Döbeln, Georg Carl von (1758 - 1820)

Yksi Suomen sodan 1808 - 1809 värikkäimmistä sotapäälliköistä oli epäilemättä Georg Carl von Döbeln, Runebergin kuvaama Juuttaan sankari, Suomen armeijan hyvästelijä Uumajassa 1809, Porrassalmen taistelussa haavoittunut ja Itä-Intiassa saakka taistellut ruotsalainen upseeri.

Georg Carl von Döbeln syntyi Segerstadissa Länsi-Götanmaalla kihlakunnantuomari Johan Jacob von Döbelnin poikana. Isän varhaisen kuoleman jälkeen hänestä aiottiin alunperin pappia, mutta sittemmin hän kävi Karlskronan merikadettikoulun, seurasi kaksi vuotta tuomaria käräjillä tavoitteenaan lakimiehen ura ja päätyi lopulta jalkaväkiupseeriksi. Holhoojat olivat tuhlanneet hänen omaisuutensa, ja vain vaivoin hän sai hankituksi riittävästi varoja upseerin uralle päästäkseen.

Von Döbeln joutui ajan tapaan ostamaan upseerin valtakirjansa, ja kun hänet nimitettiin Sprengtportenin värvätyn jalkaväkirykmentin toiseksi adjutantiksi, hän samalla sai vänrikin arvon 1778. Kaksi vuotta myöhemmin von Döbeln edelleen ajan tavan mukaan siirtyi Ranskaan pyrkiäkseen sitä kautta mukaan Amerikan vapaussotaan. Upseerikunta Euroopassa oli tuona aikana hyvin kansainvälistä ja vieraan valtakunnan armeijassa palvelemista pidettiin kaikin puolin asianmukaisena, koska sen avulla saattoi saada sotakokemusta oman isänmaan eläessä rauhassa naapuriensa kanssa. Amerikan vapaussotaan ei nuori von Döbeln onnistunut pääsemään, mutta kreivi Auguste De la Marckin rykmentin mukana hänet lähetettiin Itä-Intiaan. Englannin ja Ranskan välistä siirtomaasotaa käytiin myös Intiassa ja Goudelourin verisessä taistelussa 1783 von Döbeln kunnostautui urhoollisuudellaan. Intian eksoottisissa olosuhteissa von Döbelniä käytettiin myös insinööriupseerina, ja tästäkin tehtävästä hän selvisi kaikella kunnialla ja osoittautui kykeneväksi monenlaisiin sotilaallisiin tehtäviin. Kun rykmentti palasi Ranskaan 1784, von Döbeln oli ylennyt kapteeniksi, ja hänestä oli tehty De la Marckin adjutantti.

Kun Kustaa III:n Venäjän sota puhkesi 1788, kiiruhti nuori kapteeni von Döbeln kotimaahansa. Hänestä tehtiin huhtikuussa 1789 kapteeni Savon jääkärirykmenttiin ja samalla prikaatinkomentaja Kurt von Stedingkin yliadjutantti. Sodassa von Döbeln osallistui Suomenniemen ja Porrassalmen taisteluihin, jälkimmäisessä hän haavoittui pahasti päähän. Tästä johtuen hän joutui elämänsä loppuun saakka pitämään otsallaan mustaa silkkisidettä. Haava vaivasi häntä monin tavoin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Urhoollisuudestaan Porrassalmen taistelussa von Döbeln ylennettiin majuriksi. Prikaatinkomentaja von Stedingk kuvailee taisteluraportissaan von Döbelniä täydelliseksi upseeriksi.

On kiinnostavaa, että von Döbeln saatuaan tämän ensi kosketuksen suomalaiseen sotilasainekseen katsoi sen melko heikoksi ja hankalasti johdettavaksi. Oletettavasti tähän arviointiin on vaikuttanut paitsi taistelutilanteessa haavoittuminen myös se, ettei ruotsalainen upseeri ilman suomenkielen taitoa voinut päästä kovin lähelle johtamiaan suomalaisia sotilaita. Jo edellisessä sodassa oli ilmennyt, että suomalaiset saattoivat suhtautua hyvinkin epäluuloisesti upseereihinsa. Von Döbelnin väitetään myöhemmin opiskelleen suomea arvattavasti juuri tästä syystä.

Sodan jälkeen von Döbeln jatkoi uraansa Ruotsissa. Aluksi hän tosin oli haavoittumisensa takia suurin piirtein palveluskelvoton, eikä hänelle näyttänyt liikenevän kuninkaalta juuri minkäänlaista korvausta. Hän sai odottaa aina Kustaa III:n kuolemaan ja holhoojahallituksen asettamiseen saakka, ennen kuin hänelle 1793 annettiin majurin virka Länsi-Götanmaan rykmentistä. Samalla hänet ylennettiin everstiluutnantiksi, ja hän sai palkkaetuihinsa Önnen kapteeninpuustellin Högsäterin pitäjästä. Uudessa tehtävässään ja asemassaan hän viihtyi sangen hyvin ja tuli tunnetuksi paitsi hyvänä upseerina myös pätevänä puustellinhaltijana, sillä upseerin tulot riippuivat paljolti siitä, miten hyvin hän kykeni hoitamaan virkataloaan.

Aika Ruotsissa päättyi, kun von Döbeln ylennettiin everstiksi 1805. Ylennyksen yhteydessä hänet määrättiin Uudenmaan rykmentin komentajan apulaiseksi tai varakomentajaksi, joten hän joutui 1807 siirtymään Suomeen. Hänen virkatalokseen määrättiin Friggesbyn kartano Kirkkonummella. Suomen sodan sytyttyä hän toimi kolmannen prikaatin jälkijoukon johtajana, komensi Uudenmaan rykmentin miehiä ja kunnostautui erikoisesti Yppärin, Viirteen ja Pyhäjoen taisteluissa. Kun eversti Carl Johan Adlercreutz nimitettiin Pyhäjoen taistelun jälkeen armeijan yliadjutantiksi, määrättiin eversti von Döbeln toisen prikaatin komentajaksi. Tämän prikaatin ydinjoukkona oli kolme pataljoonaa Porin rykmentistä. Tästä johtuu, että von Döbelnin ja Porin rykmentin nimet luontevasti pyritään yhdistämään. Sota-aikainen komentaja saa omakseen rykmentin maineen ja rykmentti vastaavasti komentajan maineen.

Suomen sodassa von Döbeln osoitti monipuoliset sotapäällikön lahjansa. Hän oli mukana jo Siikajoen voitollisessa taistelussa, ja Lapuan taistelussa 14.7.1808 hän komensi päähyökkäystä Isokylää vastaan. Tässä hyökkäyksessä hän osoitti tyypillistä oma-aloitteisuuttaan ja suorastaan omapäisyyttään jatkamalla hyökkäystä, vaikka oli saanut Adlercreutzilta käskyn hyökkäyksen pysäyttämiseksi. Todennäköisesti hänen ratkaisunsa oli oikea sotilaallisesti, mutta sotilaskurin vastainen toiminta olisi toisissa olosuhteissa saattanut aiheuttaa hänelle ikävyyksiä. Nyt kun menestys kruunasi toiminnan, omavaltaisuus oli helppo unohtaa. Lapuan voiton ansiosta hänelle myönnettiin Miekka-ritaritarikunnan suurristi.

Elokuun alussa hänelle annettiin itsenäinen taistelutehtävä rannikkoalueella. Heti 10.8. hän saavutti Kauhajoella voiton, jota on pidetty sotataidollisesti Ruotsin armeijan parhaana suorituksena koko sodan aikana. Taistelun kuluessa von Döbeln aktiivisesti johti joukkojaan aina kulloisessakin painopistesuunnassa ja onnistui karkottamaan tasavahvan vihollisen. Tosin hän, kuten muutkin Ruotsin armeijan päälliköt, laiminlöi taistelun jälkeisen takaa-ajon, joten vihollinen saattoi rauhassa koota hajalle menneet joukkonsa. Pian tämän jälkeen hän sairastui, mutta nousi tautivuoteeltaan johtamaan joukkojaan Juuttaan luona 13.9. ja saavutti tärkeän voiton päälle tunkevista venäläisistä. Voitto oli sitäkin tärkeämpi kun pääarmeija seuraavana päivänä kärsi tappion Oravaisissa. Ellei von Döbeln olisi raivannut tietä auki, olisi pääarmeija jäänyt pahasti saarroksiin. Hänen sairautensa ei kuitenkaan hellittänyt. Juuttaan taistelun jälkeen hän joutui koko lokakuun makaamaan Raahessa sairaana, ja täällä hänet tavoitti tieto ylennyksestä kenraalimajuriksi.

Näihin aikoihin von Döbeln esitti sairaana ollessaan laatimansa suunnitelman Suomen takaisinvaltaamiseksi ylipäällikkö Wilhelm Mauritz Klingsporille. Hänen mielestään pääarmeijan piti lopettaa vetäytymisensä pohjoiseen. Sen tuli sitä vastoin suunnata etelään ja kiertää takaa-ajavat venäläiset voimat antautumatta niiden kanssa taisteluun ja edetä Hämeenlinnaan. Täällä se voisi yhtyä Ruotsista saataviin apujoukkoihin ja karkottaa viholliset maasta. Von Döbeln katsoi, että ainoastaan tällaisella uhkarohkealla ja yllättävällä sotatoimella Suomi olisi valloitettavissa takaisin. Mikäli sotatoimi epäonnistuisi, ei kuitenkaan kävisi sen pahemmin, kuin nyt jo oli käymässä, sota hävittäisiin tälläkin tavoin varmasti. Olisi kunniakkaampaa marssia kohti Pietaria kuin Torniota. Klingspor piti suunnitelmaa liian vaarallisena eikä katsonut sen voivan tulla kysymykseen. Hän merkitsi siihen mielipiteenään "Unelmia, jotka ovat mahdottomia toteuttaa". Niinpä suunnitelmaa ei koskaan yritettykään toteuttaa, joten on vaikea arvioida sen realistisuutta. Oivallista sotilashenkeä se joka tapauksessa osoittaa.

Lokakuussa 1808 von Döbeln kutsuttiin Ahvenanmaalla taistelevien ruotsalaisten joukkojen ylipäälliköksi. Venäläiset olivat edenneet meren yli Ahvenanmaalle ja suunnittelivat sitä kautta hyökkäävänsä Tukholmaan. Kun von Döbeln helmikuussa 1809 saapui Ahvenanmaalle oltuaan sitä ennen kuningas Kustaa Adolfin puhuttelussa, hän joutui kuitenkin venäläisten ylivoiman edessä nopeasti perääntymään. Hänellä ei ollut käytettävissään riittävästi miehiä, vaikka ahvenanmaalaiset olivat perustaneet omia kodinturvajoukkojaan. Kuningas oli luvannut hänelle apuvoimia, mutta ei voinut täyttää lupaustaan, koska hänet syöstiin vallasta 13.3. Uudet vallanpitäjät määräsivät, että joukot oli vedettävä pois Ahvenanmaalta. Von Döbeln joutui pakon edessä taipumaan, onnistui tuomaan joukkonsa Ruotsin puolelle ja hävittämään niiden varastot Ahvenanmaalla, ja mahdollisesti hän samalla onnistui pelastamaan Tukholman venäläisten hyökkäykseltä. Von Döbeln onnistui näet uskottelemaan perässään Ruotsin mantereelle seuranneitten venäläisten joukkojen päällystölle, että Ruotsin uusi hallitus olisi valmis solmimaan välittömästi rauhan Venäjän kanssa, mikäli venäläiset joukot vedettäisiin takaisin Ahvenanmaalle uhkaamasta maan pääkaupunkia. Itse hän ei hyväksynyt vallankaappausta, ja ilmaistuaan sen tavanomaisen epädiplomaattisesti raportissaan Kaarle-herttualle, myöhemmälle Kaarle XIII:lle hänet erotettiin päällikkyydestään. Hän kuitenkin palasi myöhemmin takaisin armeijaan, ja hänet määrättiin lähinnä Adlercreutzin ansiosta huhtikuussa pohjoisen armeijan pohjoisimman osaston komentajaksi. Komentajana hän onnistui neuvottelemaan venäläisten kanssa Ruotsille hyvin edullisen Uumajan sopimuksen toukokuun lopulla 1809, millä sopimuksella Ruotsin armeijan sikäläiset varastot kyettiin pelastamaan joutumasta vihollisen käsiin.

Tämän jälkeen von Döbeln toimi Jämtlandissa norjalaisia vastaan taistelevan ruotsalaisen sotaväenosaston komentajana ja onnistui täälläkin, kuten Uumajassa, houkuteltuaan norjalaiset epäedulliseen asemaan pakottamaan heidät Ruotsille hyvin edulliseen Bleckåsenin sopimukseen.

Venäjän ja Ruotsin solmittua rauhan Haminassa syyskuussa 1809 von Döbeln Länsipohjassa ja Ångermanlannissa olevien joukkojen ylipäällikkönä sai tehtäväkseen vapauttaa suomalaiset joukot, Savon jalkaväkirykmentin, Savon jääkärirykmentin, Karjalan jääkäripataljoonan, Karjalan rakuunarykmentin ja Pohjois-Pohjanmaan jalkaväkipataljoonan, yhteensä 760 miestä palveluksesta. Hän teki sen Uumajan torilla pidetyssä katselmuksessa 8.10., jolloin hän erittäin liikuttavassa ja tunnekylläisessä puheessa kiitti suomalaisia sotilaita heidän urheudestaan ja pahoitteli sitä, miten Ruotsi nyt ainaiseksi menetti Suomen kansan ja sen armeija sotavoimansa ytimen. Hän sanoi olevansa lujasti vakuuttunut siitä, ettei suomalaisista koskaan voi tulla Ruotsin vihollisia, vuosisatainen yhdysside on kyllin voimakas sen estämään.

Heinäkuussa 1809 von Döbeln korotettiin vapaaherralliseen säätyyn, 1813 hänet nimitettiin divisioonan komentajaksi ja kenraaliluutnantiksi. Kun Ruotsin armeija samana vuonna lähti sotaretkelle Saksaan von Döbeln seurasi mukana. Kun hän täällä vastoin ylipäällikön, kruununprinssi Karl Johanin, nimenomaista kieltoa oli lähettänyt osan joukoistaan Hampurin kaupungin avuksi, hän joutui sotaoikeuden eteen. Hampurin tapaus oli sinänsä tyypillinen von Döbelnin uralla. Kaupunki oli joutumassa Napoleonin joukkojen käsiin ja pyysi epätoivoisesti apua kaikkialta, myös ruotsalaisilta. Karl Johan oli saapumassa sotanäyttämölle ja hänen esikuntapäällikkönsä kenraali Adlercreutz oli saanut ankarat ohjeet olla ryhtymättä mihinkään sotatoimiin. Nämä ohjeet toistettiin von Döbelnille, joka kuitenkin tulkitsi ne omalla tavallaan ja lähetti osan joukoistaan Hampuriin. Karl Johan, joka ei vielä tuossa vaiheessa halunnut avointa sotaa Ranskaa vastaan, määräsi niskoittelevan kenraalinsa sotaoikeuteen. Sotaoikeus tuomitsi hänet ammuttavaksi, kuten lain kirjain selvästi edellytti, mutta kruununprinssi muutti tuomion vuoden vankeudeksi Vaxholmin linnoituksessa. Tätäkään aikaa von Döbelnin ei tarvinnut kärsiä, sillä Karle Johan armahti hänet ennen rangaistusajan päättymistä. On ilmeistä, ettei kruununprinssi halunnut suositusta kenraalista marttyyriä ja toisaalta hän itse aktiivisen sodankäynnin suosijana lienee ymmärtänyt von Döbelniä paremmin, kuin halusi myöntää.

Von Döbeln nimitettiin 1816 sotahovioikeuden puheenjohtajaksi eliniäkseen. Hän sai valita joko Svean henkirykmentin komentajan tai sotahovioikeuden puheenjohtajan aseman ja valitsi jälkimmäisen, koska piti itseään liian vanhana juoksemaan kuninkaanlinnan portaissa. Hän kuoli 1820.

Georg Carl von Döbeln oli epäilemättä Ruotsin armeijan etevimpiä päälliköitä Suomen sodassa 1808 - 1809. Hän oli sotilas kiireestä kantapäähän, mutta hän ei ollut pelkästään kenttäkomentaja. Hänen tiedetään harrastaneen tieteitä ja taiteita ja tutkineen sotatiedettä. Hän kirjoitteli paljon joskaan ei juuri koskaan julkaissut mitään, poikkeuksena vain 1811 vastakirjoitus amiraali Carl Olof Cronstedtin kirjoitukseen, jossa tämä puolustautuu Viaporin antautumisen johdosta esitettyjä syytöksiä vastaan. Von Döbeln ei anna mitään arvoa Cronstedtin vakuutteluille vaan pitää tätä selvästi maanpetturina.

Kun von Döbelnin muistiinpanot julkaistiin neljänä niteenä 1856 - 1878, lukija saattoi niiden perusteella luoda kuvan monipuolisesta ja omaperäisestä henkilöstä. Hän oli sotilaana suora ja ainakin haavoittumisensa jälkeen myös äkkipikainen, mutta hallitsi yleensä itsensä. Hänen sotilaallinen ajattelunsa oli selvästi uudenaikaisempaa kuin muiden Ruotsin armeijan päälliköiden, kenraali Sandelsia ehkä lukuun ottamatta. Hänen jäähyväispuheensa Uumajassa Suomen armeijan viimeisille rippeille osoittaa hänet syvästi tuntevaksi ja syvällisesti ajattelevaksi sotilaaksi ja ihmiseksi. Ei ole merkillistä, että hänen jälkimaineensa on kiinnostanut sodan runoilijaa J. L. Runebergia. Runo Döbeln Juuttaalla lienee eräs tunnetuimpia ja rakastetuimpia Vänrikki Stoolin tarinoiden runoista. Missä määrin runoilija on siinä tavoittanut todellisen kenraali von Döbelnin ja missä määrin hän tilittää omia tuntojaan, on vaikea sanoa. Von Döbeln on joka tapauksessa jälkimaailman silmissä samaistunut runon kenraaliin. Huonompikin samaistus voisi toki olla.

Yksityiselämässään Georg Carl von Döbeln oli suuri naissankari. Hänellä oli elämänsä läpi ihailijoita, ja hän tiettävästi solmi monia rakkaussuhteita. Ollessaan everstiluutnanttina Länsi-Götanmaan rykmentissä hän sai pojan emännöitsijänsä Kristina Karolina Ullströmin kanssa, joka oli lukkarin tytär Skarasta. Koska hän ei saanut Napoleoniksi ristittyä poikaansa tunnustetuksi lailliseksi perijäkseen hän solmi 1810 avioliiton Kristina Ullströmin kanssa, sai poikansa aviolapseksi ja erosi välittömästi vaimostaan. Hänellä oli myös seuraavan emännöitsijänsä Anna Björkin kanssa poika, Victor, joka kuitenkin kuoli pienenä ennen kuin mitään yrityksiä hänen laillistamisekseen oli tehty.

Georg Carl von Döbeln S 29.4.1758 Segerstad, Ruotsi, K 16.2.1820 Tukholma. V kihlakunnantuomari Johan Jacob von Döbeln ja Anna Maria Lindgren. P 1810 (ero) Kristina Karolina Ullström S 1763, K 1845, PV lukkari Johan Ullström ja Elisabeth Arvidintytär. Lapset: Napoleon S 1802, K 1847, kapteeni; Léon Victor S 1816, K 1819.

URA. Kadetti Karlskronan merisotakoulussa 1773; vänrikki Sprengtportenin jalkaväkirykmentissä 1778; Ranskan palveluksessa 1780 - 1788; kapteeni Savon jääkärirykmentissä 1789; majuri 1790; everstiluutnantti Länsi-Götanmaan rykmentissä 1793; Skaraborgin rykmenttiin 1796; eversti Uudenmaan jalkaväkirykmentissä 1805; 2. prikaatin komentaja 1808; kenraalimajuri 1808; Ahvenanmaalla olevien joukkojen ylipäällikkö 1809; pohjoisen armeijan pohjoisen osaston päällikkö, eteläisen osaston päällikkö 1809; Länsipohjassa ja Ångermanlandissa olevien joukkojen ylipäällikkö 1809; Karlstenin linnoituksen ylikomentaja 1811; Skånen pohjoisen jalkaväkirykmentin komentaja 1812; 3. divisioonan komentaja 1813; kenraaliluutnantti 1813; tuomittu kuolemaan, tuomio muutettu vankeudeksi 1813; sotahovioikeuden puheenjohtaja 1816.

Kunnianosoitukset: Vapaaherra 1809. Ruotsin Miekka-r. R 1789, R srk. 1808, K 1810, K srk. 1812.

TUOTANTO. Tal till finska troupperne. Härnösand 1809; Anmärkningar vid de af f. d. vice amiralen O. Cronstedt till trycket utgifne Sanna upplysningar om orsakerna till Sveaborgs öfvergång den 3. maj 1808. Stockholm 1811.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. E. G. von Döbeln, Några anteckningar om och af general von Döbeln 1 - 4. Stockholm 1856 - 1878; V. Rauta, Döbeln. 1939; A. Söderhjelm, Georg Carl von Döbeln. 1937.

Kaunokirjallisuus: K. A. Lönnbohm, Kenraali v. Döbeln. 1908.

Veli-Matti Syrjö

Artikkeli julkaistu Kansallisbiografia-verkkojulkaisussa.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997-.
Saatavissa: http://www.kansallisbiografia.fi.
ISBN 951-746-598-4.
Studia Biographica 4.