Paastonaika

Tuhkakeskiviikkona laskiaisen jälkeen ripotteli katolinen kristikansa tuhkaa päälleen, tai myöhempinä aikoina antoi papin koskettaa otsaa poltettujen palmunoksien tuhkalla. Pääsiäispaaston esikuvana oli 40 päivää kestänyt Jeesuksen erämaapaasto, mutta päivien lukumäärän vakiinnutti vasta Gregorius Suuri (k. 604). Paasto-sana on peräisin ruotsin sanasta fasta; alkuäänteen muutos kertoo sanan ja tavan olleen tunnettuja maassamme jo kristinuskon alkuaikana. Toisin kuin katolisten ja ortodoksien kohdalla, luterilaisilla paastonaika ei juuri vaikuttanut ruokajärjestykseen (mikä ei toki ollut estänyt syömästä vahvasti laskiaisena). Avioliiton solmimista tänä aikana kuitenkin vältettiin. Lutherin näkemysten mukaisesti saatettiin noudattaa "hyvää ulkonaista tapaa" lihan himojen hillitsemiseksi, tai ainakin pukeutua, puhua ja käyttäytyä maltillisemmin kuin tavallisesti.


Sittemmin paastoamista on suositeltu niin uskonnollisin, filosofisin kuin ravitsemustieteellisinkin perustein. Oleellisena on pidetty keskittymiskyvyn ja itsehillinnän parantamista sekä turhasta omasta luopumista lähimmäisenrakkauden hyväksi: ruokapaasto on vain väline eikä päämäärä sinänsä.

Tärkeimmät paastojaksolle sattuvat merkkipäivät olivat kevätpäiväntasaus 21.3. ja Marian ilmestyspäivä 25.3., jotka kristinuskoa omaksuttaessa liitettiin yhteen samaan tapaan kuin joulu talvipäivän- ja juhannus kesäpäivänseisaukseen. Kevätpäiväntasauksen jälkeen päivät ovat pitempiä kuin yöt, mikä on ollut yleispätevä juhlan aihe monissa kulttuureissa. Marian enkeli-ilmestys yhdeksän kuukautta ennen Kristuksen syntymäjuhlaa on vanhin monista Marian merkkipäivistä; sen vietto alkoi kristikunnassa vuoden 400 tienoilla joulun vieton myötä. Puhtaasti ei-kirkolliseksi narrauspäiväksi vakiintui 1800-luvulla huhtikuun ensimmäinen eli aprillipäivä, joka tuotiin läntisestä Euroopasta. - Luterilaisen kirkon liturgisena värinä on paastonaikana violetti, joka kertoo katumuksesta ja parannuksesta.