 42-43.
Takaisin kysymyksiin
Millaisia juttuja Eliaksesta kerrotaan?
Elias nimismiehen kärrissä
Kerran sattui Elias Lönnrot kulkemaan Peltosalmen kautta Pielavedelle
menevää maantietä ja kun saapui laiturille, josta olisi ollut kyyti
saatava salmen yli, istui hän siihen laiturin viereen rannalle miettimään
jotain asiaa.
Siitä keksi hänet lähellä asuva silloinen Iisalmen nimismies Rosenberg
ja tuli tutkimaan mistä vieras on ja mihin matka. Vaan kun hän sai
epäselviä vastauksia, otti hän ukon arestiin. Kuitenkin lienee vähän
tunnustellut herrasmieheksi, koska läksi kulettamaan häntä pappilaan
rovastin tutkittavaksi, jonne Elias itsekin pyrki päästä.
Kun nimismies ajaa pappilaa, istuu vanki takapuolella kärryissä.
Kun tulevat pappilan portille, keksii heidät sen aikuinen rovasti
Frosterus ja juoksee vastaan. Nimismies luulee ensin, että häntä
se rovasti noin suurella kunnioituksella tulee vastaan ottamaan
vaan ihmeekseen hän näkee, ettei rovasti hänestä paljoa välittänyt,
vaikka hän itse istui etuistuimella.
Rovasti pyytää vaan takana istuvaa "äijää" nousemaan kärristä
ja tulemaan sisälle. Vaan Eljas ilmoitti olevansa vankina eikä uskaltavansa
lähteä liikkelle, ennen kuin herra nimismies antaisi luvan lähteä.
Tätä ei rovasti oikein ottanut uskoakseen, jos ei nimismies olisi
todistanut niin olevan. Silloin suuttui rovasti nimismieheen, joka
hänen mielestään oli pahasti häväissyt niin arvokasta henkilöä kulettaissaan
häntä sillä tavoin. Mutta Eljas vaan nauraa myhäytteli ja kiitti
nimismiestä kyydistä.
Lähde: SKS KRA. Kulttuurikaskuja 669. 1939-40.
Korhonen, Frans.
Kävelynopeus
Kerran Elias Lönnrotia vastaan tuli muuan mies. Mies kysyi kuinka
kauan tästä menee kävellessä kaupunkiin. Lönnrot sanoi: "Kävele."
Mies kysyi uudestaan mutta sai saman vastauksen. Mies läksi kävelemään,
jonkin matkan käveltyään Lönnrot huusi hänen peräänsä "kaksi ja
puoli tuntia". Mies kysyi, miksi ette paikalla sanoneet. Lönnrot
sanoi: "Enhän minä mistä tiennyt miten kovasti sinä kävelet, ennen
kuin näin."
Lähde: SKS KRA. Kulttuurikaskuja 767. 1939-40.
Kosonen, Eino.
"Jos et elä, niin kuole sitte."
Matkoillaan Karjalassa Lönnrot joutui kerran yöksi salokylän torppaan.
Siellä emäntä rupesi pyytämään, että jos vieras voisi neuvoa, miten
hän saisi vasikkaonnen, kun häneltä kuolee vasikat aina pienenä.
Lönnrot koetti neuvoa, miten vasikkaa pienenä hoidetaan. Mutta emäntä
oli niin taikauskoinen, että ei uskonut sen auttavan. Kun Lönnrot
näki, että ei taikausko jää vähällä kansasta, otti hän paperia ja
kirjoitti latinaksi: "Jos et elä, niin kuole sitte." Tämän hän piloillaan
käski laittaa vasikan kaulaan. Toiseen paperiin hän kirjoitti suomeksi,
miten ruokitaan ja hoidetaan; tätä käski tarkkaan seurata.
Muutaman vuoden kuluttua tuli hän samaan kylään. Siellä eräs emäntä
kertoi, että tuota paperilappua oli kuljetettu talosta taloon ja
vasikat ovat menestyneet. "Onkos sitten hoidettu niin kuin toisessa
paperissa oli neuvoi?" "On, on", sanoo emäntä. "Hm", hymähtää Lönnrot,
itsekseen, "koska kansani valistuu ja lakkaa luottamasta taikatemppuihin?"
Lähde: SKS KRA. Kulttuurikaskuja 1151. 1939-40.
Mäkinen, Iida.
Yösija
Lönnrot, ollessaan matkoillaan Karjalassa, poikkesi erääseen taloon
yösijaa hakemaan, jota emäntä ei olisi mielellään hänelle antanut.
Silloin Lönnrot sanoi, että: "Minun on nyt tehtävä niin kuin isänikin
kerran tällaisessa tapauksessa teki." Kyllä emäntä yösijan antoi.
Aamulla emäntä kysyi, mitä hän olisi tehnyt. Lönnrot vastasi: "Olisin
lähtenyt pois."
Lähde: SKS KRA. Kulttuurikaskuja 1210. 1939-40.
Nurmi, Väinö.
Takaisin kysymyksiin
Mikä oli Eliaksen lempiruokaa?
Lönnrotin ruokajärjestys oli hyvin yksinkertainen: se ei paljoa eronnut
hyvin toimeentulevan talonpojan ruokajärjestyksestä. Lihaa ja makeita
ruokia siihen kuului vähän, sitä enemmän puuroja ja vellejä sekä happamia
ruokia. Happamat ruiskorput ja kirnupiimä kuuluivat vakinaisesti Lönnrotin
pöytään. Erikoisia herkkuja olivat uuniperunat, hiilillä paistettu
kala ja olutjuusto. Vieraidenkaan vuoksi ei paljoa poikettu talon
arkitavoista: kolmea ruokalajia oli tarjolla, enempää ei milloinkaan
tarjottu. Itse vieraana ollessaan Lönnrot alistui kaikkeen, mutta
antoi useiden ruokalajien mennä ohitse, jos emännän silmän vältti.
Kun eräillä pitkillä juhlapäivällisillä oli ehditty torttuihin, ei
vaatimaton lääkäri malttanut olla tarjoilijattarelle kuiskaamatta:
"Nyt Amalia on kunniallinen ihminen, joka näistä rääteistä viimeinkin
lopun tekee."
Lönnrot käytti, kuten mainittu, ajan oloihin nähden vähän väkijuomia,
senkin enemmän seuran vuoksi kuin todellisesta tarpeesta. Sitävastoin
hän oli suuri tupakan, teen ja kahvin ystävä ja hankki ensiluokkaista
tavaraa. Savukkeita hän poltti vähän, nekin omatekoisia, sen sijaan
hyvin ahkerasti piippua, jonka täytteenä olivat tunnetut merkit
Namnet ja Vapnet ja sikareita Columbia ja Regalia Prima Light. Miehuusaikana
ei kartuusi kestänyt kuukautta ja sikareja kului lisäksi kolme neljä
päivässä, vanhoilla päivillä ei niinkään paljoa.
Lähde: Anttila, Aarne 1931: Elias Lönnrot - Elämä
ja toiminta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 190.
Osa I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. s.201-2.
Takaisin kysymyksiin
Oliko Eliaksella hyvä kunto?
Kyläräätälin pojan perinnäistottumukset olivat siksi vakiintuneet
ja hänen ruumiinrakenteensa siksi vankka, ettei viikkokausia kestävä
14-15 tunnin päivittäinen istumatyö pystynyt hänen terveyttänsä häiritsemään.
Toisaalta on muistettava, että jokaisen päivän ohjelmaan kuului
liikuntoa ulkoilmassa ja reipastelua. Lönnrot järjesti elämänsä
siten, että hän säännöllisesti joutui tekemään kävelymatkan, kuten
Kajaanista Polvilaan ja takaisin. Toukokuusta syyskuuhun hän kävi
uimassa sateista ja kylmistä välittämättä. Suosituimpana kylpypaikkana
Kajaanin piirilääkärillä oli Ämmäkosken sahalaitoksen vesiryöppy.
Talvisin Lönnrot säännöllisesti hiihti. Tämän ikivanhan kansallisen
taidon unohtaneen Etelä-Suomen pojasta tuli heti Kajaanissa oikea
hiihtointoilija.
"Miltei joka päivä olen liikkunut suksilla ensin kaupungin halki
ja sitten sen ulkopuolella. Täällä ei hiihtäminen nimittäin herätä
vähintä huomiota kaupungissakaan, vaikka Helsingissä ihmiset hölmöttelisivät
itsensä kuoliaaksi, jos joku kaupungissa sellaiseen ryhtyisi."
Tämä taito tuli lääkäri- ja runonkeruumatkoilla useasti hyvään
tarpeeseen, ja jos Kajaanin lääkäri ei ollutkaan erikoisen nopea,
niin hän oli sitä sitkeämpi. Siitä mainitaan päiväkirjassa ja kirjeissä
useita esimerkkejä. Huhtikuun keskivaiheilla 1835 Lönnrot hiihti
kelirikossa seitsenpenikulmaisen (70 km) taipaleen Kuhmosta Repolaan.
Suurretkellään 1836-37 hän joutui eräänä päivänä ponnistamaan 30
virstaa (n. 32 km) aivan umpea. Jouluksi 1846 Lönnrot hiihti Kajaanista
Laukkoon 40 penikulmaisen (400 km) taipaleen viipyen matkalla vähän
toista viikkoa. Viettäessään 1840-luvun lopulla pitkiä talvikuukausia
Laukossa, jossa ei ollut lääkäritoimen aiheuttamia pakollisia matkoja,
Kalevalan kokoonpanija hiihti huvikseen ja virkistyksekseen entistä
enemmän, useasti kolmasti päivässä.
Tämän hiihtoinnostuksensa Lönnrot säilytti aivan elämänsä loppuun
saakka: 77-vuotiaana hän kiittää tilaamistaan uusista hiihtosaappaista:
"Kyllä niillä nyt kelpaa talvikaudet hiihdellä", ja 80-vuotiaana
hän puolustelee: "En enää uskalla hiihtää kovin jyrkistä mäistä,
vaikka muuten joka päivä käytänkin suksia." Omalle perheväelleen
Lönnrot opetti tämän kansallisen urheilumuodon ja ystäviensä pojille
Etelä-Suomeen lähetti lahjasuksia. Niin oli täällä viime vuosisadan
keskivaiheilla hiihtotaito unohtunut, että ihmekaluja ei osattu
käyttää, ennen kuin lahjoittaja saapui opettamaan, kuinka sukset
jalkoihin kiinnitetään.
Lähde: Anttila, Aarne 1931: Elias Lönnrot - Elämä
ja toiminta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 190.
Osa I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. s.200-1.
Takaisin kysymyksiin
Keitä olivat hämäräperäiset miehet Lönnrotin
patsaalla?
Vuonna 1902 elettiin synkintä valtiollisen sorron aikaa. Kun Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura anoi kenraalikuvernööriltä lupaa Lönnrotin patsaan
paljastusjuhlallisuuksiin, vaadittiin aiotut puheet ja musiikkiohjelma
ennakolta tarkastettaviksi. Silloin Seura päätti peruuttaa kaikki
juhlallisuudet ja tiedusteli vain, mistä päivästä alkaen patsas saisi
olla yleisön nähtävänä. Kenraalikuvernöörin kanslia määräsi päiväksi
lokakuun 18:nnen.
Koska kaupungilla liikkui huhuja paljastamispäivänä toimeenpantavista
mielenosoituksista, jotka voitaisiin panna Seuran syyksi, niin annettiin
verhojen poistaminen 5-miehisen lähetystön suoritettavaksi. Heidän
oli määrä paljastaa patsas varhain lokakuun 18. päivän aamuna. Edellisenä
yönä oli kuitenkin joku hämäräperäinen mies, jonka epäiltiin olleen
santarmilaitoksen palveluksessa, houkutellut erään hyväuskoisen
maalaispojan poistamaan patsaan verhot, joten lähetystön oli palattava
tyhjin toimin.
Patsashankkeen viimeinen vaihe tuli kaikille syvänä pettymyksenä.
Ankeana, vaikeiden ristiriitojen repimänä aikana oli odotettu kohottavaa
isänmaallista juhlatilaisuutta, johon kaikki saattoivat vilpittömästi
ottaa osaa. Koko kansa kaikkine yhteiskuntakerroksineen oli ollut
mukana varojen hankinnassa, ja itse patsasta pidettiin yleisesti
oivallisena.
Tapaus on tavallaan vertauskuvallinen: komea patsas jää ilman
paljastusjuhlallisuuksia, samoin kuin sen kuvaama henkilö oli eläessään
koettanut välttää kunnianosoituksia.
Lähde: Anttila, Aarne 1935: Elias Lönnrot - Elämä
ja toiminta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 190.
Osa II. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. s.374.
Ilman lupaa Lönnrotin patsaan paljastanut talollisenpoika Lindfors
lähetti kirjeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran A.R.Niemelle,
jossa valaisee tapahtumien kulkua: "Vastaukseksi kirjeeseenne 22
p. tätä kuuta, jonka sain nyt, annan tiedon rehellisenä Suomen kansalaisena,
niin kuin tiedän ja miten siihen jouduin: Olin jo sängyssä kauppias
Nymanin majatuvassa, kun tuli tieto, en tiedä kuka sen toi, sillä
olin vähän unessa, mutta ovesta se kuitenkin sisälle tuli, että
nyt Elias Lönnrotin muistopatsas paljastetaan kello 12:ta aikana
yöllä, sen tähden ettei tule mellakkaa; sellaista kuin oli asevelvollissyynissä.
Tämän uskoin minä todeksi, kun kuuntelin sängyssä. Enkä olis sängystä
noussut ellei asia olis tullut siksi, että miehis piti lähdettämän
katsoon, ei paljastamaan.
Kun kello on 20 minuuttia vailla 12:ta niin lähdetään, ja kun
tulimme ulos, niin ihmisiä riensi sinne päin ja kun saavuimme paikalle
niin siellä oli ihmisiä suuri parvi (tai joukko). Silloin menimme
oikein lähelle katsoen, jossa näimme kuinka sen ympärystä oli koristettu
ja sievistelty kanervilla, männyn vesoilla ja sammaleilla. Siinä
katsellessani ja ympäri kulkeissani, tulee eräs tuntematon mies
vastaani siellä takapuolella ja sanoo "ettekö tee olis niin hyvä
ja aukaisis noita peiton solmuja", johon vastasin en ja menin menoani
katsellen kanervan kukkia, tulee toinen ja sanoo "tulkai te auttamaan
paljastusta". Siinä samassa tulee kolmas takapuolelta ja kysyy:
"oletteko te paljastaja", johon minä vastasin "en minä mikään paljastaja
ole", ja yksi sanoi että "siinä tarvitsis sanoa pari kolme sanaa".
Sitten tapasin 1:den miehen mustassa sadetakissa, joka sanoi olevas
maistraatin puolesta, joka viisai solmut, jotka piti aukaista, ettei
se muuta tarvitse, silloin minä myönsin kun kuulin, että hän oli
maistraatin puolesta. Silloin se maistraatin mies sanoi "tehkää
hyvin ja auttakaa, ei ne ihmiset lähde täältä pois ennen kun se
avetaan, tässä olis ollu yksi herra, joka olis tuonnut seppeleen",
silloin hän riisui (tai heitti) sadetakkinsa pois ja silloin paljastaminen
alkoi. Maistraatin mies piti kiini peiton syrjää kun minä menin
ylös solmua aukaisemaan ja kun se solmu ei kohta aukentunut kun
se oli puetettu useampaan kertaan, niin muistin, että siinä oli
määrä lausua; silloin lausuin ne sanat, kun sanomalehdissäkin on
mainittu. Näin on asia eikä niin kuin Suomettaren (n:o 245) poliisien
rapoortissa.
Ja minä en olis sitä mennyt tekeen, jos sen olisin huomannut,
että se oli luvatonta ei, ei, ei! Tämän omallatunnollani vakuutan,
etten ole alkuunpanija ja siinä on minulle vieraita miehiä niistä
matkamiehistä, jotka olivat sinä yönä kaupp. Nymanin majatuvassa.
Suurimmalla kunnioituksella N. A. Lindfors Suomen kansalainen
Lähde: Hirvonen, Maija, Makkonen, Anna ja Nybondas,
Anna: 15 vuosikymmentä - kirjallisia dokumentteja erään seuran historiasta.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 368. Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura. Helsinki 1981. s.168-171.
Takaisin kysymyksiin
Missä Elias säilytti lakritsia?
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmissa säilytetyt Elias Lönnrotin
omistamat esineet siirrettiin 13.4.1931 Kansallismuseoon. Luovutettujen
esineiden listasta käy ilmi, että Elias säilytti lakritsia nuuskarasiassa.
Muita luovutettuja esineitä olivat:
 |
1 ilmapuntari. 60 cm pitkä, lasikantinen. Valmistettu Liverpolissa.
Sivulla liikkuva mitta-asteikko. |
|
1 sapeli tuppineen. Kahvassa kaksipäinen kotka ja valettu
monogrammi H (= N 1) sekä kultapunostupsu. |
|
1 kävelykeppi, jonka keskellä levyrengas, jossa neljä kohonaulaa.
|
|
1 sileä metallipää kävelykeppi, jossa "suorakulmainen" kädensija.
|
|
40 lyijykynää, joista yksi sini- ja punaisen täytekynän tapainen.
|
|
1 puukko, musta; terä varsin kulunut. |
|
1 pieni kompassi. |
|
1 E. Lönnrotin virkatakki (professorin). Verkaa, väriltään
tummansininen, hihansuissa ja kauluksessa kultakoristelua. Edessä
8 kullanväristä nappia, 3 molemmissa hihoissa (yht. 6), takana
2 + 2 nappia. Rintaan kiinnitetty kuparinen kunnia- tai ansiomerkki,
jossa venäläistä kirjoitusta: Na tja Gospodi upovahom da ne
postidimsja vo veki - H A 1853-1854-1855-1856. |
|
1 hanhensulka, johon kiinnitetty teräskynä. |
|
1 peltilaatikko, jossa mustaa lankaa, 3 neulaa, 5 nappia,
vahaa ja "syyrinki". |
|
1 kannellinen nuuskarasia, jossa lakritsia. |
|
1 vahakynttilä, muodostettu kerälle (kuten naru), käytetty
arvatenkin kirjeitä lakattaessa. |
|
1 taskusuurennuslasi, joka sekin luukehyksinen ja sulkeutuu
luukotelon sisään. |
|
1 metallilangasta y.m. muodostettu kirjoitusteline, korkeus
13 cm. |
|
1 kuori, jonka päällä: Visitkort. Sisältää tukun vaaleita
hiuksia ja Lönnrotin nimikortteja. |
|
1:t tohvelit, Lönnrotin tyttären tekemät; saatu Lönnrotin
kasvattityttären Matilda Holinin kuolinpesästä. |
Yllämainitut muistoesineet Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on
1 pnä huhtikuuta 1931 pitämässä kokouksessa päättänyt tallettaa
toistaiseksi Kansallismuseoon ehdolla, että ne vaadittaessa palautetaan
Seuran arkistoon. Vastaanottanut Kansallismuseon kokoelmiin 13.
4. 31 I. Manninen
Lähde: Hirvonen, Maija, Makkonen, Anna ja Nybondas,
Anna: 15 vuosikymmentä - kirjallisia dokumentteja erään seuran historiasta.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 368. Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura. Helsinki 1981. s.224.
Takaisin kysymyksiin
|
