Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokous 9.6.2020

Esimies professori Lotte Tarkan puhe.

Hyvät kuulijat,

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouspöytäkirja vuodelta 1832 mainitsee poikkeuksellisista kokousaikatauluista. Edellisen vuoden syyskuulle suunniteltu kuukausikokous ja muutkin syksyn 1831 kokoukset olivat jääneet pitämättä, koska Helsingissä riehui kolera, ja seuran jäsenistö oli paossa kaupungista. Seuran avainhenkilöistä paikalla välskäröi varmasti vain Elias Lönnrot, mutta hänellä oli muita kiireitä. Sittemmin oli ollut myös ”muita esteitä”, jotka olivat lykänneet kokousta päivämäärälle, joka meille tänä vuonna merkitsee uuden, koronaarisen maailmanajan alkua. Oli maaliskuun kuudestoista.

Syyskuu 1831 oli Suomen kaikkien aikojen ensimmäisen pandemian huippuaikaa – aikaa, jona Suomi kasvoi elimellisesti kiinni maailmaan. Moniaaltoinen kolera oli lähtenyt leviämään Intiasta vuosina 1817 ja 1818. Se eteni kahta reittiä: idässä Kiinaan ja lännessä Turkin ja Venäjän kautta Eurooppaan. Suomen suurruhtinaskunnan sanomalehdissä seurattiin etusivun taulukoiden kautta taudin leviämistä Moskovasta Pietariin, Viipuriin ja viimein loppukesästä Helsinkiin. Syyskuussa 1831 kaupungissa oli sairastunut koleraan 308 ja kuollut 181 ihmistä. Helsingissä sairastuneiden ja kuolleiden määrä nousi jonkin verran vielä marraskuun 1831 puolella, mutta epidemian kärki oli siirtynyt Turkuun.

Kulkutauti ei ollut tuolloinkaan tasa-arvoinen – se tappoi eniten köyhiä. Näin kirjoitti Carl Ludvig Engel marraskuisesta Helsingistä:

Kolera on myös ollut täällä - - - Emme ilahtuneet taudin ilmaantumisesta, sijaitseehan kolerasairaala naapurustossamme. Näin saatoimme seurata surullista näkymää, sairasvaunujen ja ruumisarkujen jatkuvaa edestakaista liikennettä - - - Yhteensä 197 ihmistä joutui taudin uhreiksi, eniten kyllä kuritonta rahvasta. Olemme oikeastaan päässeet eroon koko joukosta juoppoja.

Kaikkiaan 1830-luvun kolerapandemiaan sairastui Suomen suurruhtinaskunnassa 1 258 henkilöä. Yli puolet heistä kuoli. Turussa tauti vaati eniten uhreja. Syyksi Turun epidemian pitkälle kestolle on esitetty se, että kaupunkilaisten liikettä kaupunginosasta toiseen ei missään vaiheessa kielletty.

Tautia torjuttiin valtiovallan toimesta julistuksin, varoituksin, ohjein ja karanteenimääräyksin. Ihmisiä neuvottiin viettämään siivoa elämää, saunomaan ja lepäämään. Julistuksia laati ja allekirjoitti senaatin varapresidentti, salaneuvos ja ritari Anders Henrik Falck. Falck oli sama mies, jonka puoleen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran johto oli edellisenä keväänä kääntynyt turvatakseen omat toimintaedellytyksensä myös ruhtinaskunnan hallinnon taholta – Falck ”suojelisi ja vahvistaisi Seuraa nimellänsä ja avullansa, josta Seuralle nähtävästi olisi kaunis etu”. Syyskuussa Falck viestitti ”tarpeellisista waroitus-neuwoista wastoin Cholera Morbus nimistä kulku-tautia”:

Iteen perillä, maissa Auringon nousun alla on syntynyt ja sieltä ulosvaeltanut yxi liikkuva Ruttotauti jonka nimi on Kuolera morpus. Tämä Tauti aina vuosittain Jumalan Suomisen jälkeen, rientävä iteestä päivän laskua vastaan, on Herra paratkoon, jo lähistynyt meijänkin maan pijriä, ja ilmistynyt Vijpurin ja Helsingin Kaupunkiloissa - - -.

Julistus kertoo, että tauti on ollut ulkomailla vielä tappavampi, mutta myös Suomessa oli syytä huoleen, koska parannuskeinoja ei tunnettu:

- - - Vaan ennen kuin neuvoista puhutaan, niin pitää merkitsemän että aina parempi on vaara karttaa, kuin siihen jouduttuna apua hakea. Sama myös tässä taudissa. Se kuin elää siivosti ilman hekumata, ja pitää ruumiinsa puhtaana, lämpimissä kuivissa vaatteissa ja hyvissä jalkineissa, siihen ei myös Tauti tartuh, liiatenkin jos hän vatsansa päällä pitääpi verka- tahikka sarka vyön elih suuren Tilkan, paljasta ihoa vasten; eikä yöillä liiku ilman erinomaista asiaa.

Konkreettisten parannuskeinojen, löylyn, levon ja rohtojen lisäksi taisteluun käytiin uskon asein. Keisari määräsi Suomen kirkoissa luettavaksi joka sunnuntaina rukouskaavan, joka kiteytyi sanoihin ”Wapahda meidät siitä raskaasta ja saastuttawaisesta taudista, joka meidän lähitienoissamme matkaansaattaa häwitystä ja surua kaikissa sukukunnissa." Myös sanomalehdet julkaisivat etusivuillaan kolerarukouksia. Kolerapandemian julkista käsittelyä tutkinut kulttuurihistorioitsija Sofia Paasikivi viittaa siihen, että rukoukset muodostavat jatkumon muun lehtikirjoittelun kanssa: jumalaa pyydetään apuun samoin sanankääntein kuin keisaria. Osa rukouksista esitetään ajan journalistisella tyylillä, mutta osa on selkeästi uskonnollista runoutta. Taivaallinen valta ja tieto nivoutui maalliseen ja molemmat tukivat toisiaan.

Uskonnollisessa diskurssissa pohdittiin taudin syitä. Kulkutauti oli synnin palkka. Tätä korosti jo pandemian rantautumista odottaessa julkaistu rukous maaliskuun 1831 Åbo Tidningarissa:

Oi herra, herra Jumala, Taivaallinen Isä! Oikeudenmukainen kaikissa päätöksissäsi ja pyhä kaikissa teoissasi! Sinun pyhän sanasi olet sinä puhunut sinun kansaasi vastaan! Ja huutanut myrkyllistä ilmaa ja pestilentiaa koetellaksesi lakiesi rikkojia ja niitä jotka eivät halua ääntäsi kuulla.

Synnin palkka -diskurssia hyödynnettiin erityisesti, jos kulkutautiin tiedettiin kuolleen runsaasti tois- eli vääräuskoisia – heidän kuolemansa oli osa taivaallista suunnitelmaa. Syntisyydestä annettiin myös lehden alaviitteissä esimerkkejä – kerrottiin mm. pietarilaisesta hovinaisesta, joka oli tanssileikki kotiljongissa esiintynyt Cholera morbus-hahmona. Kuolemanuhan karnevalisointi tuomittiin rienana, josta seurasi rangaistus.

Taivaallisen rangaistuksen lisäksi kuvattiin myös Jumalan armoa. Sitä rukoiltiin myös muille pandemian uhrimaille, mutta tämä solidaarisuus ulottui vain Eurooppaan, kirjoittaa Paasikivi. Varhaisten koronapandemioiden historiaa tutkinut Christopher Hamlin korostaa, että ajatus yhteisestä koettelemuksesta jumalan rangaistuksen sijaan yleistyi vasta 1850-luvun jälkeen, seuraavissa pandemia-aalloissa, ja se liittyy protestantismin leviämiseen Euroopassa. Kulttuurinen ja maantieteellinen etäisyys vaikuttaa nytkin siihen, missä määrin ja millä tavalla epidemioihin tai katastrofeihin suhtaudutaan julkisessa keskustelussa. Myös rasistinen tai xenofobinen retoriikka ja syyllisten etsintä kuuluu elimellisesti pandemiakeskusteluun ennen ja nyt.

Entä Helsinki vuonna 1831? Koulut ja yliopisto pidettiin suljettuina, seuraelämä – ja myös Seuran elämä – seisahtui. Kaupungissa vallitsi pakokauhu, ja kaikki kynnelle kykenevät siirtyivät maaseudulle. Sosiaalista ja fyysistä etäisyyttä pidettiin yllä. Syyskuussa nuori lääketieteen kandidaatti Elias Lönnrot oli yhdessä opiskelijatovereittensa kanssa mobilisoitu lääkäriksi Hietalahden sairaalaan eli Kaartin lasarettiin. On tunnettua, että lääkintähallituksen kirje tavoitti Lönnrotin kesken tämän toista runonkeruumatkaa. Hän kertoi kirjeessään, että ”Uutisia en tiedä kaupungista kertoa, sillä jokainen ihminen, jota olen halunnut puhutella, on tähän asti paennut minua”.

Helsingissä kuoli myös lääkäreitä, ja apuun kutsuttiin hoitohenkilökuntaa ympäri Eurooppaa. Kirjeenvaihdossa Lönnrot kuvaa sairaalan työyhteisöä kansainväliseksi: ”oli siellä sellainen ranskan, italian, saksan, latinan, venäjän jne. kieltensekoitus, ettei mokomaa ole ollut sitten Babelin tornin aikojen.” Anekdoottejakin tiedetään. Lönnrotilla oli tapana työskennellä paljasjaloin ja paitahihasillaan. Kun kenraalikuvernööri Zakrevski tuli tarkastamaan sairaalaa, piiloutui sopimattomasti pukeutunut Lönnrot sänkyyn, tekeytyen potilaaksi. Lönnrot oli iholtaan tumma, ja Zakrevski tokaisi – ”Katsoppas, kun tuo on musta, pian se kuolee.”

Kansan ja eliitin kolera

Keskusteluilmapiiriä tämän ensimmäisen suomalaispandemian aikana kuvannut Sofia Paasikivi on kiinnittänyt huomiota myös kansan ja eliitin juopaan. Sanomia Turusta kirjoitti näin:

Niinkuin kaikkeinki kulkutautien ilmestyistä, antaa yksinkertainen kansa hulluja ja nauruttawaisia syitä tautien alkuun ja lewiämiseen. - - - Erinomattain wuonna 1831, jolloin kolera ensikerran kohteli meitä, mitä turhia puheita mitä turhia puheita liikkui yksinkertaisen kansan seasta? Kaiwoja myrkytettiin, ruttotomua puhallettiin mäillä, kolera ratsasti sisään Turkuun walkoisen meran selässä ja muuta senlaista joutawata pakinata pidettiin.

Kansa oli taikauskoinen ja kaipasi valistusta. Sille ei mitä ilmeisimmin riittänyt kirkon tarjoama symbolinen tuki ja ymmärrys, vaan se turvautui toisenlaisiin myytteihin ja maagiseen ajatteluun: mielikuviin pimeästä aggressiosta, ilmaan levitetystä tautisubstanssista ja valkoisista tammoista.

Kun Lönnrot lähetettiin maaseudulle ehkäisemään taudin leviämistä kansan keskuudessa, hän sai todistaa myös epidemioihin liittyviä huhuja ja hysteriaa. Kun kansanomainen lääkeoppi ei löytänyt muuta selitystä koleran rajuille oireille, lääkärikuntaa epäiltiin kansan myrkyttämisestä. Pietarissa lääkäreitä vastaan oli jopa noussut kapina, jossa sairaita vapautettiin sairaalasta ja lääkäreitä pahoinpideltiin ja heitettiin alas ikkunasta. Huhut levisivät muun muassa Salmin pitäjään jo elokuussa 1831, jolloin siellä poltettiin elävältä lääkkeitä jakanut nimismies Georg Neiglick – dramaattinen tapahtumasarja oli kulminaatiopiste pitkälle jännitteelle, jonka syyt olivat veronkannossa. Yli sata talonpoikaa tuomittiin, kymmeniä heistä kuolemaan, mutta tuomiot lievennettiin ajan tavan mukaan vapaus- ja häpeärangaistuksiksi. Myös Lönnrotin jakamia lääkkeitä epäiltiin, ja syötettiin kokeeksi kissalle. Kun kissa talonpoikien kauhuksi ja suuttumukseksi kuoli yliannokseen, oli herra todistettu myrkyttäjäksi.

Koleraan liittyvät huhut ja tarinat olivat, kuten folkloristit osaavatkin jo aavistella, kansainvälisisiä. Suomeen eurooppalaiset myrkytystarinat levisivät pandemian mukana Moskovasta ja Pietarista, joissa myrkytyksistä syytettiin puolalaisia ja juutalaisia vähemmistöjä. Syyllisiä haettiin siis herrojen lisäksi muista etnisistä ja poliittisista ryhmistä, yleisistä syyllisistä.

Kansan kokemus kolerapandemiasta on heikosti dokumentoitu, mutta kapinat ja huhut antavat jotain osviittaa. Olisiko Lönnrot löytänyt runonkeruumatkallaan koleraloitsuja, jollei häntä olisi kutsuttu takaisin Helsinkiin?  Haut SKVR-tietokannasta ovat ongelmallisia, sillä kansanomainen lääkintäoppi ei nimeä tauteja yksiselitteisesti – kuolera morpuis oli herrojen, ei kansan kieltä. Tuntemattomien tautien yhteydessä keskeiset taudinsyyn etsintäloitsut ja muut parannussanat antavat luonnollisesti jonkun kuvan siitä, mitä kansa olisi voinut koleralle lukea. Kolera, jota myös sanomalehdissä kutsuttiin aika ajoin rutoksi, saattaa piillä tallennetuissa Ruton synty -loitsuissa, joissa mainitaan veljeksiksi tulkitut sairaudet rutto, rupuli ja punatauti.

Kyseessä oli kuitenkin ennen kaikkea kaupunkien vitsaus, eikä siis ihme, että se assosioitiin maaseudulla vieraisiin herroihin. Tautikäsitykset olivat ja ovat sidottuja kulttuurin ja yhteiskunnan erontekoihin. Kansanomaisessa lääkinnällisessä mielikuvituksessa kulkutaudit liikkuivat hyvin konkreettisesti teitä pitkin, vieraiden, niiden toisten mukana. Tautien edustama toiseus projisoitiin sosiaalisiin toisiin. Esimerkiksi isorokko personifioitiin Ospitsa Ivanovna -nimiseksi kunniavieraaksi, arvovaltaiseksi venäläiseksi jota piti kestitä, ettei se suuttuisi.

Pandemian kulttuuri ja Seura

Korona-pandemia on murtanut luottamuksemme ihmisen ja sivilisaation kykyyn hallita luontoa – jos sellaista luottamusta on koskaan ollutkaan. Monet näkevät sen oireena perustaltaan järkkyneestä ekologiasta ja alkunäytöksenä yhä huonommalle tulevaisuudelle: pandemia kertoo ihmisen ja luonnon välisestä vääristyneestä vuorovaikutuksesta ja teollistuneen sivilisaation kestämättömyydestä. Myös vuoden 1831 pandemia tulkittiin merkiksi ”luonnon vallankumouksesta” ja “käsittä­mättömästä muutoksesta koko maapallon elämässä”.  Turun kaupunginlääkäri Carl Daniel von Haartman uskoi koleran aiheutuneen globaaleista ilmastonmuutoksista – vuodenaikojen suhde oli muuttunut, maapallon eri seutujen lämpötilat heilahtelivat rajusti, pohjoisnapa-alueen jääkuori oli sulanut ja suuret jäävuoret olivat lähteneet liikkeelle.

Nyt kokemamme ekologinen, epidemiologinen, poliittinen, moraalinen, kulttuurinen ja inhimillinen tila ei siis ole uusi, vaikka se kokemuksena ennennäkemätön onkin. Vaikka viestintäteknologia ja virtuaalinen etätodellisuuden läheistäminen ovatkin vaikuttaneet mullistavasti elämäämme jo ennen pandemiaa ja etenkin sen aikana, toimivat myös 1800-luvulta tutut mekanismit yhä. Ja vaikka bakteerioppi ja terveydenhoito ovat mullistaneet käsityksemme kulkutaudeista ja terveydestä, ovat näiden käsitysten kulttuuriset ja yhteiskunnalliset kehykset muuttuneet hitaammin. Historiallisen analogian valossa vaikuttaa siltä, että on olemassa pandemian kulttuuri, jossa on historiallisesta kontekstista riippumattomia peruspiirteitä. Peruspiirteet liittyvät ennen kaikkea yhteiskunnallisen järjestyksen symboliseen työstämiseen ja erontekoihin. Niiden tunnistaminen asettaa tämänkin mullistuksen mittakaavaan ja kontekstiin, tekee sen ymmärrettäväksi sillä tavalla, kuin kulttuurintutkija maailmaa ymmärtää. Pandemia asettuu kommunikaation, ilmaisujen, symbolien, rutiinien, ideologioiden ja toiminnan kenttään. Tällä tiedolla emme voita virusta, mutta saatamme vaikuttaa siihen, miten yksilöt, yhteisöt ja yhteiskunnat reagoivat siihen, muuttuvat, ja muodostavat sitkeitä jatkuvuuksia, vastustuskykyä. Ei immuniteettia, vaan resilienssiä.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli edellä kuvaamani kolerapandemian aikaan nuori, ei edes yksivuotias. Uskon, että useimmat meistä ovat kokeneet tilanteen tänä keväänä kokonaisvaltaisena mullistuksena, mutta seuran toiminnan historiaan kolera jäi lähinnä alanoottina. Kulkutautia tuskin liitettäisi seuraan ilman Lönnrotin kaksoisroolia koleralääkärinä ja seuran avainhahmona. Seura toimi, yhtä syksyä lukuun ottamatta. Lönnrot palasi kentälle, Kalevala tehtiin, ja Suomikin viimein. Kansa ja eliitti jatkoivat kitkaista rinnakkaiseloaan ja kulttuuriperintöä tislattiin kansan tuottamista aineksista.

Keväällä 2020 seura ei pysähtynyt. Se reagoi nopeasti, kun Suomi asetettiin poikkeustilaan – itse asiassa jo ennen tätä. Käsitys kulttuurista on selkeästi toinen kuin 18oo-luvun pandemiatietoisuudessa, jossa barbaarinen, taikauskoinen ja naurettava kansa oli yhteismitaton sivistyneen, rationaalisen mutta uskonnollisen eliitin kanssa. Maaliskuussa 2020 Seura kääntyi kansan puoleen, kuten sen on tapana. Nyt puhumme kuitenkin kansasta inklusiivisessa mielessä: kansaa edustavat kaikki kokemusasiantuntijat, myös seuralaiset. Käynnistettiin kysely Koronakevät, jossa etsittiin niitä ”tunteita ja ajatuksia” joita ”koronaviruksen leviäminen - - - on herättänyt”. Suomalaisia pyydettiin kertomaan kokemuksista ja tuntemuksista. Millaista on eristäytymisen arki kotona, työssä ja koulussa? Mitä tapahtuu ihmisen sosiaalisuudelle ja kommunikaation tavoille? Miten tämä vaikuttaa ajatuksiimme tulevaisuudesta? Entä menneisyydestä, jatkuvuudesta ja murroksista?

Kyseessä on kulttuurisen tietoisuuden kartoitus, jonka pohjalta voidaan lähteä pohtimaan yksilöiden, yhteisöjen ja valtajärjestelmien toimintaa. Prosessissa syntyneen aineiston kautta voimme tulevaisuudessa analysoida pandemian perustavanlaatuisia vaikutuksia ihmiselämään. Miten ja millä ehdoilla liikumme tilassa ja viestimme keskenämme? Miten saamme koskea toisiamme ja mitä tapahtuu, kun emme enää saa koskea toisiamme. Miten arvotamme ja suhteutamme toisiinsa ihmiselämää, taloutta, yksityisyyttä ja itsemääräämisoikeutta? Entä mitä näille arvoille tapahtuu ja mikä pitää perinteiset symboliset järjestykset koossa, kun joudumme tuntemattoman eteen? Missä menee minun, meidän ja muiden raja, ja mitä merkityksiä tälle rajalle annamme? Mitä ajattelemme ihmiskehosta ja sen rajoista ympäröivään luontoon ja yhteiskuntaan? Miten lääketieteen popularisointi ja viruksen tai zoonoosin visuaalinen mallintaminen vaikuttavat ruumiskuvaamme? Millaisia emootioita nämä luonnontieteelliset ja sosiaaliset uhkakuvat synnyttävät, ja miten ne muuttavat tapaamme luokitella ihmisiä, eläimiä ja erilaisia ihmisryhmiä; Mary Douglasin käsittein, minne symbolinen saasta ja toiseus asettuvat?

Dokumentoiduiksi tulevat toivottavasti myös selkeämmin folkloreksi tunnistettavat ilmiöt, kuten vessapaperi- ja hengityssuojainmeemit, katuihin tai lumeen piirretyt tsemppiviestit ja graffitit, ikkunanallet, villit huhut ja salaliittoteoriat, koronaloitsut ja -itkuvirret, aplodikamppanjat ja urbaanit yhteislaulut. Jos kotiljonkia vielä tanssittaisi, niin ehkä joku vielä pukeutuisi korona morpuisiksi, 1830-luvun pietarilaisnaisen tapaan. SKS ottaa tästäkin selvää. Kuten seuran alkutaipaleen pandemiassa, nämä erilaiset koronakulttuurin pintailmentymät herättävät keskustelua, paheksuntaa, väheksyntää ja ihailua, konflikteja ja yhteenkuuluvuutta. Siten ne koskettavat myös pandemian metakulttuuria: sitä, miten kulttuuri arvioi ja reflektoi itseään. Tämä on olennaista ihmisyydelle ja yhteiskunnalle.

Kirjallisuus ja verkkoaineistot:

 

Pääsihteeri professori Tuomas M. S. Lehtosen puhe.

Parahimmat SKS:n jäsenet,

Marraskuussa 1433 eräs Olaus Magni, Kirkkonummen kirkkoherra kirjoittautui ruttoepidemian koettelemassa Pariisissa yliopiston teologisen tiedekunnan jatko-opiskelijaksi. Olaus oli viitisen vuotta aiemmin valmistunut saman yliopiston filosofisesta tiedekunnasta ja saanut oikeuden ”opettaa kaikkialla” eli latinaksi licentia ubique docendi. Termistä juontuvat myöhemmät akateemiset lisensiaatin ja dosentit arvot. Itse asiassa nimitys sisältää Suomessa aiemman pääministerin Juha Sipilän halventavaksi tarkoittaman ajatuksen ”kaiken maailman dosenteista” mutta päinvastaisessa laajaa kykyä osoittavassa mielessä. Alun perin licentia ubique docendi tietysti tarkoitti niin yleispäteväksi ja vakavaksi osoitettua oppineisuutta, jonka katsottiin olevan käypää missä tahansa läntisen kristikunnan kolkassa.

Olaus täydensi opintojaan ylemmässä teologisessa tiedekunnassa myrskyisänä aikana: ruttoepidemian lisäksi oli meneillään Ranskan ja Englannin välinen 100-vuotinen sota. Pohjoisen perukoilta tullut jatko-opiskelija sattui kuulumaan vielä yliopiston englantilais-saksalaiseen kansakuntaan, joka oli poliittisesti epäluotettava ja jota yritettiin lakkauttaa. Kansakunnan talous oli kuralla ja vuoden 1434 tilinpäätös oli tappiollinen. Kansakunnan kokouksiin näyttää asiakirjojen perusteella osallistuneen vain kaksi tai kolme henkilöä: Olaus Magni Suomesta, Albertus Vorden ja Robertus Esschinc Hollannista. Luottamustehtävät jaettiin heidän kesken eikä Olauksen alku taloudenhoitajana ollut ruusuinen, mutta sittemmin hän eteni rehtoriksi asti ja toimi kansakuntansa edustajana Ranskan kuninkaan luo lähetetyssä Pariisin yliopiston lähetystössä. Aikanaan Olaus valittiin Turun piispaksi.

Vuonna 1602 Danzigia – tai niin kuin nykyään sanotaan Gdanskia – koetteli samoin ruttoepidemia – viimeinen noin sataan vuoteen. Kaupunki kuhisi Ruotsista saapuneita pakolaisia, jotka olivat jättäneet maansa säästyäkseen uskonnollisen fanaatikon ja hirmuhallitsijan Kaarle Kustaanpojan teloituksilta, kidutuksilta ja vangitsemisilta. Kaarle-herttua ei vielä tuolloin ollut uskaltautunut julistautua kuninkaaksi, vaikka oli syrjäyttänyt veljenpoikansa Sigismundin Ruotsin valtaistuimelta. Pakolaisten joukossa oli eräs Theodoricus Petri Nylandensis eli Uusmaalainen tai kuten hän kutsui itseään Ruotsiksi Didrik Persson Ruutha. Kaikesta päätellen hän menehtyi epidemian uhrina, vaikka varmuutta ei ole. Kaarle-herttuan hirmutöitä luetelleessa teoksessa Hertigh Carls Slacktarebenck maisteri Didrik mainitaan menehtyneiden pakolaisten joukossa ilman tarkkaa vuotta.

Theodoricus tai Didrik Uusmaalainen oli oppinut, jota saamme kiittää latinankielisen laulukokoelman Piae Cantiones toimittamisesta ja painattamisesta. Kokoelma ilmestyi Greifswaldissa 1582 ja sen päättää kevään kukkaloistoa ylistävä laulu Tempus adest floridum, Nyt on kukkaisaika, joka lienee toiminut 1690-luvulla gotlantilaisen kirkonmiehen Israel Kolmodinin laatiman virren Den blomstertid nu kommer esikuvana. Useimmat meistä tuntevat virren suomennoksena Jo joutui armas aika, joka painettiin pian yhden Euroopan pahimpien katovuosien ja nälänhätien jälkeen suomenkieliseen virsikirjaan 1701. Suvivirsi ja sen latinankielinen esikuva johtavat 1200-luvun alun Tiroliin ja siellä tehtyyn eroottiseen kevätrunoon, jossa latinakieliset ja vernakulaarit eli kansankieliset, keskiyläsaksaksi kirjoitetut säkeistöt ylistivät kevään koittamista ja nuoren miehen ja naisen kohtaamista. SKS:n salissa on tietysti kiinnostavaa, että säkeistöllinen, loppusoinnullinen ja jambiseen mittaan laadittu Suvivirsi sisälsi runsaasti alkusointuja, joita usein pidettiin suullisen kalevalamittaisen runouden keskeisimpänä tunnuspiirteenä. Suvivirsi oli siis moninkertaisen kulttuurisen muokkaamisen, mukailun ja omimisen tulos, joka saattaa selittää osan sen suosiosta. Toki virren käyttö Ruotsissa ja Suomessa koulujen kevätjuhlissa on tehnyt siitä kulttuurisesti niin merkitsevän, että sen käytön sopivuudesta on 2000-luvun Suomessa pitänyt lausua aina Eduskunnan oikeusasiamiestä myöten.

Kuten Lotte Tarkka esitelmässään äsken kertoi, syksyllä 1831 SKS:n aloitellessa toimintaansa Helsinkiin siirretty Keisarillinen Aleksanterin yliopisto päätettiin sulkea koleraepidemian takia. Vain neljä vuotta aiemmin Turku oli palanut ja johtanut yliopiston siirtämiseen suuriruhtinaskunnan uudehkoon pääkaupunkiin Helsinkiin. Epidemia pyyhkäisi kaupungin yli ja hautausmaat täyttyivät. Vähitellen kaupungin elämä elpyi, yliopiston opetus käynnistettiin ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaneet nuoret maisterit ja ylioppilaat pääsivät edistämään asiaansa, suomenkielen ja kirjallisuuden luomista, kansanrunojen kokoamista ja kansallisen identiteetin rakentamista. Seuran ensimmäisistä puuhamiehistä suomenkielen lehtori Carl Niklas Keckman kuoli ennen aikojaan, mutta hänen kumppaninsa Elias Lönnrot jaksoi jatkaa vanhoille päiville asti.

Olen loikkinut kahdensadan vuoden harppauksia 1400-luvulta 2000-luvulta. Pandemia koettelee taas ihmiskuntaa niin kuin ne ovat koetelleet enemmän tai vähemmän säännöllisesti viimeistään neoliittisesta vallankumouksesta lähtien, kun ihmiset ryhtyivät viljelemään maata, kesyttämään kotieläimiä, vaihtamaan mikrobeja niiden kanssa ja ennen kaikkea asettuivat asumaan tiheästi yhdyskuntiin, joilla oli maailmanlaajuisia verkostoja erityisesti täällä Euraasiassa. Ehkä tässä yhteydessä ei ole kyse vain irrallisesta anekdootista, kun muistutan että Turun tuomiokirkossa säilytettävä Suomen kristillistämiseen liittyvä Pyhän Eerikin pyhäinjäännös on joskus 1300-luvulla kääritty kiinalaiseen silkkiliinaan, johon on kuvioitu sikäläiseen mytologiaan liittyvä eläinhahmo.

Ihmiskunta on muodostanut kulttuurisen, taloudellisen ja mikrobisen vaihdon verkoston vähintään 10 000 vuotta. Epidemiat ovat kiertäneet ja kiertävät maapalloa jokseenkin säännöllisesti. Yksilöiden ja yhteisöjen lähimuistissa ne saattavat olla harvinaisia tapahtumia, mutta vähänkään pitemmässä ajallisessa perspektiivissä ne eivät sitä ole.

Poimintoja yksilöiden ja instituutioiden katoamisesta ja kyvystä selvitä voi esittää loputtomiin. Ne ovat kaikki esimerkkejä inhimillisen toiminnan yhtäaikaisesta hauraudesta ja sitkeydestä. Yksilöinä – ja totta kai myös yhteisöinä ja instituutioina – olemme katoavaisia ja alttiita häviämiselle, mutta samalla ihmislajilla on vahva kyky resilienssiin, vastoinkäymisten sietämiseen ja omien toimintatapojen, arvojen, aatteiden, aineellisten ja aineettomien resurssien edelleen siirtämiseen. Tätä kykyä on kuvattu monin eri tavoin. Yksi niistä liittyy latinan verbiin tradere, ’antaa, jättää, uskoa tai antaa hoidettavaksi’, jonka johdannainen sana traditio eli ’luovutus, antautuminen, kertomus’. Sittemmin termi traditio omaksuttiin keskiajan kristillisen kirkon piirissä tarkoittamaan kirkon piirissä eteenpäin siirrettyjä käytäntöjä ja uskomuksia. Yksi reformaation keskeisimmistä kiistoista koski juuri kirkon traditiota: oliko se osa jumalallisesti annettua pyhää kertomusta vai vain ihmistekoisia uskomuksia ja tapoja. SKS taas määritteli perustamisaikoinaan tehtäväkseen perinteen taltioimisen, siirtämisen ja muuntamisen uuteen ympäristöön ja omaan aikaansa, kun se otti tunnuslauseeksen Credite prosteri (luottakaa tähän jälkipolvet) ja muunsi sen muotoon Pysy Suomessa pyhänä.

SKS valmistautui alkuvuodesta vuosikokoukseensa normaaliin tapaan, vaikka ensin Kiinasta ja sitten lähempää Italiasta kantautui uutisia COVID-19 viruksen aiheuttamasta epidemiasta. Edellistä pandemiaa odoteltiin 2017, kun A-tyypin influenssa näytti leviävän ärhäkästi edellissyksyn rokotteista piittaamatta. Silloin – talvella runsas kolme vuotta sitten – sain influenssan, korkean kuumeen ja ikävän jälkitaudin, joka pakotti muuttamaan elämäntapoja. Jotenkin onnistuin silti osallistumaan SKS:n vuosikokoukseen ja pohtimaan silloisessa puheessa edeltäneiden vuosien mullistuksia, erityisesti pari vuotta aiempaa pakolaiskriisiä ja seuran roolia mullistusten koettelemassa maailmassa.

SKS on ehtinyt toimia 189 vuotta. Erilaiset epidemiat ovat tulleet ja menneet, nälkävuodet ovat pyyhkäisseet yli maan eikä SKS pysähtynyt maailmansodan jälkityrskyissä käytyyn sisällissotaan tai seuraavan suursodan pommituksiin. Tosiasiassa tietysti 189 vuotta on aika lyhyt ja ohimenevä aika, mutta jonkinlaista instituution sitkeyttä ja kykyä siirtää asioita edelleen muokattaviksi seuran jatkuvuus jo osoittaa.

Alkuvuonna 2020 tätä vuosikokouspuhetta varten tekemissäni muistiinpanoissa ei ole vielä muoti-ilmaisuksi noussutta resilienssiä vaan pohdintaa avoimen tieteen ja julkaisemisen kysymyksistä, tekijyydestä, omistajuudesta ja lisensseistä, jotka nekin kantavat pitkää aatehistoriallista laahusta auctor / tekijä tai auktoriteetti ja toisaalta compilator / kokoaja ja translator / kääntäjä tai sananmukaisemmin ylijohdattelija. Kovin samantapaiset kysymykset löytyvät vaikka alussa mainitsemani Piae Cantiones -kokoelman tekijyydestä, Suvivirrestä ja sen käännöksistä tai Elias Lönnrotin työstä kansanrunojen kerääjänä, omijana ja muuntajana – ja tietysti myös virsirunoilijana ja muokkaajana.

Olin aikonut pohtia appropriaatiota eli omimista, jonka pohjalla on omistamista merkitsevät sanat. Miten ylipäätään omistamisen käsite ja siihen perustuva maailma on syntynyt ja miten kulttuurituotteet ovat muuttuneet hyödykkeiksi, joilla on monikerroksinen omistajuutensa? Mitä tämän pohjalta pitäisi ajatella vastikkeellisuudesta, josta olemme luopumassa, kun ryhdymme ensi vuonna julkaisemaan tieteellisiä kirjoja verkossa vastikkeetta? Mitä oikeastaan on yksi suurimmista käsitteellisistä innovaatioistamme eli raha, jonka John Maynard Keynes määritteli linkiksi nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä? Voisiko siitä puhua myyttinä siinä merkityksessä, kuin sana myytti merkitsee yleisesti jaettua uskomusta kuten kreikan mythos ja sen latinankielinen käännös fabula, jota retoriikan oppikirjoissa pidettiin mielikuvitustarinana, jonka kaikki tunnistavat kuvitteluksi erotuksena todennäköisille (argumentum) ja tosille (historia) kertomuksille. Viimein olisin halunnut kääntyä pohtimaan korkoa, tuottoa ja arvon käsitettä, joihin kaikkiin kiinnittyy myös usko tulevaan: toimimalla nykyisyydessä luomme lisää arvoa, joka on käypää tulevaisuudessa. Miten meillä on samantapaiset termit ja käsitteet eksaktiutta ja vaihdettavuutta tavoitteleville arvoille kuten raha ja luovuttamattomiksi ymmärretyille arvoille kuten moraaliset arvot? Ehkä oli hyvä, että en ehtinyt viimeistellä tuota puhetta. Voi tietysti olla, että palaan aiheisiin joskus myöhemmin.

Nämä polveilevat mietteet liittyvät tietysti SKS:n toimintaan: olemme uudistaneet kustannustoimintaamme perustamalla SKS Oppi ja Tieto Oy:n, jonka on määrä julkaista äidinkielen sähköisiä oppimateriaaleja ja yleistä tietokirjallisuutta ja myydä niitä tarvitseville eli toimia vastikkeellisen vaihdon maailmassa taloudellisesti kannattavasti. Samalla SKS:aan ollaan luomassa tiedekustantamoa, jonka on tarkoitus vastata avoimen ja kaikkien ulottuvilla olevan tieteellisen tiedon levittämisestä vastikkeetta eli niin, ettei kenenkään tarvitse maksaa päästäkseen sen äärelle. On tietysti selvää, että kaikki työ ja ulottuville saattaminen maksaa. SKS on jo nykyisellään Pohjoismaiden suurin avoimen tieteen kustantamo ja nyt aiomme laajentaa suomenkielisen tieteen levittämistä avoimilla kanavilla. Samalla olemme käyttäneet ja käytämme edelleen voimavaroja SKS:n kirjaston ja arkiston avoimien – paikan päällä ja aste asteelta lisää myös verkossa saatavilla olevien – palvelujen kehittämiseen. Olemme pitkään luoneet perustaa, mm. AHAA-hakemistopalvelua, jonka varassa tulevaisuudessa pääsemme luomaan asiakkaille näkyviä palveluja. Toisaalta olemme vahvistaneet globaaleja yhteistyöverkostoja ja vahvistamme vastakin, koska mikrobien lisäksi niitä myöten kulkee kaikki se hyvä ja arvokas, jota kutsumme kulttuuriksi, taiteeksi, kirjallisuudeksi ja tieteeksi – meillä tätä työtä on erityisesti tehnyt FILI suomalaisten kirjallisuuksien levittämiseksi maailmalle. Viime vuonna SKS:n tutkimusosasto juhlisti 10-vuotistaivaltaan. Tässäkin luotamme joustavien instituutioiden jatkuvuuteen ja resilienssiin, kunhan ne sallivat kekseliäitten ja innostuneiden yksilöiden puhaltaa instituutioihin henki.

Karkeasti kuusisataa vuotta sitten nykyisen Saint-Julien-le-Pauvren pienessä kirkossa Pariisin vasemmalla rannalla pari hollantilaista ja yksi suomalainen opiskelija vastasivat englantilais-saksalaisen kansakunnan perinteiden ja toiminnan siirtämisestä eteenpäin, siis toimivat traditio-sanan alkuperäisessä merkityksessä. He huolehtivat sisällöistä ja arvoista, institutionaalisista puitteista ja taloudenpidosta. Niin tekee myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Helsingin Kruununhaassa vuonna 2020. Meitä ei ole paikalla montaa, mutta toivottavasti luomme edellytyksiä monille toimia, tietää ja ymmärtää – ja siirtää arvokkaina pidettyjä asioita eteenpäin.