Vänrikki Stoolin henkilöhahmojen elämäkerrat Kansallisbiografiassa

Adlercreutz, Carl Johan (1757 - 1815)
kenraali, valtaneuvos, kreivi

Carl Johan Adlercreutz oli nuorena sotilaana mukana tukemassa Kustaa III:n vallankaappausta. Hän pysyi kuninkaalle uskollisena, kunnostautui sodassa Venäjää vastaan ja yleni nopeasti rykmentin komentajaksi ja everstiksi. Suomen sodassa Adlercreutz nimitettiin yliadjutantiksi vastaamaan armeijan sodanjohdosta. Hän saavutti voittoja, jotka toivat hänelle sankarin maineen, mutta sodan lopputulos oli Ruotsille tappiollinen, ja Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan. Adlercreutz jätti tehtävänsä ja siirtyi Tukholmaan, missä hän osallistui kuningas Kustaa IV Adolfin syrjäyttämiseen. Myöhemmin hän osallistui armeijan komentajana Saksan ja Norjan sotaretkiin.

Suomen sodan 1808 - 1809 sankareita on vanhempi sukupolvi oppinut tuntemaan kouluaikoinaan (->) J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden avulla. Näihin sankareihin kuuluu myös Carl Johan Adlercreutz, joka Runebergilla esiintyy kaukaisena ylväänä hahmona, vaskeen valettuna sankarina ja jonka suuruus on itsestään selvä ja kaiken arvostelun yläpuolella. Todellinen kenraali Carl Johan Adlercreutz oli tietysti jotakin aivan muuta, joskaan ei voi kieltää, etteikö hänessä ollut myös tuota Runebergin kuvaamaa suuren johtajan karismaa.

Pernajan pitäjässä syntyi kornetti Thomas Adlercreutzin perheeseen poikalapsi huhtikuussa 1757. Lapsuutensa hän vietti Porvoon pitäjän Kiialan kartanossa. Isänsä esimerkin perusteella poika valitsi tai hänelle valittiin sotilasura ajan tavan mukaan jo aivan lapsena. Carl Johan Adlercreutz liittyi (->) Jacob Magnus Sprengtportenin johtamaan rakuunarykmenttiin, ja viisitoistavuotiaana Adlercreutz oli varakorpraalina mukana Sprengtportenin veljesten retkellä Tukholmaan tukemassa (->) Kustaa III:n vallankaappausta, joskaan hänellä siinä iässä tuskin oli merkittävästi omia poliittisia mielipiteitä. Sotilasuralla hän joka tapauksessa kohosi tasaisesti ja sai nimityksen luutnantiksi Karjalan kevyeen rakuunarykmenttiin 1779. Kaksi vuotta myöhemmin hän sai alikapteenin arvon.

Kustaa III:n Venäjän sodan aikana (1788 - 1790) Adlercreutz palveli Savon prikaatissa ensin kapteenina ja sitten vuodesta 1789 majurina. Hän ei osallistunut upseerien kapinallisiin hankkeisiin eikä siis ollut Anjalan liiton jäsen. Päinvastoin hän keskittyi sotimiseen ja oli mukana Porrassalmen Ruotsin väreille voitollisessa taistelussa, jossa hän myös kunnostautui rohkeudellaan ja päättäväisyydellään. Vaikka Karjalan rakuunoiden taistelut Kustaan sodassa olivat yleensä suhteellisen vaatimattomia ja käytiin vähillä joukoilla, sota oli joka tapauksessa Adlercreutzille ensimmäinen kosketus todelliseen taistelutoimintaan. Se sodankäynnin muoto, joka tuolloin Ruotsissa ja kaikkialla muuallakin Euroopassa oli vallalla, lineaaritaktiikka, ei oikeastaan lainkaan sopinut suomalaiseen maastoon, mutta siitä huolimatta sitä pyrittiin soveltamaan. Tämän taktiikan mukaan olisi taistelut pitänyt käydä tasaisilla ja aukeilla kentillä, missä taitavilla marssiliikkeillä ja tiukasti muodossa pysyen olisi kukistettu vastustajan armeija. Vaikka esimerkiksi Porrassalmen taistelu käytiin vastoin lineaaritaktiikan sääntöjä, upseerit eivät saaneet mielestään näitä sopimattomia sääntöjä.

Joka tapauksessa Adlercreutz oli nyt kokenut sodan menestyksellisesti, ja hänen uskollisuutensa kuningasta kohtaan oli myös osoittautunut kestäväksi. Niinpä ei ole ihme, että hänestä tehtiin Kustaan sodan jälkeen jo 1792 everstiluutnantti ja Uudenmaan rakuunarykmentin komentaja; everstiksi hänet ylennettiin 1796. Hän sai 1804 johtoonsa uuden joukko-osaston, värvätyn jalkaväkirykmentin, jota ajan tavan mukaan kutsuttiin päällikkönsä nimen mukaisesti Adlercreutzin rykmentiksi. Hänen sotilasuransa oli siis osoittautunut kaikin puolin menestykselliseksi, hän oli ylennyt arvossa ja saanut yhä vaativampia tehtäviä. Tämä on sitäkin merkittävämpää, kun elettiin aikaa, jolloin menestys ja korkeat asemat olivat suuresti riippuvaisia korkeista suosijoista ja hovisuhteista. Niitä ei Adlercreutzilla ollut, sillä hänen sukunsa ei ollut millään lailla huomattava, joten hänen ylenemisensä perustui pääasiassa hänen omiin ansioihinsa. Tosin hänen lankonsa oli eversti (->) Johan Adam Cronstedt, ja hänen ensimmäinen vaimonsa (->) Stackelberg-sukua, korkeaa ruotsalaista aatelia. Toisaalta voidaan sanoa, että hänen uransa tähän asti oli ollut kaikin puolin hyvä ja kunniakas, mutta ei millään tavoin kovin erikoinen. Hän oli upseeriston ja miehistön keskuudessa pidetty komentaja ja oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan perimässään Kiialan kartanossa. Hänen tiedettiin myös harrastavan sotataidon tutkimista laajan kirjastonsa avulla sekä osallistuvan innolla kartanonsa maanviljelykseen. Hän oli kaikin puolin normaali hyvä upseeri ja hyvä joukko-osaston rauhanaikainen komentaja.

Asiat muuttuivat aivan uudenlaisiksi, kun Suomen sota puhkesi talvella 1808. Värvätty Adlercreutzin jalkaväkirykmentti sai jäädä Viaporin linnoituksen varusväeksi, mutta sen komentaja eversti Adlercreutz määrättiin 2. prikaatin komentajaksi ja hänen tehtäväkseen annettiin pääarmeijan vetäytymisen suojaaminen sen pohjoisella sivustalla. Adlercreutz vetäytyi käskyjen mukaan pohjoisen Uudenmaan halki kohti Hämeenlinnaa, missä hän yhtyi pääarmeijaan. Hänen prikaatinsa vetäytyi pohjoista kohti Tampereen kautta, mistä hänen tuli käskyn mukaan tuoda armeijan varastot mukanaan pääarmeijalle. Prikaatinkomentajana hän toimi aina Pyhäjoelle saakka huhtikuun puoleenväliin 1808. Kun ylipäällikkö (->) Wilhelm Mauritz Klingsporin johtama pääjoukko oli Pyhäjoella menettänyt sinänsä merkityksettömässä kahakassa eversti Gustaf Löwenhielmin, armeijan yliadjutantin (operaatiopäällikön), joka tuolloin joutui venäläisten vangiksi, eversti Adlercreutz määrättiin ottamaan vastaan yliadjutantin tehtävä. Tässä asemassa Adlercreutz joutui tosiasiassa johtamaan armeijan sotatoimia, ja kun ylipäällikkö, kenraali Klingspor oli kiinnostuneempi huollon toiminnasta ja varastojen turvaamisesta kuin sotaliikkeistä, Adlercreutz tosiasiassa johti Ruotsin joukkoja Suomen sotaretkellä.

Jo kaksi päivää Pyhäjoen kahakan jälkeen Adlercreutz sai tilaisuuden osoittaa aloitekykyään ja rohkeuttaan. Pääarmeija oli ylipäällikkö, kenraali Klingsporin käskystä vetäytymässä yli Siikajoen, ja eversti Adlercreutz oli määrätty johtamaan vetäytymistä. Venäläiset ahdistelivat uudenaikaisen taktiikkansa mukaisesti vetäytyviä sotajoukkoja molemmilta sivustoilta ja olivat saamassa kuormaston haltuunsa. Pidetyssä sotaneuvottelussa useimmat puolsivat vetäytymisen kiirehtimistä, mutta Adlercreutz katsoi sen kunniattomaksi ja aloitti omalla vastuullaan taistelun venäläisiä vastaan Siikajoella. Tämä taistelu 18.4.1808 alkoi suomalaisten pistinhyökkäyksellä venäläisten keskustaa vastaan ja päättyi venäläisten rintaman murtuessa Adlercreutzin johtaman armeijan voittoon. Vaikka ei ole mitään syytä aliarvioida voiton merkitystä, se ei sotilaallisessa mielessä ollut kovinkaan mestarillinen suoritus. Ruotsalais-suomalaisella sotajoukolla oli selvä miesylivoima, mikä ratkaisi taistelun pikemmin kuin Adlercreutzin sotapäälliköntaito. Päinvastoin voidaan todeta, että venäläiset pääsivät vetäytymään ilman takaa-ajoa ja saattoivat näin ollen pian olla taas taistelukunnossa.

Joka tapauksessa Suomen armeija kääntyi nyt takaisin etelään, vaikka Klingspor ei olisi sitä halunnutkaan, ja yhdeksän päivää myöhemmin käytiin Adlercreutzin johdolla toinen voitollinen taistelu, nyt Revonlahdella. Ansioistaan Adlercreutz sai ylennyksen kenraalimajuriksi ja hänelle myönnettiin Miekka-ritarikunnan suurristi.

Revonlahden taistelun jälkeen armeija jäi pitkäksi aikaa paikoilleen, vaikka venäläiset vetäytyivät kauas etelään. Kieltämättä kevät toi tavanomaisesti mukanaan kelirikon ja kieltämättä myös huollon järjestäminen noissa oloissa oli vaikeaa, mutta silti viivyttely juuri tänä aikana oli pahasta. Venäläiset kykenivät joka tapauksessa vetäytymään noita samoja kelirikkoisia teitä pitkin. Adlercreutz oli kuitenkin saanut sotilaallisen oppinsa lineaaritaktiikan mukaisesti eikä kyennyt irtautumaan ajattelustaan, vaikka Napoleonin sodat olivat jo luoneet uuden taktisen sodankäyntitavan, jota Venäjän armeija noudatti.

Kun ruotsalais-suomalainen sotajoukko lähti kesällä etenemään etelää kohti, se menestyi aluksi. Lapualla heinäkuussa ja Alavudella elokuussa saavutettiin voitot venäläisistä, mutta niiden hyväksikäyttöön ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Jäätiin odottamaan vihollisen vastatoimia silloin, kun olisi itse pitänyt osoittaa aktiivisuutta. Voitot herättivät Ruotsissa suurta innostusta, ja Adlercreutz kohosi kansallissankarin asemaan. Alavuden voiton jälkeen hänet korotettiin vapaaherralliseen säätyyn.

Sodan kulkuun ei näillä voitoilla kuitenkaan ollut sitä merkitystä, jota Ruotsissa odotettiin. Toisaalta Viaporin linnoituksen antautuminen oli tehnyt eteläisen Suomen valloittamisen lähes mahdottomaksi, eikä toisaalta ruotsalais-suomalaisen armeijan taistelutaito ollut samaa tasoa kuin Venäjän armeijan. Myöskään armeijan ylijohdon toiminta Ruotsissa ei ollut tehtävän tasalla. Suomeen ei uskallettu lähettää apujoukkoja, koska pelättiin Tanskan siinä tapauksessa käyvän suojattoman emämaan kimppuun. Näin Suomessa toimineet joukot jätettiin lähes kokonaan oman onnensa nojaan.

Venäläisten taktinen etevämmyys tuli ilmi sotaliikkeiden suunnittelussa. He pyrkivät etenemään useampana kolonnana. Heidän itäinen siipensä taisteli Savossa ja heidän keskimmäinen siipensä sai elokuussa voiton everstiluutnantti (->) Otto Henrik von Fieandtin johtamasta osastosta Karstulassa taistelussa, jossa venäläiset saarrostuksella saivat suomalaiset joukot sekasortoon. Adlercreutzia voidaan perustellusti arvostella siitä, ettei hän ollut vahvistanut von Fieandtin osastoa, vaikka hänellä olisi ollut siihen tilaisuus.

Karstulan tappio mitätöi Alavuden voiton, ja Adlercreutz katsoi olevansa pakotettu kääntymään takaisin pohjoiseen. Hänen joukkonsa viivyttivät hyökkäävää vihollista monissa kahakoissa, joista tunnetuin oli Salmin taistelu Kuortaneella. Siinä Adlercreutz osoitti mieskohtaista rohkeutta taistellen armeijan etunenässä ja joutuen vihollisen piirittämäksi niin, että sai sapelilla raivata tiensä takaisin omiensa luo. Mutta kun armeijat seuraavan kerran täysivoimaisina iskivät yhteen Oravaisissa syyskuun puolivälissä, seurauksena oli ruotsalais-suomalaisten joukkojen tappio. Oravaisten taistelussa tyypillinen lineaaritaktiikka ja tyypillinen Napoleonin taktiikka iskivät yhteen. Adlercreutz johti joukkonsa suoraan rintamahyökkäykseen vihollisen keskustaa vastaan ja saavutti siinä huomattavaa menestystä. Venäläiset kuitenkin onnistuivat saarrostavilla sivustahyökkäyksillä ja käyttämällä hyväkseen reservejään kääntämään taistelun voitokseen. Sotajoukot olivat suurin piirtein tasavahvuiset, ja molemmilla puolilla lienee ollut yhtä lailla motivoitunut taisteluhenki. Ratkaisun toi siis taktinen taito. Pitkä, noin 17 tuntia kestänyt taistelu väsytti perusteellisemmin ruotsalais-suomalaiset joukot, jotka olivat olleet taistelussa mukana sen alusta alkaen, kuin venäläiset, jotka toivat taistelun kestäessä levänneitä reservejä kentälle.

Oravaisten taistelu ratkaisi Adlercreutzin johtaman armeijan kohtalon. Pian sen jälkeen 30.9. solmittiin Lohtajan aselepo, mikä pakotti armeijan jatkamaan vetäytymistään ja pakotti samalla Savon joukkoja komentaneen kenraali (->) Johan August Sandelsin luopumaan vahvoista asemistaan Iisalmen tienoilla.

Pari kuukautta myöhemmin solmittu Olkijoen sopimus avasi käytännössä koko Suomen venäläisille. Ruotsin joukkojen oli sen mukaan vetäydyttävä Kaakamajoen länsipuolelle. Armeija ja varastot saatiin tämän sopimuksen mukaan pelastetuiksi, mutta koko Suomi jäi venäläisten käsiin.

Adlercreutz pyysi vuoden 1809 alussa eron armeijastaan, jossa hän ei katsonut enää voivansa tehdä mitään hyödyllistä. Hän jätti sotajoukkonsa ja matkusti Tukholmaan. Matkalla häntä juhlittiin Ruotsin sotilaskunnian pelastajana. Epäonnistuneet sotatoimet olivat ratkaisevasti heikentäneet kuningas (->) Kustaa IV Adolfin asemaa. Hänen kukistamisekseen laadittiin suunnitelmia, ja Adlercreutz haluttiin saada niihin mukaan - lähinnä kai sotasankarin maineensa takia. Adlercreutz epäröi pitkään mutta suostui lopulta yhtymään kapinallisiin, kun näytti siltä, että muuten olisi edessä sisällissota ulkoisen sodan lisäksi. Kuningas nimittäin aikoi paeta Etelä-Ruotsiin ja sieltä käsin marssia Tukholmaan uskollisten joukkojensa kärjessä kukistamaan kapinalliset voimat. Adlercreutz itse yhdessä kuuden toverinsa kanssa henkilökohtaisesti vangitsi kuninkaan Tukholman linnassa 13.3.1809 ja pakotti hänet luovuttamaan miekkansa. Suurelta osalta hänen maltillisen ja rohkean toimintansa ansiosta Ruotsi välttyi vaaralliselta sisällissodalta.

Uudeksi kuninkaaksi valittiin (->) Kaarle XIII, kukistetun hallitsijan setä, mutta kruununperilliseksi määrättiin pian tanskalainen prinssi Karl August. Adlercreutz sai osallisuudestaan palkkioksi armeijan kenraaliadjutantin tehtävän, siis armeijan tosiasiallisen johdon. Hänet nimitettiin 1810 valtaneuvoston jäseneksi, ja hänen hoitoonsa annettiin sotilasasiat. Seuraavana vuonna hänet ylennettiin kenraaliksi.

Kruununperillisen äkillinen kuolema halvaukseen 1810 merkitsi käännettä Ruotsin poliittisessa elämässä. Siitä oli seurauksena monenlaisia juonitteluja, mutta lopputulokseksi tuli, että uudeksi kruununperilliseksi valittiin Ranskan marsalkka, Ponte Corvon ruhtinas Jean Baptiste Bernadotte, myöhempi kuningas Karl XIV Johan. Vaikka Adlercreutz olikin kuninkaan suosiossa, hän ei tullut kovinkaan hyvin toimeen kruununperillisen kanssa, jolle valta pian tosiasiassa yhä enemmän luisui. Karl Johanilla ei ollut ruotsalaisten yleisiä ennakkoasenteita Venäjää kohtaan ja hän ryhtyikin lämmittämään Ruotsin suhteita itäiseen naapurivaltioon. Kruununprinssin venäläisystävällinen politiikka ei miellyttänyt Adlercreutzia, eikä kahden sotasankarin henkilökohtainen suhde koskaan muodostunut erityisen luottamukselliseksi.

Kun Ruotsi yhtyi sotaan Napoleonia vastaan, Adlercreutz oli kuitenkin mukana sotaretkellä Saksassa 1813 - 1814 ja toimi pohjoisarmeijan esikuntapäällikkönä, armeijan, jota Karl Johan johti. Adlercreutz olisi halunnut viedä Ruotsin joukot taisteluun, mutta kruununprinssi halusi säästää omia joukkojaan. Esikuntapäällikkö osallistui henkilökohtaisesti muun muassa Leipzigin taisteluun, mikä ei ollut omiaan parantamaan ylipäällikön ja esikuntapäällikön välejä. Adlercreutz määrättiin 1814 esikuntapäälliköksi sotaretkelle Norjaa vastaan, mutta Ruotsin ja Norjan yhdistyminen tapahtui ilman taisteluja ja verenvuodatusta. Tästä huolimatta Adlercreutz korotettiin 1814 kreivin arvoon Norjan retken päätyttyä.

Osittain siksi, ettei katsonut nauttivansa Karl Johanin luottamusta, ja osittain heikentyneen terveytensä ja taloudellisten huoliensa takia Adlercreutz pyysi eroa valtaneuvoston jäsenyydestä vuoden 1815 alussa. Hän kuoli jo saman vuoden elokuussa. Hänen hautajaisensa pidettiin Siikajoen taistelun vuosipäivänä, ja hänet haudattiin Riddarholmin kirkkoon, viimeisenä sinne haudattuna ei-kuninkaallisena henkilönä.

Carl Johan Adlercreutz oli henkilökohtaisesti rohkea, aloitekykyinen ja taisteluun valmis sotapäällikkö. Hänen taktinen taitonsa ei kuitenkaan riittänyt suurien sotatoimien johtamiseen. Se tuli ilmi selvästi Suomen sodan taisteluissa. Hän saavutti voittoja ainoastaan silloin, kun hänen johtamansa sotajoukko oli viholliseen nähden ylivoimainen. Napoleonin sodissa kehitetty taktinen ajattelu ei häneen tarttunut, hän pysyi sotilaana lineaaritaktiikan kannattajana sodan loppuun asti. Tosin Saksan sotaretkellä hän osoitti jo selvästi omaksuneensa uutta sodankäyntiä, mutta Ruotsin armeijan aktiiviset sotatoimet tässä sodassa rajoittuivat perin vähiin ja toisaalta kruununprinssi Karl Johan oli ylipäällikkö, joka viime kädessä päätti asiat.

Vaikka Adlercreutz osallistui kahteenkin vallankaappaukseen, toiseen aivan ratkaisevasti, hän oli perusluonteeltaan uskollinen ja luotettava. Hän oli valmis tekemään parhaansa myös silloin, kun hänen päällikkönsä oli vastenmielinen ja edusti toista näkemystä, kuten sotamarsalkka Klingspor tai kruununperillinen Karl Johan. Hän ei myöskään ollut omanvoitonpyyntöinen, ja hänen sotilaallinen kunnianhimonsa pysyi aina kohtuullisissa rajoissa. Sen takia hän ei uhrannut mitään olennaista. Yleensä hän oli alaistensa pitämä ja arvostama johtaja, eikä häntä juuri koskaan syytetty juonittelusta, kuten useimpia aikalaisiaan.

Adlercreutz puhui Suomesta kotimaanaan vielä silloinkin, kun asui jo Ruotsissa. Hänen haaveensa oli tulla haudatuksi kotimaansa multaan. On mahdollista, että hän olisi aikonut muuttaa Suomeen, kuten moni Suomen sodan sankari, mutta kuolema tuli väliin. Toisaalta hän ei pitänyt venäläisestä komennosta, mikä kenties oli suurin syy siihen, että hänen uransa viimeiset ja ulkonaisesti katsoen merkittävimmät vaiheet liittyvät Ruotsin eivätkä Suomen historiaan.

Carl Johan Adlercreutz S 27.4.1757 Pernaja, K 21.8.1815 Tukholma. V kornetti Thomas Adlercreutz ja Hedvig Katarina Barthéels. P1 1792 - vapaaherratar Henriette Amalia Stackelberg S 1771, K 1796, P1 V kenraaliluutnantti Bernt Fredrik Johan Stackelberg ja Virginia Sofia Adlerberg; P2 1798 - Margareta Beata von Engeström S 1770, K 1855, P2 V vuorineuvos Gustaf von Engeström ja Abela Charlotta Lagerbring. Lapset: Fredrik Thomas S 1793, K 1852, eversti, pääkonsuli, maaherra Kolumbiassa; Henrietta Virginia Sofia Catarina S 1796, K 1834; Carl Gustaf S 1799, K 1883; Johan Henrik S 1800, K 1841; Charlotta Amalia S 1802, K 1860; Augusta S 1806, K 1811; Rose Ulrique Carolina Hedvig S 1812, K 1822.

URA. Varakorpraali Suomen kevyessä rakuunajoukossa 1770; korpraali 1773; kornetti 1775; luutnantti Karjalan kevyessä rakuunarykmentissä 1779; alikapteeni 1781; kapteeni Savon prikaatissa; majuri 1789; everstiluutnantti, Uudenmaan rakuunarykmentin komentaja 1792; eversti 1796; Adlercreutzin rykmentin komentaja 1804; 2. Prikaatin komentaja 1808; yliadjutantti 1808; kenraalimajuri 1808; kenraaliadjutantti 1809; valtaneuvos 1810; kenraali 1811.

Kunnianosoitukset: Vapaaherra 1808; kreivi 1814. Ruotsin Miekka-r. R 1789, suurr. 1808, K srk. 1811; Ruotsin Serafiimi-r. R 1811.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. J. R. Danielson, Suomen sota ja Suomen sotilaat vuosina 1808 - 1809. 1896; G. Rein, Karl Johan Adlercreutz I - II. 1925 - 1927; Sveriges krig åren 1808 och 1809 1 - 9. Stockholm 1890 - 1910.

Veli-Matti Syrjö

Artikkeli julkaistu Kansallisbiografia-verkkojulkaisussa.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997-.
Saatavissa: http://www.kansallisbiografia.fi.
ISBN 951-746-598-4.
Studia Biographica 4.