Suomenlinnassa Kiven kadonnutta näytelmää etsimässä

FILIn residenssikääntäjänä Suomenlinnassa 10.–30.9.2013

”Höyrylaiva lähenee Euroopan mannerta. Lokkien kirkuna on jälleen alkanut. Horisontissa nousevat Suomenlahden etelänpuoleiset rannat, jyrkät, suoraan aalloista huippenevat klintit, joilla Viro ensimmäiseksi tervehtii tulijaa.“

Näin kirjoitti Tatu Vaaskivi vuonna 1937 kulttuurimatkallaan Eurooppaa etsien. Olin juuri virontanut hänen mainiot Tartto-kirjeensä ja parastaikaa itse matkalla päinvastaiseen suuntaan, kantaakseni oman seuraavan korteni sukulaiskansojemme kulttuurikekoon. Oli 10. syyskuuta 2013 ja edessäni kolme työntäyteistä viikkoa FILIn kääntäjästipendin turvin (mitä tekisimmekään ilman FILIä!) vieraanvaraisen HIAPin residenssissä Suomenlinnassa. Aikomukseni oli viettää nämä viikot ikään kuin yksinäisenä sutena, uppoutua vain suomalaiseen kirjallisuuteen, kytkeä itseni kokonaan irti tavanomaisesta seuraelämästä. Näin ajattelin, talsiessani Suomenlinnan mukulakiveystä, kunnes katseeni sattumalta osui erääseen kylttiin. Ja kas kummaa, havaitsinkin olevani – Susisaaressa!

Kolmen viikon työohjelmaani ei toki sisältynyt Kiven kadonneen näytelmän etsintää: olin saanut FILIn stipendin kääntääkseni viroksi Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion historiallisen jännitysromaanin ”Stenvallin tapaus” ja sen juonihan liittyy Aleksis Kiven salaperäiseen näytelmäkäsikirjoitukseen. Entä sitten Kivi ja Suomenlinna? No, ainakin hänen suvullaan on ollut kosketusta tähän merilinnoitukseen, olihan Kiven isoisän veli Matti Stenvall ollut Suomenlinnassa tykkimiehenä ja istui myöhemmin elinkautista vankeusrangaistustaan Suomenlinnan vankilassa, kuten kirjoittaa Veijo Meri ”Elon saarel tääl” -teoksessaan.

Mutta mitkä upeat puitteet historiallisen romaanin kääntämiselle (nauttien samalla HIAPin vierashuoneen kaikista nykyaikaisista mukavuuksista)! HIAPin residenssitalo sijaitsee aivan Linnanpihan, linnoituksen keskeisen paikan, vieressä. Suomenlinnan historiassa kohtaavat monet kansat. Merilinnoituksen suunnittelua ja rakentamista johti ruotsalainen Augustin Ehrensvärd, jonka komeaa hautamuistomerkkiä voidaan ihastella Linnanpihalla. Linnoitustyön rahoitti tiettävästi Ranskan hallitus.

Kääntäjästipendiaattiaikanani viime vuonna tuli kuluneeksi 205 vuotta siitä, kun Kustaanmiekan salkoon nostettiin Venäjän lippu. Suomenlinnalla on oma paikkansa myös Venäjän vallankumousten verisessä historiassa – Susisaaren vieressä sijaitsevalla Vallisaarella nousivat sotilaat kapinaan vuonna 1906. Mutta Suomenlinna muistuttaa Venäjän kulttuurihistoriastakin: yhdessä Linnanpihan taloista syntyi vuonna 1811 venäläinen filosofi ja kirjallisuudentutkija Vissarion Belinski. Keväällä 1918 linnoitus joutui saksalaisten käsiin, kunnes sitten 12. toukokuuta 1918 merilinnoitus nimettiin Suomenlinnaksi. Siitä, että täällä koulutettiin itsenäisen Suomen poliisivoimia, kertoo laatta residenssitaloani vastapäätä sijaitsevan tiilirakennuksen seinällä.

Itse ympäristö siis johdatti minut tunnelmaan, jossa aloitin Stenvallin tapauksen selvittämisen. Syyskuussakin Suomenlinnassa vaeltelee turisteja, mutta hei eivät ole häiriöksi. Paikalliset ovat ystävällistä ja hiljaista väkeä, residenssikääntäjäparini, unkarintaja Laura Bában näin ikkunastani joskus vilaukselta, matkalla jonnekin – kauppaan, Helsingin keskustaan? Jumalallinen työrauha! Nykyajasta muistutti aika ajoin vain jokseenkin epätodellinen näky – isojen matkustajalauttojen yläkannet liukumassa puiden latvojen takana.

En uppoutunut kuitenkaan aivan kokonaan menneisyyteen, vaan vietin osan päivästäni niin sanoakseni manner-Helsingissä. Suomenlinnasta on nopea ja tiuha lauttayhteys suoraan kaupungin keskustaan. Saavuttuamme kävimme Lauran kanssa tietysti moikkaamassa FILIssä ja olimme läsnä myös valtion ulkomaisen kääntäjäpalkinnon jakotilaisuudessa Säätytalolla. Sen rappuja noustessani muistin Eino Leinon paheksunnan, kun hän näki kansalliskirjailija Juhani Ahon kerran hyvin mahtailevannäköisenä samoja rappuja alas astelemassa. Voi niitä suurmiehiä!

Lempipaikkanani Helsingissä oli SKSn kirjasto: ystävällinen palvelu, kodikkaat työskentelytilat, mutta ennen kaikkea metrikaupalla suomalaista kirjallisuutta aivan käden ulottuvilla! Löysin tosin myös Suomenlinnasta pienen viihtyisän kirjaston, josta lainasin kirjoja iltalukemiseksi. Tutkin ristiin rastiin Katajanokan, kuvitellen mielessäni siinä joskus liikkunutta Aleksis Stenvallia. Uspenskin katedraalin juurella sijainneessa hökkelikylässä Aleksis asui koululaisena ja siellä hän myös yöpyi myöhemmin kaupunkireissuillaan. Koulupoikana hän asui vartiopäällikön kodissakin: vankilassa, joka oli tuolloin kirkon toisella puolella. Myös siitä kertoo Veijo Meri edellä mainitussa teoksessaan. Tämä vankilajuttu tuo tahtomattakin mieleen nuoren Charles Dickensin. Onnistuin jäljittämään ainoastaan paikan, jossa aikoinaan oli nuoren Stenvallin koulu – nyt siitä muistuttaa laatta komean nykyaikaisen talon seinässä.

Vietin antoisia tunteja Akateemisen kirjakaupan sohvalla uutuuskirjoja selaillen. Siellä sain muuten tuoreimman käännösideankin, jota parastaikaa toteutan. Kaiken muun lomaan mahtuivat tutustuminen Helsingin rikkaaseen kulttuurielämään, käynnit Eduskunnassa, Kiasmassa ja jäänmurtaja Tursolla, sotakorvausaluksella, joka hankittiin 2004 Venäjältä takaisin Suomelle. Sitä on kotiinpaluun jälkeen kunnostettu muun muassa Suomenlinnan telakalla.

Kaikki kaunis kuitenkin loppuu aikanaan, niin myös minun residenssikääntäjärupeamani Suomenlinnassa.

”Yksityiset ikkunat rantarakennuksissa katoavat ja sulavat kolmeksi, pitkäksi päällekkäin olevaksi viiruksi. Kaupungin humina lakkaa kuulumasta, ja koneen syvämielinen, pehmosen voimakas jyskytys sattuu ensi kerran korvaani. Täyttä vauhtia mennen sivuutetaan Viaporin vallit, josta tuijottavat ontot, mustat ampumareijät.

Ollaan aavalla ulapalla. Kävelen kannella edestakaisin lempeässä tuulessa. Helsinki katoaa katoamistaan. Kotimaa kyyristyy mereen.“

Näiden lauseiden parissa ahersin pari vuotta sitten, kun käänsin viroksi Juhani Ahon pienoisromaanihelmen ”Yksin”. Nyt minulla oli tilaisuus kokea kirjailijaklassikon tuonaikainen kuvaus omakohtaisestikin, mutta lähestyvä yö 30. syyskuuta 2013 on siihen liian pimeä: laivamme suuntaa kulkunsa Kustaanmiekan salmeen. Viimeinen näky oikealla on Suomenlinnan kirkon tornin majakka, joka vilkuttaa jäähyväisiksi Morse-aakkosina neljää lyhyttä välkähdystään – H(elsinki), H(elsinki), H(elsinki)… Kiitos, Suomenlinna! Kiitos, Helsinki! Näkemiin!

 

Ants Paikre

Startskott för finlandssvenskt-estniskt samarbete

Ett tiotal översättare från svenska till estniska samlades på Finlandsinstitutet i Tallinn den 12 mars 2013 för att höra om finlandssvensk litteratur och få tips om nya titlar. Finlandsinstitutet, Sveriges ambassad i Tallinn och FILI arrangerade träffen för att tillsammans med översättarna diskutera hur vi kunde få fler översättning av samtida finlandssvensk litteratur i Estland. Trots den geografiska närheten finns det inte särskilt mycket översatt. Claes Andersson, Märta Tikkanen, Kjell Westö, Tove Appelgren är några av dem som finns och som bäst översätts Ulla-Lena Lundbergs Finlandiaprisvinnare Is och Sibirien – ett självporträtt på vingar.

Översättarna känner alla till varandra och har en bra kontakt sinsemellan vilket gör att det inte uppstår några direkta konkurrenssituationer. Vi kom överens om att fortsätta med att ordna årliga träffar med presentationer av säsongens böcker, översättarna uppmuntrades att ansöka om resestipendium från FILI för att besöka t ex Helsingfors bokmässa, som erbjuder en ypperlig inblick i det finländska bokåret och där man kan träffa både författare och förläggare.

Översättaren Anu Saluäär skriver i litteraturtidskriften Sirp (15.3.2013) om Ulla-Lena Lundberg. Läs artikeln.