Sandels, Johan August (1764 - 1831)

Johan August Sandels on eräs niitä Suomen historian henkilöitä, joka saa kiittää maineestaan J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita. Koljonvirran taistelun voittaja poikkeaa sikäli edukseen Suomen sodan 1808 - 1809 sankareista, että hän kaikesta päätellen oli sotilaana etevä. Sandels jatkoi Suomen sodan jälkeen menestyksellä sotilasuraansa, joka huipentui nimityksessä Norjan käskynhaltijaksi.

Roslagenista peräisin olevassa Sandelsin pappissuvussa, jolle kuningas oli 1772 myöntänyt aatelisarvon, ei aiemmin juuri tiedetä olleen sotilaita. Syystä tai toisesta tukholmalaisen vuorineuvoksen ja kirjailijan Samuel Sandelsin poika Johan August ryhtyi sotilasuralle. Hän pääsi kadetiksi Ruotsin tykistökouluun 1775, aselajiin, missä aatelittomien osuus upseeristosta oli ylimalkaan korkein. Kahden vuoden kuluttua Sandels ylennettiin aliluutnantiksi ja 1782 hänet määrättiin tykistörykmentin adjutantiksi. Kolme vuotta myöhemmin hänen tykistöuransa katkesi äkkiä. Tarkkaa syytä ei tiedetä, mutta joka tapauksessa hänen ja hänen nuorien upseeritovereidensa kesken syntyi sovittamaton ristiriita kunnia-asiasta, kuten sanottiin, ja sen seurauksena nuori upseeri siirrettiin Suomeen. Täällä hänet määrättiin Aatelislipullisen Suomen komppanian aliratsumestariksi, mikä osoittaa ainakin sen, että olipa tuon riidan syy mikä tahansa - pelivelasta huhuiltiin -, ei Sandelsin katsottu asiassa menetelleen mitenkään kunniattomasti. Jo kaksi vuotta myöhemmin hänet majuriksi ylennettynä siirrettiin valtakunnan itärajan tuntumaan Karjalan rakuunarykmenttiin. Hänen uransa oli siis ollut sangen nopea, 23-vuotias majuri ei rauhanaikana ollut kovinkaan tavallinen noina aikoina, ellei sitten kyseessä ollut maan korkeimpaan ylimystöön kuuluva mies.

Sandels oli luonnollisesti mukana Kustaa III:n sodassa Venäjää vastaan. Aluksi hän 1788 otti osaa Savonlinnan kaupungin puolustukseen. Sen jälkeen hänet siirrettiin Ruotsiin, mutta hän palasi sieltä takaisin 600-miehisen värvätyn jääkäripataljoonan komentajana. Hän osallistui pataljoonineen taisteluihin sodan loppuun saakka. Rauhan tultua pataljoona hajoitettiin. Ansioistaan sodassa Johan August Sandels nimitettiin 1790 everstiluutnantiksi ja Karjalan rakuunarykmentin varakomentajaksi. Vuonna 1795 hän sai kenraaliadjutantin arvon ja 1799 hänet ylennettiin everstiksi. Savon Jääkärirykmentin komentajaksi hänet määrättiin 1803. Urakehityksessä voidaan nähdä merkkejä - paitsi Sandelsin upseeripätevyydestä - kuninkaan kiitollisuudesta Anjalan liittoa vastustanutta upseeriaan kohtaan. On erikoista joskaan ei ainoalaatuista, että syntyperäinen ruotsalainen upseeri, jolla ei ole aikaisemmalta ajalta minkäänlaisia henkilökohtaisia tai sukusiteitä Suomeen luo uransa täällä, vieläpä lähes yksinomaan Itä-Suomessa.

Kun Suomen sota 1808 syttyi, eversti Sandels kuului suunnitelmien mukaan kenraali J. A. Cronstedtin johtamaan prikaatiin, jonka tehtävänä oli suojella Savoa ja Karjalaa. Käytännössä prikaati kuitenkin pääarmeijan esimerkkiä seuraten vetäytyi kohti pohjoista Leppävirran ja Toivalan kautta aina Ouluun saakka. Täällä eversti Sandels huhtikuun 7. päivänä määrättiin vastaperustetun viidennen prikaatin komentajaksi. Prikaatin miehistö koostui Pohjanmaan ja Länsipohjan miehistä sekä Savon jääkäreistä ja Karjalan rakuunoista. Sen määrävahvuus oli runsaat 3 100 miestä, mutta todellinen vahvuus perustamisvaiheessa oli tuskin puoltakaan siitä. Taistelut, karkuruus ja sotataudit olivat tehneet työtänsä.

Revonlahden taistelun jälkeen Sandels lähetettiin prikaatinsa kanssa etenemään takaisin Savoa kohti huhtikuun lopulla 1808. Toukokuun 2. päivänä hänen prikaatinsa löi Pulkkilassa lähes puolituhantisen venäläisen joukko-osaston ja sai täten auki tien Kuopioon. Sandels lähetti nyt pieniä sotaväenosastoja etelään häiritsemään vihollisen liikkeitä sekä suuremman osaston kapteeni Karl Wilhelm Malmin johdolla valtaamaan Kuopion. Kun Malmin joukko toukokuun 12. päivänä sai kaupungin haltuunsa saatiin samalla sotasaaliiksi venäläisten suuret varastot. Myös Iisalmella Sandelsin joukkojen onnistui vallata suuret venäläisvarastot. Saatuaan tiedon Kuopion valtauksesta Sandels pääjoukkoineen suoritti nopean marssin Pulkkilasta Kuopioon, jonne hän saapui toukokuun 20. päivänä, varmistaakseen kaupungin pysymisen omien joukkojen hallussa.

Kesästä 1808 alkaen Sandels kävi Savossa ja Karjalassa merkillistä pikkusotaa. Venäläisillä ei ollut tällä suunnalla käytettävissään yhtä paljon joukkoja kuin pääsotanäyttämöllä ja alue oli laaja. Niinpä joukot olivat hajallaan ja lyötävissä. Tämä kuitenkin edellytti komentajalta kykyä uudenaikaiseen sodankäyntiin tavalla, jota Ruotsin joukoissa ei juurikaan tunnettu. Sandels lähetti osastoja Kuopiosta aina Joroisiin ja Juvalle saakka sekä Karjalaan, jopa rajan Venäjän puolelle. Sandels osasi myös käyttää hyväkseen talonpoikien isänmaallista mielialaa. Erityisesti Pohjois-Karjalassa nostatettiin kansaa aseisiin, ja Sandels lähetti jonkun sopivan upseerinsa johtamaan osastoja. Pohjois-Karjalassa toimi majuri Malm erittäin menestyksellisesti tällaisena talonpoikaisjoukkojen päällikkönä. Sandelsin oma esikunta sijoittui Varkauteen.

Viaporin antautumisen jälkeen venäläiset saivat lisävoimia myös Savon rintamalle, ja niiden takia Sandelsin oli pakko vetäytyä Kuopion kaupungin pohjoispuolelle Toivalan salmelle, minne hän varusti lujat asemat. Sandelsia vastaan toimi nyt kenraali Barclay de Tollyn johtama noin 7 000 miehen vahvuinen venäläisosasto, siis noin kaksi kertaa suurempi kuin Sandelsin oman joukon teoreettinen vahvuus. Sandelsin lujien asemien ja taitavan sodanjohdon ansiosta hänen joukkonsa saattoivat kolmen kuukauden ajan pitää puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan ja vieläpä säilyttää asemansa. Karjalassa majuri Malmin osasto onnistui karkottamaan vihollisjoukot rajan taakse. Mitään säännöllistä rintamaa ei ollut, ei myöskään käyty suuria tavanomaisia kenttätaisteluja vaan sota muistutti jossain määrin sissisotaa.

Syyskuun lopulla saapui venäläisille Karjalasta käsin ruhtinas Mihail Dolgorukin johdolla huomattava apujoukko ja se uhkasi uusilla voimillaan saartaa Sandelsin asemat Toivalan salmella. Tällöin Sandels veti joukkonsa jonkin verran pohjoisemmaksi, Paloisten virralle, jonne hän jo hyvissä ajoin oli valmistanut suojalinnoitteet. Paikka oli puolustusasemana vieläkin parempi kuin Toivalan salmi, sillä vihollisen olisi siinä pitänyt pakkautua kapeaan niemeen, jolloin se ei olisi voinut käyttää miesylivoimaansa hyväkseen.

Paloisten asemien pitävyyttä ei saatu kokeilla, sillä tuskin Sandelsin joukot olivat ehtineet niihin asettua kun tuli tieto Lohtajan aselevosta, jonka ehtoihin kuului, että Sandelsin oli vedettävä joukkonsa Iisalmen pohjoispuolelle. Yritettyään turhaan saada muutosta ehtoihin Sandels vetäytyi sovitulle alueelle. Hän ryhtyi rakennuttamaan varustuksia Koljonvirran pohjois- ja länsipuolelle ja asetti joukkonsa majoitukseen Partalan ja Valkeaisten kyliin.

Aselevon oli määrä kestää kuukauden, joten Sandelsilla oli aikaa varustaa asemat hyvin. Sen hän tekikin, mutta tuli silti jossain määrin yllätetyksi. Aselevon piti päättyä lokakuun 27. päivänä kello yksi, mutta venäläiset aloittivat taistelun jo jonkin verran aikaisemmin. Mahdollisesti oli kyse Ruotsin ja Venäjän kellonaikojen erilaisuudesta, mahdollisesti osapuolten kellot muuten kävivät eri ajassa. Venäläisillä oli käytettävissään kenraali Tutshkovin johtamat noin 8 000 miestä kun taas Sandelsin joukko käsitti noin 1 800 miestä. Koska hyökkäys tuli etuajassa, onnistui Sandels vain vaivoin vetämään pois virran toisella rannalla olevan tiedustelujoukkonsa. Venäläiset seurasivat puoliksi hajoitetun sillan yli ja karkottivat Kauppilan talossa majailleen Savon jääkärien vartioväen. Kun tämä venäläisten etujoukko nyt ryntäsi valtaamaan Sandelsin varustettuja asemia, se sai vastaansa tykkitulta jonka jälkeen suomalainen jalkaväki kirjaimellisesti syöksi venäläiset virtaan. Venäläiset kärsivät taistelussa noin 1 000 miehen menetyksen lukuun ottamatta vankeja. Kaatuneiden joukossa oli myös ruhtinas Dolgoruki. Sandelsin joukkojen tappiot olivat nekin korkeat verrattuna joukkojen kokonaismäärään, noin 300 miestä. Koljonvirran taistelu päättyi siis suomalaisten komeaan voittoon ja se olikin viimeinen voitto, mikä tässä sodassa Suomessa saavutettiin.

Sotilaallisesti katsoen Koljonvirran taistelu oli eräs parhaiten johdettuja Ruotsin joukkojen taisteluja koko sodan aikana. Siihen on vaikuttamassa monta syytä. Asema, minkä Sandels oli valinnut puolustautumista varten, oli puolustajalle edullinen ja hyökkääjälle epäedullinen. Sandels oli saanut runsaasti aikaa aseman varustamiseen ja puolustuksen suunnitteluun ja hän oli käyttänyt ajan tehokkaasti. Toisaalta venäläisillä oli todella niin huomattava ylivoima, että heidän olisi pitänyt kyetä käyttämään sitä hyväkseen. Sandels osoittautui kuitenkin taistelussa taitavaksi sotapäälliköksi, joka lisäksi oli henkilökohtaisella rohkeudellaan valmis innostamaan joukkojaan yhä suurempiin ponnistuksiin.

Koljonvirran voitolla ei silti ollut mainittavaa vaikutusta sodan kulkuun. Kenraali Tutshkovilla oli liian suuri ylivoima, ja hän oli saanut käskyn karkottaa Sandelsin voimat Koljonvirralta hinnalla millä hyvänsä. Jo kaksi päivää myöhemmin Sandels katsoi välttämättömäksi hiljaisesti tyhjentää asemansa ja vetäytyä joukkoineen pohjoista kohti. Vielä pari viikkoa myöhemmin Sandels tosin koetti uudelleen vallata Salahmista käsin Koljonvirran asemat takaisin, mutta everstiluutnantti Dunckerin johtama joukko ei onnistunut tehtävässä. Sandels vetäytyi saamansa käskyn mukaisesti Liminkaan, missä yhtyi pääarmeijaan. Prikaati marssi ensin Ouluun ja sieltä Tornioon, tuolloin vielä Länsipohjaan kuuluvaan kaupunkiin.

Johan August Sandelsin ansiot tunnustettiin runsain mitoin valtiovallan toimesta. Pulkkilan voiton johdosta hän sai Miekkaritariston suurristin, heinäkuussa hänelle oli suotu kenraaliadjutantin arvo ja joulukuussa 1808 hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. Kenraali Sandels jätti prikaatinsa Torniossa ja matkusti käskyn saatuaan Tukholmaan odottamaan uusia tehtäviä. Hän ei sittemmin enää koskaan palannut Suomeen.

Suomen sodan taisteluihin kenraali Sandels joutui silti vielä mukaan. Kesällä 1809 hänet määrättiin Pohjois-Ruotsissa olevien joukkojen komentajaksi ja hänen johdollaan käytiin Hörneforsissa taistelu, joka päättyi ruotsalaisten joukkojen tappioon ja muun muassa everstiluutnantti J. Z. Dunckerin kaatumiseen. Tämän jälkeen Sandels kuitenkin onnistui valtaamaan Uumajan kaupungin venäläisiltä.

Kun sota oli päättynyt, korotettiin Johan August Sandels vapaaherraksi 1809. Kaksi vuotta myöhemmin hänestä tuli sotakollegion väliaikainen presidentti, siis sotaministeri. Svean henkikaartin varakomentajaksi hänet nimitettiin 1812 ja 1813 hän yleni kenraaliluutnantiksi. Kun Ruotsin armeija 1813 lähetettiin Pommeriin ja sitä tietä joutui osallistumaan sotaretkeen Napoleonia vastaan, komensi Sandels armeijassa divisioonaa. Hän osallistui komentajana moniin taisteluihin ja kunnostautui kylmäpäisenä, harkitsevana ja rohkeana päällikkönä. Kun armeija taistelujen jälkeen saapui kotimaahan, toimi kenraali Sandels sen ylipäällikkönä.

Kun Kaarle Juhana 1814 asevoimin pakotti Norjan hyväksymään personaaliunionin Ruotsin kanssa, Sandels johti toista Norjaan lähetettyä armeijaa. Ansioistaan hänet 1815 korotettiin kreivilliseen säätyyn ja hän sai nimityksen vakituiseksi sotakollegion presidentiksi. Vuodesta 1818 hänen katsottiin kuuluvan valtakunnan herroihin, siis merkittävimpiin valtion johtajiin. Samana vuonna hänestä tuli myös jalkaväenkenraali.

Merkittävin tehtävä, mihin Sandels elämänsä loppuvuosina joutui, oli Norjan käskynhaltijan virka. Sitä hän hoiti vuodesta 1818 vuoteen 1827. Virka ei ollut mitenkään helppo, sillä Norja oli pakotettu väkivallalla uhkaamalla liittymään Ruotsin kanssa personaaliunioniin, siis asettumaan yhteisen hallitsijan vallan alle, ja jo tästä syystä tilanne oli monin tavoin erittäin tulenarka. Kun lisäksi kuningas Kaarle XIV Juhana, jonka henkilökohtainen edustaja käskynhaltija oli, oli pahasti riidoissa Norjan parlamentin, suurkäräjien, kanssa, tarvittiin kaikki Sandelsin diplomaattinen kyky, että asiat saataisiin luistamaan edes jollakin tavalla. Henkilökohtaisella rakastettavuudellaan hän onnistuikin tehtävässään, tai onnistui ainakin välttämään riitojen puhkeamisen suoranaiseksi yhteentörmäykseksi. Vuonna 1824 hänet ylennettiin sotamarsalkaksi.

Johan August Sandels oli eräs Suomen sodan etevimmistä päälliköistä Ruotsin armeijassa. Hänen sotilaallinen toimintakykynsä ja taktinen taitonsa käyttää hyväkseen tarjoutuvia mahdollisuuksia oli erittäin korkeatasoista, tätä osoittaa muun muassa talonpoikaisjoukkojen hyväksikäyttö Pohjois-Karjalassa. J. L. Runebergin kuva Sandelsista ylimyksellisenä herkkusuuna ja joukoistaan piittaamattomana itsekeskeisenä ja herkästi loukkaantuvana upseerina ei liene erityisen totuudenmukainen. Joskaan Sandels ei ollut esimerkiksi Georg Carl von Döbelnin kaltainen tunneihminen vaan pikemmin älyllisesti suuntautunut, oli hän samalla myös vastuunsa tunteva ja harkitseva sodanjohtaja. Hänen myöhemmät vaiheensa Ruotsissa ja Norjassa osoittavat, että hän oli erittäin kyvykäs sekä sotilaana että hallintomiehenä ja diplomaattina vaikeissa ja arkaluontoisissa tehtävissä. Suomen sota oli suhteellisen lyhyt, joskin tärkeä, välivaihe Sandelsin uralla Ruotsin valtakunnan huipulle.

Johan August Sandels S 31.8.1764 Tukholma, K 22.1.1831 Tukholma. V vuorineuvos, kirjailija Samuel Sandels ja Katarina Elisabet Brandt. P 1809 - vapaaherratar Ulrika Elisabet Hermelin S 1786, K 1869, PV vapaaherra, vuorineuvos Samuel Gustaf Hermelin ja Hedvig Augusta af Söderling. Lapset: Samuel August S 1810, K 1892; Fabian Ulrik S 1812, K 1898; Lars Gustaf S 1815, K 1914; Augusta Ulrika S 1817, K 1835; Carl Vilhelm S 1818, K 1896; Astrid Ebba Christiana S 1820, K 1886.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Sveriges krig åren 1808 – 1809 / Generalstaben. 1890 – 1922.

Kaunokirjallisuus: M. Envall, Sandels virralla / kuunnelma yleisradiossa 5.2.1996.

JOHAN AUGUST SANDELSIN MUKAAN NIMETTY. Kadut, aukioit ym. Helsinki, Kuopio, Siilinjärvi.

Veli-Matti Syrjö

Artikkeli julkaistu Kansallisbiografia-verkkojulkaisussa.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997-.
Saatavissa: http://www.kansallisbiografia.fi.
ISBN 951-746-598-4.
Studia Biographica 4.