Otteita Pakolaismatkalla-kirjoituskilpailun aineistosta

”Omat maamiehemme olivat tappaneet sekä isämme että äitimme, ei Venäjä, Pakistan, USA, Iran tai mikään muu maa. Me kaikki istuimme yhteisessä pöydässä, joka kävi pienemmäksi ja pienemmäksi, ja yksi kerrallaan meitä pakotettiin pois sen äärestä.

Kaksi vuotta aikaisemmin olin lopettanut yliopisto-opintoni taloudellisista syistä. Olin kolmannen vuoden taideopiskelija, kun äiti sairastui vakavasti, ja tarvitsimme rahaa. Minä menin ruumiilliseen työhön, Maryam työskenteli yksityisen yrityksen toimistossa. Luojan kiitos äidin vointi parani kahden kuukauden kuluttua, ja meidän henkiset paineemme vähenivät. Pidin paljon taiteesta. Tavoitteeni oli tulla elokuvaohjaajaksi ja tehdä elokuva omasta ja koko kansan onnettomasta tilanteesta. Mutta minkä genren filmi se olisi! Pelottavampi kuin kauhuelokuva, jossa ihmiset silmiemme edessä syövät toisiensa luineen päivineen. Mikä olisi hirveämpää kuin se, että joku kiinnittää kymmeniä kiloja räjähteitä itseensä, koska haluaa tappaa mahdollisimman paljon ihmisiä niin, että heistä ei jää jäljelle hiukkastakaan. Mikä on se genre, jossa äiti kuolee itsemurhapommittajan hyökkäyksessä vain viikkoa ennen tyttärensä kosintaa?” (Vastaus 24)

---

“While I was grade 10 and spending my summer brake time, my father went to our origin village to see his parents and he was arrested with unknown reason. My father was responsible to take care of me and my sister both as a father a mother, but once the situation happened I felt very angry.

Later, I went to the place where my father was prisoned to check the reason for his arrest. But, because of I was young, 19-20, they didn’t care about my request and no one told me the reason. Even, my father himself wasn’t aware of the reason for his arrest and when his sentence would have ended. Then, because of I was stressed and depressed, I left my high-school 11th grade schooling and cross the border to migrate to Ethiopia, on 22nd June 2015. We cross the border through the city of Senafe and then pass to the forest to pass to Ethiopia at 10.00 PM (22.00) night time. The time I crossed the border I had a girl friend with me and we walked on foot for about 3 hrs. We didn’t have clothing and food that time. Then, I left my girlfriend on Ethiopia and went to Sudan on March of 2016. I can’t recall the exact date now. The ways we passed to cross to Sudan was very unsafe for our lives and that was the reason for me even to leave my girl-friend in Ethiopia.” (Vastaus 15)

---

”Sinä yönä sammuivat hetkessä kaikki valot, joilla uskoimme pysyvämme elämän syrjässä kiinni. Sinä yönä ajatteleminen julistettiin terrorismiksi. Ja tehtiin niin sanottu vallankaappaus. Sinä yönä meidät, kuten tuhannet muutkin, luokiteltiin rikollisiksi ja julistettiin terroristeiksi ilman että ymmärsimme siitä mitään. Sinä yönä meitä alettiin murskata ja mitätöidä. Sinä yönä haaveeni, ihanteeni ja työni mitätöitiin ja riistettiin minulta. Sinä yönä minusta tuli ei-mitään. Sinä yönä kauna ja viha vyöryivät kaduille.” (Vastaus 32)

---

”…that's when a police officer approached us. My wife held me tight. She thought that we are caught, but to our surprise the police officer asked whether we needed some help. I immediately told him ”yes please, we were trying to book a ticket to a city but I cannot figure out how to pay through this machine because we had never used it before”. The police officer said he will show us how to do it so we can do it by ourselves the next time. My wife was in shock because we did not know that a couple of good clothes and decent perfume can make you look not yourself. We finished booking the tickets. We got the papers. We thanked him very much. He said hello to our child and he wished us a good journey.

We went outside to the train rails to wait for our train that was going to be there in a few hours. We saw a whole group of refugees sitting on the floor surrounded by dogs and police officers. My wife told me that when she was walking on the other side, she was looking at them. A couple of the refugees were staring. I told her that it was because we looked exactly the same but we were walking freely, and they were sitting on the ground and told not to move.” (Vastaus 13)

---

”Synnyin Irakin Ramadissa, Al-Tash nimisellä leirillä, oletettavasti vuonna 1984, sillä täsmällistä syntymäaikaani ei tuolloin kirjattu ylös. Vanhempani ovat kurdeja ja ovat kotoisin Irakin ja Iranin rajalta, mutta Iranin puolelta. Irakin ja Iranin välisen karmean sodan alettua 80-luvulla, vanhempani menettivät kaiken, mitä heillä tuolloin oli. Heidän piti paeta Irakin puolelle, Ramadin autiomaalla sijaitsevalle pakolaisleirille, jossa turvattomuus ja epävakaus olivat arkipäivää. Minä itse synnyin kyseisellä Al-Tash pakolaisleirillä. Koska olosuhteet ja koulutustaso olivat mitä olivat, minun tarkkaa syntymäaikaani ei koskaan kirjattu ylös. Al-Tashin pakolaisleirillä, olosuhteet olivat mitä kurjimmat. Ei ollut puhdasta vettä, ei kattoa pään päällä, elettiin teltoissa. Kaikki oli siis aivan alkeellista. Jopa kenkiä ei ollut laittaa jalkaan.” (Vastaus 25)

---

”He viittoilivat meitä nousemaan ylös ojasta. Nousimme tielle, ja poliisit käskivät meidän istua maahan. Yksi heistä meni ja haki autosta pitkän kepin. Istuimme rivissä. Hän kulki meidän ohitsemme muutaman kerran ja pysähtyi sitten minun viereeni. Pakistanilainen mies istui vieressäni. Poliisi nosti kepin ja löi pakistanilaista päähän niin kovaa, että hän kaatui maahan. Sen jälkeen poliisi potki ja hakkasi häntä. Poliisin kädessä oleva keppi oli mennyt kappaleiksi, mutta hän jatkoi hakkaamista niillä kappaleilla. Pelkäsin kovasti, että seuraavaksi olisi meidän vuoromme, mutta pahoinpitelyn päätyttyä he veivätkin meidät autoon.

Pakistanilainen mies istui minua vastapäätä ja piti päätään alhaalla. Hetken kuluttua tunsin, että polveni ovat märät. Kosketin kädellä polviani, ja ne tulivat täyteen verta, joka oli valunut miehen päästä. Emme tienneet, mihin meitä viedään. Hetken kuluttua auto pysähtyi, ja nousimme autosta. Se oli poliisiasema. Meidät vietiin sisälle, tavaramme tarkastettiin ja meidät vietiin huoneeseen, jossa oli viemärin haju. Lattia oli täynnä patjoja ja peittoja. Lavuaari oli tukossa, ja likainen vesi oli valunut patjojen alle. Menimme nurkkaan, joka oli vähän siistimpi. Aamuun mennessä sinne tuotiin kaksi- kolmekymmentä ihmistä lisää.” (Vastaus 25)

---

”Kunpa olisin saanut elää rauhassa kauniissa kotimaassani, Turkissa. Mutta haaveetkin voivat kääntyä ylösalaisin. Kun vähänkin ajattelen kotimaatani, elän uudestaan kaiken kertomani. En pääse siitä eroon pitkään aikaan. Olen alkanut nähdä painajaisia. Näen itseni kotimaassani ja mietin, miten voisin taas pelastua. Yritän taas paeta, unessa pakenen pidätystä ja vankilaa. Ruumiini ja aivoni puutuvat. Energiani vähenee. Mutta päätin kaikesta huolimatta kirjoittaa. Tämä on minun ja perheeni tarina. Olemassaolomme tarina. Kirjoittamalla jätän lapsillenikin dokumentin heidän menneisyydestään. Toivottavasti he eivät unohda, mistä ja miten tulivat tänne…

…Tämä maa on kaunis ja avara. Tunnen olevani täällä turvassa, mutta en vielä tunne kuuluvani tänne. Kun yritin kotimaassani tehdä jotain, minut mitätöitiin. Minulta kiellettiin kaikki toivomani työt. Täällä minulle sen sijaan sanotaan, että ole hyvä, voit tehdä mitä tahansa. Mutta nyt minua ei ole. En näet osaa kieltä enkä tunne kulttuuria. Jos et tunne maan kieltä ja kulttuuria, et ole mitään. Liehuva lippu, laulettu kansallislaulu ja muut sävelmät eivät tee minuun vaikutusta. Toivottavasti niistä muodostuu hienoja muistoja lapsilleni. Mutta minä olen aina toinen, ja minusta tuntuu, että sellaiseksi jäänkin… Ja täälläkin taistelen olemassaoloni puolesta, vastedeskin. Toivon, että tämä maa tarjoaa minulle kauneutta, josta en ole osannut edes haaveilla. Ja että onnistun olemaan olemassa.” (Vastaus 23)

---

“Being a refuge, living alone and having a lonely life were repeated recurrences throughout my past life and I have many feelings on these experiences. Because I am staying at home all the day in Finland, my mind is fully exposed to remember my past life, and the situation here is not helping me to forget the life I passed.” (Vastaus 15)

---

”Kolmen päivän jälkeen meidät laitettiin laivaan ja vietiin Samoksen saarelle. Siellä oli suuri leiri, joka oli täynnä laittomia siirtolaisia. Aikaisemmin meille oli sanottu, että jos sanomme olevamme yli 18-vuotiaita, meidät pidetään leirillä vain kaksi viikkoa, ja sitten meille annetaan vapauttamispäätös niin, että voimme jatkaa matkaamme Kreikasta eteenpäin. Siksi me sanoimme olevamme 18-vuotiaita. Kun tulimme leirille, tapasimme muutamia matkustajia, jotka olimme nähneet jo Turkissa. He sanoivat, että voimaan oli tullut uusi laki, että yli 18-vuotiaat lähetetään 18 kuukaudeksi vankilaan.” (Vastaus 25)

---

”Salissa, jossa me olimme, oli noin sata henkilöä. Sali oli täynnä kaksikerroksisia sänkyjä. Muutaman päivän jälkeen meille tuotiin tulkki. Meille sanottiin, että niiden, jotka ovat oikeasti alle 18-vuotiaita, pitäisi sanoa nimensä, koska heidät voitaisiin ehkä vapauttaa. Me teimme niin. Meidät vietiin lääkäriin, meidän hampaamme tutkittiin, sukupuolielimemme tarkastettiin ja ranteistamme otettiin röntgenkuvat. Tällä perusteella he ilmoittivat, olemmeko alle 18-vuotiaita vai emme. Lopulta meidän tutkimuksemme valmistuivat, ja meidät todettiin alle 18-vuotiaiksi. Muutaman viikon kuluttua yksi kreikkalainen mies tuli ja sanoi, että meidät päästettäisiin pian vapaiksi. …

… Olimme siellä kuukauden. Yhtenä päivänä meidän nimemme luettiin, ja meidät luvattiin vielä toiseen saliin, joka oli tarkoitettu alaikäisille. Sen kuukauden aikana, jonka olimme siellä, olimme protestina nälkälakossa, jotta meidät vapautettaisiin. Selvisimme viikon syömällä ruokia, jotka olimme säästäneet aikaisemmin, mutta nälkälakkoomme ei reagoitu mitenkään. Meidän kännykkämme oli takavarikoitu, ja saimme ne takaisin kamerat rikottuina. Emme voineet ottaa yhteyttä tiedotusvälineisiin, eikä meillä ollut internetyhteyttä, mikä oli meille hyvin vaikeaa. Kun ymmärsimme viikon kuluttua, että he eivät todellakaan välitä, lopetimme nälkälakon ja rupesimme taas syömään.” (Vastaus 25)

---

”Lähdin siis matkaan voimatta halata sydämeni pohjasta pikkusiskoani, joka asui samassa kaupungissa. Kahdeksan tai yhdeksän tunnin matkan aikana ihmisen koko menneisyys vilisee silmien editse. Lopulta saavuimme Istanbuliin. Puolisoni ystävä, joka toi meidät sinne autollaan, aikoi palata takaisin Ankaraan. Minua tuskastutti niin paljon se, etten ollut voinut hyvästellä siskoani ja perhettäni, että halusin lähettää puolisoni ystävän mukana jotain sisarelleni. Mutta minulla ei ollut paperia eikä mitään muutakaan mihin kirjoittaa. Meillä oli vain kantamuksemme. Menneisyytemme, jonka olimme pakanneet selkäreppuun. Löysin kynän, mutta paperia repusta penkoessani löysin vain valkoisen collegen, jonka olin pakannut tyttärelle varavaatteeksi. Minä itkin, kun kirjoitin siskolle jäähyväiskirjettä collegepuseroon: että me tapaamme taas kasvotusten jonain kauniina päivänä, että nyt meidän pitää olla kärsivällisiä.” (Vastaus 30)

---

”Tämä kaikki on elämäni ulkoista puolta mutta sisäisesti elän aivan toisessa todellisuudessa. Samoin kuin suomalaisen yhteiskunnan toimivuus on ylivoimainen verrattuna moneen muuhun maahan, niin siinäkin on toinen todellisuus. Kielellisen kuuroutumisen parantuessa myös näkökykyni tarkentui. Minulle ovat tulleet vähitellen tutuksi myös Suomen valtion kielteiset puolet. Oikeudenmukaisuus, rehellisyys, ihmisyys eivät ole toteutuneet tässäkään maassa siten kuin niistä on kirjoitettu ja puhuttu. Vaikka en ole saanut osakseni fyysistä väkivaltaa, niin sitä suuremmassa määrin olen ollut henkisen väkivallan kohteena. Se on kuin hidas kuolema. Siitä ei puhuta, sitä ei haluta nähdä eikä myöntää olemassa olevaksi. Se on paljon tuhoisampaa kuin esim. kadulla hakatuksi tuleminen. Tämän mieltä musertavan tunteen jaan tuhansien turvapaikkaa hakevien kanssa.” (Vastaus 31)

---

”Tuolla ’pojan äiti’ -kutsumanimellä hänellä osoitettiin arvostusta ja siihen hän tottui. Aikaa myöten hän synnytti  kolme poikaa lisää ja alistui  äitinä heidän rakkautensa edessä kuin sotamies johtajansa edessä totellen ja häpeää välttäen. Niin elämä jatkui  vuoroin hymyssä ja kyynelissä, kunnes eräänä päivänä  kuolema tuli sairaalaan vieraaksi sairaalaan ja riisti häneltä  miehen ja aseman.  Silloin  hänen nimiensä  sanakirjaan tuli lisäys  al-armala , ’tuo leski’, joka kielellä onneton.

Eikä hän ollut voinut aavistaa, että kolmenkymmenen neljän vuoden iässä hän näin joutuisi pukeutumaan itkun peittoon, laskemaan päänsä ajatusten tyynylle kunnes nukahtaa. ’Pojan äiti’ joutui vaikenemaan, jotta häntä ei tönittäisi, ja kasvatti lapsiaan  niin kuin perheestä pidetään huolta ja kättensä  hankkimalla leivällä, varjellen kotiaan ihmisten puheilta ja peläten köyhyyttä kuin kuolemaa. Mutta tuo kutsumaton vieras tuli tähän kotiin uudestaan ja muutti koko elämän. Seitsemäntoista päivää siitä, kun yksi hänen pojistaan oli kadonnut ja tätä oli haettu poliisiasemilta, oikeuslääkäreiltä ja sairaaloista, äidille ojennettiin kansio numero 137. Tuo oli hänen kesäkuun neljäntenä vuonna kaksituhattakuusi tapetun, rei’ille ammutun ja junien kiskoille paiskatun poikansa numero.” (Vastaus 29)

---

”Oli talvi ja muistan että aurinko paistoi muttei lämmittänyt. Pestyt vauvan vaatteet levitettiin ulos kuivumaan.  Rautatieasemalta löytyi lastenhuone, johon oli mahdollisuus päästä iltaisin vauvan kanssa nukkumaan. Lasten sängyt olivat pieniä, mutta sen jälkeen, kun olin laittanut vauvani nukkumaan, pääsin myös itse johonkin tyhjään sänkyyn vähäksi aikaa lepuuttamaan silmiä. Ette tiedäkään kuinka ihanalta pehmeä patja tuntuu silloin kun sitä ei ole. Aviomieheni nukkui eteisessä olevalla puupenkillä. Meillä ei ollut mitään syötävää eikä enää rahaa ostaa ruokaa. Toisena päivänä mies oli myynyt viimeisen Partizan merkkisen tupakkiaskin, joka oli jäänyt taskuunsa. Tuolla rahalla hän osti leipää ja voita, jolla me molemmat sammutimme nälkämme hetkellisesti. Vietettyämme siellä kolme päivää, mieheni esitteli minut eräälle baptistikirkon papille, joka tarjosi meille suojaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tapasin uskonnollisen henkilön ja näin fyysisesti kirkon. Mielikuvituksissani uskovaiset olivat epäilyttäviä ja pelottavia ihmisiä, vaikka todellisuudessa tämä Romanialainen pappi auttoi meitä tarjoamalla meille suojaa ja työtä.” (Vastaus 32)

---

”Olin liikkeellä ystäväni kanssa, jota olin pyytänyt auttamaan Chacon alkuperäiskansojen vaikeuksissa, jotta voisin itse paremmin hoitaa sairasta lastani. Pysäköimme apteekin lähelle, ja saman tien nälkäinen susilauma vyöryi meitä kohti. Ystävä katosi rinnaltani, ja minut siepattiin ja minua kidutettiin, ensin omassa autossani ja sitten koko yön. Sieppaus ja kidutus kesti neljätoista päivää, neljätoista yötä. Uskomatonta! Syytökset olivat sotilasdiktatuurin ajalta tuttuja.

’Sinua ei ole olemassa, unohda poikasi, kommunisti!’ kätyrit sanoivat.

Mutta minä olin olemassa [---]” (Vastaus 16)

---

”Toisaalta kuvittele, että juuri nyt ja juuri siellä missä olet fyysisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti. Kaikki muuttuu yhtäkkiä. Ihmiset, joihin luotat, omien etujen nimissä puukottavat selkään. Ei ihmisten tarvinnut kuin mennä poliisiasemalle ja kertoa valheita, kokonaisia sukuja hävisi maasta. Voin luvata, että muutos ei jää näkymään vain ympäristössä. Sillä isoin muutos tapahtuu sisällämme. Kasvoin, sen pienen ajan, jonka ehdimme elämään Irakissa, näkemään vanhempani kamppailevan elantonsa saamiseksi, vaikka molemmat ovat akateemisia ja tulevat hyvistä perheistä. Kasvoin näkemään kun isääni raahattiin vankilasta toiseen ja palasi aina huonommassa kunnossa, henkisesti ja fyysisesti. Isäni oli kuuluisassa Abu ghraibin vankilassa, joka oli pahimpia tunnettuja vankiloita. Kukaan ei voinut selviytyä siellä ilman traumoja, tai näin olen kuullut. Hän joutui fyysisen väkivallan kohteeksi, sai sähköiskuja ja koki kaikenlaisia julmia kidutusmenetelmiä, jotka jättivät hänet rikkinäiseksi. Joskus tuntuu, että vaikka sotilas jättää taistelun, taistelu ei jätä häntä. Se siirtyy vain eri tasolle ja sitä ei pääse pakoon.” (Vastaus 3)

---

”Soitin heti miehelleni, ja hän tuli hakemaan minut. Menimme suoraan kotiin, ja silloin tajusimme, että tämä oli totista totta. Kotona tuhosimme kaikki paperit, joissa edes vilahti jonkun nimi. Kansakoulusta asti pitämieni päiväkirjojen tuhoaminen oli hyvin tuskallista, mutta minun oli pakko tehdä se, sillä kuka tahansa kansakouluaikaisista ystävistäni olisi voinut joutua vankilaan, jos hänen nimensä olisi löytynyt päiväkirjastani. Emme olleet uskoneet, että hallitus tekisi sellaista, mutta se teki jopa täysin järjettömiä asioita. Ihmisiä pidätettiin jopa siksi että he olivat samassa valokuvassa. Me tavallaan tuhosimme koko menneisyytemme.” (Vastaus 20)

---

”Ruumiini on varomaton varjo pimeän huoneen ikkunassa Lummenpolku 5:n turvallisella maaperällä. Leppymätön tuuli piiskaa ikkunan takana, ja valo päästää pakoon loputtoman pitkästyttäviä uupuneita puuskia. Yö riutuu kulman katuvalossa roikkuen, ja muutama auto pelottelee yhä sinnikkäästi aamuyön sielua kuorsauksillaan. En saa unta. Lumen valkoisuus on niin voimakasta, se samentaa vuoteni ja valaisee muistoni. Ikkunaani on tallentunut uskomaton taulu, joka ei kuulu minulle: taideteos, välillä kuollut välillä elävä, äänekäs ja hiljainen, valkoinen, värisevä ja kylmä. Outo tyhjyys on vallannut minut, kun yhtäkkiä ääni tivaa minulta: ’Mitä täällä nökötät? Mitä ajattelet?’ Varjo on muisto, ajatus joka vastaa – käy läpi askeleitaan…” (Vastaus 16)

---

”Kuten jokainen albaani, olin elänyt koko elämäni rajoitettuna eristyksissä muista maista kommunistivaltion järjestelmän takia. Aika, jolloin hengitimme niin paljon happea kuin meidän sallittiin ja ajateltiin niillä ajatuksilla, jotka meille saneltiin. Tämän takia Romania oli minun ensimmäinen ulkomaa minne matkustin Albanian ulkopuolella, eikä se ollut omavalintainen vaan ainut vaihtoehto, johon oli mahdollista paeta. Lähtiessäni otin mukaani monia "alkeellisia" työkaluja, kuten lääkäri appiukon vanhan ajan lasinen ruiskepiikki. Ennen lähtöä hän opetti minulle, kuinka tämä neula desinfioidaan, jos sattuisimme tarvitsemaan sitä esimerkiksi poikavauvani sairastuessa. Koska elimme maailmalta suljettuna, meillä ei ollut aavistustakaan länsimaiden kehittyneisyydestä, joten otin mukaan myös ompeluneuloja ja sakset, mikäli parhaat vaatteemme menisivät rikki.  Kuvitelmani länsimaista oli rakentunut täysin valtion propagandan syöttämien juttujen mukaan, että länsimaissa ihmiset kärsivät ja ajattelin että en ehkä löydä kaikkia tarvittavia asioita. Muistan ensimmäisen yön, jonka vietimme Bukarestissa. Heti herättyäni juoksin alas hotellin portaita pitkin pyjamat päällä katsomaan, millaista Bukarestissa oli, millaisia ulkomaiset ihmiset olivat. Ei mitään pelättävää, tavallisia ihmisiä vaan.” (Vastaus 32)

---

”Samana vuonna alkoi myös Syyrian vallankumous. Aluksi syy oli että lapset kirjoittivat koulun seinälle "presidentti tulee vuorosi, sinun pitää lähteä pois" [---] Rauhalliset mielenosoitukset kestivät melkein vuoden ,mutta sitten Syyrian armeija keräsi armeija ja turvallisuusjoukot tappaakseen ja pidättääkseen nuoret mielenosoittajat .Syyrian armeija sai tukea joistakin maista ,rahaa ja palkkasotureita.Syyrian hallinto ei ottanut mielenosoittajien vaatimuksia huomioon.Sen jälkeen tulivät palkkasoturit Iranista ,Libanonista ,Irakista ja venäjältä Syyrianja jälkimmäinen toi ilmaaseita.Tietenkin jotkut sotilaat ja upseerit kieltäytyivät ampumasta mielenosoittajia ja liittyivät heihin.Vuonna 2014 tuli myös Amerikan palkkasoturit Syyriaan. Sota alkoi kansainvälisten valtioiden välillä Syyrissa. Oppositiovoimilla ei ole sotalennostoa,joten Venäjä lennosto tuhosi kaupunkeja ja infrastruktuuria ja tappoivat siviilejä tynnyripommeilla ja raketeilla.” (Vastaus 5)

---

”Olen elänyt lähes koko elämäni pakolaisena. Suomi on ensimmäinen valtio, joka on myöntänyt minulle kansalaisuuden. Sain passin, joka on yksi maapallon arvokkaimmista passeista. Olen saanut myös koulutuksen, työpaikan ja mahdollisuuden harjoittaa politiikkaa Suomessa. Ja se kaikki, jos mikä, kertoo kuinka mahtavassa maassa me asumme.

Tällä hetkellä asumme vaimoni ja kolmen lapsemme kanssa Turussa ja teen aktiivisesti työtä maahanmuuttajien kotouttamiseen liittyen, sekä olen mukana kuntapolitiikassa. Pidän erittäin tärkeänä kantasuomalaisten ja uussuomalaisten välistä vuorovaikutusta ja yhteistyötä. Se lisää ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta yhteiskunnassamme, ja sitä tarvitsemme yhä enemmän, jatkuvasti globalisoituvassa Suomessa." (Vastaus 1)