Pitkäperjantai

Hiljaisena perjantaina kristityt järjestivät jo 300-luvulla Jerusalemissa ristikulkueita. Päivä on perinteisesti paaston ankarin ja kohotettu 1772 pyhäpäiväksi, paljolti pietismin tuolloin korostaman kärsimyshurskauden takia. Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja kuoleman päivää on vietetty synkissä ja vakaissa tunnelmissa. Tänä ainoana päivänä kirkkovuodessa liturginen väri on musta, kynttilät sammuksissa eikä urkuja soiteta. Pitkänperjantain jumalanpalveluksia suositeltiin alun perin pidettäväksi kaksi; piinaviikon päivittäisistä ahtisaarnoista olivat vuorossa kärsimyshistorian 5. ahti päivällä ja 6. ahti illalla (lat. actus = näytös). Pitkien kirkkomatkojen takia siirryttiin yhteen jumalanpalvelukseen, joka kaksine saarnoineen saattoi venyä pitkälle iltapäivään.

Kodeissa jopa tulen teko oli ennen kiellettyä, joten syötiin kylmiä ruokia jos niitäkään. Valmis mämmi olikin erityisesti pitkäänperjantaihin sopiva paastoruoka. Ruotsin vallan aikaan isännät olivat Suomessakin jossakin määrin omaksuneet tavan piiskata aamulla kaikki lapsensa kuten Pilatus Jeesuksen. Huveja ja kyläilyä ei ole vielä viime vuosinakaan suvaittu, ja pitkänperjantain säidenkin muistetaan useimmiten olleen kehnoja, joten päivä on varmasti tuntunut nimensä mukaan pitkältä. Kirkkoamme on arvosteltu pitkänperjantain liiallisesta korostamisesta itse pääsiäisen kustannuksella: kärsimyshistorian dramaattinen käänne parempaan pääsee monilta unohtumaan, ja kristikunnan suurin juhla saatetaan kokea pelkäksi piinaksi. Saksalaisilla päivän nimi on Karfreitag, valitusperjantai. Ortodoksit puhuvat suuresta perjantaista. Englannin Good Friday -nimitys puolestaan viittaa syntiemme sovitukseen ristinkuoleman kautta.