Klingspor, Wilhelm Mauritz (1744 - 1814)

Wilhelm Mauritz Klingspor oli nuorena Ranskan palveluksessa oppimassa sotataitoa. Palattuaan Ruotsiin hän yleni ennen Kustaan sotaa kuninkaan kenraaliadjutantiksi. Klingspor otti menestyksellä osaa sotaan Suomessa ja nimitettiin sen päätyttyä Suomessa olevien joukkojen ylipäälliköksi. Ennen Suomen sotaa 1808 Klingspor oli laatimassa Suomen puolustussuunnitelmaa. Sodan sytyttyä hänet nimitettiin ylipäälliköksi, ja hän veti joukot Pohjanmaalle. Keväällä ja kesällä saavutettujen voittojen jälkeen vetäytyminen alkoi syksyllä uudelleen ja Klingspor vapautettiin tehtävästään. Hän oli mukana syöksemässä kuningasta vallasta, ja hänet nimitettiin Tukholman ylikäskynhaltijaksi.

Silloin saapui Klingspor marski ylpeä kuin kuningas, kaks on leukaa, yksi silmä sydäntä vain puolikas. Silloin saapui Klingspor, otti arvollansa komennon käski, komensi kuin Klercker mutta käski pakohon!

Johan Ludvig Runebergin säkeet Suomen sodan 1808 - 1809 ensimmäisestä ylipäälliköstä ovat leimanneet jälkimaailman käsityksen miehestä, jonka kohtaloksi tuli johtaa viimeinen Ruotsin puolesta taistellut suomalainen sotajoukko tappioon ja tuhoon. Tuomio on kova, sillä runoilija ei suostu näkemään mitään hyvää sotamarskissa, jota hän pitää vastuunalaisena Suomen armeijan häpeälliseen perääntymiseen. Sopii kysyä, onko tuomio oikea.

Wilhelm Mauritz Klingspor kuului syntyperältään Ruotsin ylhäisaateliin. Jo seitsemän vuoden ikäisenä hänet kirjoitettiin vapaaehtoiseksi Jönköpingin rykmentin rulliin. Palvelusta hän tuskin lapsena suoritti, mutta ajan tyylin mukaisesti tulevalle upseerille piti saada mahdollisimman pitkä virkaikä.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Klingspor matkusti Ranskaan tutustumaan Euroopan johtavan valtion sotalaitokseen ja sodankäyntiin. Hän palveli vuodesta 1756 ensin Royal Pologne -rykmentissä ja sitten Nassaun prinssin rykmentissä luutnanttina vuoteen 1759. Palvelusaikanaan hän osallistui seitsenvuotisen sodan taisteluihin. Palattuaan Ruotsiin Klingspor palveli monissa ruotsalaisissa rykmenteissä, ja hänet nimitettiin Länsipohjan rykmentin everstiksi 1779. Aivan Kustaan sodan kynnyksellä 1788 Klingspor nimitettiin kuninkaan kenraaliadjutantiksi, ja sodan sytyttyä hänet määrättiin Suomeen sijoitettujen joukkojen pääintendentiksi.

Kustaan sodassa Klingspor osoitti etevyytensä armeijan huollon johtajana. Hän pelasti armeijan suuret varastot Taavetissa joutumasta vihollisen käsiin ja huolehti muutenkin taitavasti huollon toimivuudesta. Hänet ylennettiin ansioistaan ja poliittisesta uskollisuudestaan kenraalimajuriksi 1789 ja kenraaliluutnantiksi 1790. Rauhan tultua hänet ylennettiin kenraaliksi ja määrättiin samalla Suomeen sijoitettujen joukkojen komentajaksi.

Paitsi sotilaallisissa tehtävissä Klingsporia käytettiin myös diplomaattina. Hän oli sulavakäytöksinen hovimiesluonne, ja hänen onnistui 1766 neuvotella Kustaa III:n avioliitto tanskalaisen prinsessan Sofia Magdalenan kanssa. Itse hän oli naimisissa kahdesti. Ensimmäinen 1771 solmittu naimiskauppa päättyi omana aikana varsin harvinaiseen eroon, ja jo samana 1794 Klingspor avioitui uudelleen. Jälkimmäinen puoliso sitoi hänet Suomeen, sillä Hedvig Ulrika von Willebrand oli äitinsä puolelta af Spurilan Jägerhorneja.

Suomen koskenperkausjohtokunnan päälliköksi Klingspor nimitettiin 1797, ja samana vuonna hänet määrättiin Haapaniemen sotakoulun johtajaksi. Nämä virat saattoivat olla pitkälti kunniavirkoja, mutta Klingspor toteutti Haapaniemen laajennuksen ja uusi koulun säännöt. Kreiviksi Klingspor korotettiin 1799.

Klingspor johti 1804 Suomen puolustussuunnitelmien laatimista. Hän vaati lisää väkeä armeijaan, enemmän aseita sekä rajan tehokasta linnoittamista. Näillä edellytyksillä hän sanoi uskaltavansa taata, etteivät venäläiset onnistuisi talvisaikana valloittamaan Suomea. Kaikkien Suomen puolustussuunnitelmien painajaisena oli ajatus venäläisten talvihyökkäyksestä, tilanteesta, jolloin Ruotsista ei voitaisi tuoda apujoukkoja ja Suomen pitäisi kyetä puolustautumaan omin voimin. Mitään Klingsporin esittämistä parannuksista ei toteutettu.

Talvella 1808 Klingspor oli mukana Tukholmassa laatimassa Suomen puolustussuunnitelmaa uhkaavan ja nähtävissä olevan venäläishyökkäyksen varalle. Ilman suomalaisia kokoontunut neuvottelukunta päätyi ajatukseen, että hyökkäyksen tapahtuessa talvella olisi tärkeintä säilyttää armeija mahdollisimman taistelukuntoisena, jotta kesän tullessa voitaisiin Ruotsista saatujen apujoukkojen avulla karkoittaa vihollinen. Suunnitelman mukaan Viaporin ja Svartholman linnoituksiin oli määrä sijoittaa mahdollisimman paljon miehiä ja koota muu osa Suomen armeijaa Hämeenlinnan seuduille.

Sodan syttyessä kuningas Kustaa IV Adolf nimitti Klingsporin Suomen joukkojen ylipäälliköksi. Klingspor ei olisi halunnut ottaa tehtävää vastaan, koska hän piti itseään jo liian vanhana, olihan hän jo 63-vuotias. Hän otti silti määräyksen vastaan ja kiirehti reellä Pohjanlahden ympäri. Hän saapui Hämeenlinnaan, jonne hänen sijaisensa, kenraali Carl Nathanael af Klercker oli koonnut Suomen armeijan. Nyt seurasi Runebergin kuvaama tilanne, joka ei liene ollut todellisuudessa yhtä dramaattinen kuin runossa. Klerckerin taisteluaikeista ei ole täyttä varmuutta, mutta silmitöntä vetäytymistä hän ei toki missään tapauksessa kannattanut.

Klingspor vetosi ohjeisiin, jotka hän oli saanut kuninkaalta ja jotka siis pohjautuivat hänen itsensä johdolla tehtyyn työhön. Niiden mukaan armeija tuli säilyttää taistelukykyisenä ja välttää turhia taisteluja, joiden lopputulos olisi epävarma. Klingspor pelkäsi, sinänsä täysin järkevästi, että venäläiset pääsisivät Savon kautta kiertämään hänen armeijansa selkään ja tukkisivat hänen vetäytymistiensä pohjoiseen ja Ruotsiin. Näin siis lähdettiin ylipäällikön käskystä peräytymään.

Runsaan puolentoista kuukauden peräytymisen jälkeen Klingsporin kenraaliadjutantti, eversti Carl Johan Adlercreutz sai oikeastaan vastoin ylipäällikön tahtoa alkamassaan taistelussa Siikajoella voiton takaa-ajavista venäläisistä. Nyt armeija kääntyi takaisin, tosin ylipäällikön varovaisuuden takia sangen hitaasti ja viivytellen. Revonlahdella venäläiset lyötiin toistamiseen, minkä johdosta kuningas ylensi Klingsporin sotamarsalkaksi, vaikkei hänellä ollut mitään tekemistä taistelun kanssa.

Suomen pääarmeijan menestys loppui näihin voittoihin. Niitä ei osattu käyttää hyväksi, ja kun everstiluutnantti Otto Henrik von Fieandt oli Karstulassa kärsinyt tappion ylivoimaista venäläisjoukkoa vastaan 21.8., pääarmeija alkoi peräytyä uudelleen. Oravaisten tappion jälkeen Klingspor solmi 29.9. venäläisten kanssa Lohtajan aselevon. Samana päivänä Klingsporin saavutti kuninkaan käskykirje, jolla hänet vapautettiin ylipäällikkyydestä ja hänen tilalleen määrättiin kenraali af Klercker.

Palattuaan Ruotsiin Klingspor sai tammikuussa 1809 pohjoisen armeijan ylipäälllikkyyden. Hän pysyi kuitenkin Tukholmassa ja otti osaa kuningas Kustaa IV:n Adolfin vallastasyöksemiseen, minkä palkkioksi hänet nimitettiin Tukholman ylikäskynhaltijaksi 1809. Seuraavana vuonna hän joutui luopumaan tehtävästä seurattuaan täysin sivullisena, kuinka hurjistunut väkijoukko väärän huhun yllyttämänä lynkkasi hovimarsalkka, kreivi Axel von Fersenin.

Wilhelm Mauritz Klingspor eteni korkeimpaan mahdolliseen sotilasarvoon, sotamarsalkaksi, joten häntä täytyy pitää menestyksellisenä sotilaana. Hänen uransa aikana tuli esille seikkoja, jotka pakottavat arvostamaan hänen taitavuuttaan ja aloitekykyään, kuten hänen toimintansa Kustaa sodan aikaisen armeijan pääintendenttinä. Myöskin hänen laatimansa sotasuunnitelmat ovat ajan sotataidon kannalta arvostellen täysin käyttökelpoista ammattimiehen työtä. Sopii siis kysyä, oliko hän todella niin kelvoton Suomen sodan ylipäällikkö, kuin miksi Runeberg ja muu jälkimaailma on hänet tuominnut. On täysin kiistämätöntä, että Suomen armeija taisteli talvesta syksyyn 1808 Klingsporin alaisena surkeasti ja osin suorastaan ala-arvoisesti. Toinen asia on jo sitten, missä määrin vastuu lankeaa ylipäällikölle ja missä määrin tapahtumat johtuivat hänestä riippumattomista syistä.

Klingsporista riippumattomia tekijöitä olivat suomalaisten upseerien heikko ammattitaito verrattuna hyökkääviin venäläisiin, voimasuhteet, jotka tosin eivät olleet lainkaan niin epäsuhtaiset kuin Klingspor luuli sekä ylipäällikölle annetut velvoittavat sodankäyntiohjeet. Klingsporin viaksi voidaan ilman muuta lukea heikko tai olematon vihollistiedustelu, johon valloitetussa maassa olisi ollut loistavat mahdollisuudet, silmitön vetäytyminen vain varastojen pelastamiseksi ollenkaan välittämättä muista sodankäynnin kannalta merkittävistä seikoista sekä alunperin liian pessimistinen käsitys Ruotsin mahdollisuuksista taistella menestyksellisesti Venäjää vastaan. Viimeksimainittu käsitys toki oli kovin yleinen ruotsalaisten ja suomalaisten upseerien keskuudessa. Sotatoimien kannalta ratkaisevinta oli Viaporin antautuminen, josta Klingspor ei ollut vastuussa.

Klingsporin suurin puute sotilaallisesti katsoen oli, ettei hän ollut sanan varsinaisessa mielessä sodan johtaja. Hän ei nähnyt kokonaisuutta, koki pienet esteet suuriksi, ja hänen taistelutahtonsa oli kovin heikko. Ammattitaitoa hänellä aivan ilmeisesti oli saman verran ellei enemmänkin kuin lähimmällä miehellään ja seuraajallaan Carl Johan Adlercreutzilla, mutta jälkimmäisen rohkeutta ja tahdonvoimaa häneltä puuttui. Ilman näitä ominaisuuksia ei kyetä käymään sotaa, se on osoitettu ja todistettu lukemattomia kertoja.

Wilhelm Mauritz Klingspor S 7.12.1744 Karlstorp, Ruotsi, K 15.5.1814 Tukholma. V Götan hovioikeuden presidentti, vapaaherra Kristian Fredrik Klingspor ja Anna Magdalena Pauli. P1 1771 - 1794 (ero) Anna Charlotta af Petersén S 1755, K 1810 (P2 kenraali Adam Ludvig Lewenhaupt), P1 V Itä-Intian kauppakomppanian johtaja Herman af Petersén ja Charlotta Bedoire; P2 Ulvila 1794 - Hedvig Ulrika von Willebrand S 1765, K 1795, majuri Gustaf Albrecht von Konovin eronnut puoliso, P2 V kapteeni Ernst Gustaf von Willebrand ja Sofia Catharina Jägerhorn af Spurila. Lapset: Gustaf S 1771, K 1840; Fredrik Herman S 1773, K 1800; Wilhelm Mauritz S 1775; Charlotta Magdalena S 1778, K 1854, P Erik Gustaf Boije af Gennäs; Staffan Henrik S 1779, K 1791; Mauritz Otto S 1782, K 1783.

URA. Vapaaehtoinen Jönköpingin rykmentissä 1751; Ranskan palveluksessa 1756 - 1763; luutnantti Jämtlandin rakuunarykmentissä 1765; kapteeni 1767; majuri 1771; everstiluutnantti Länsipohjan rykmentissä 1775; Länsipohjan rykmentin eversti 1779; Dalin rykmentin komentaja 1785; kuninkaan kenraaliadjutantti 1788; Suomessa olevien joukkojen pääintendentti 1788; kenraalimajuri 1789; kenraaliluutnantti, Suomessa olevien joukkojen ylipäällikkö 1790; Suomen koskenperkausjohtokunnan päällikkö 1797; Haapaniemen sotakoulun johtaja 1797; jalkaväen kenraali 1802; Suomessa olevien joukkojen ylipäällikkö 1808; sotamarsalkka 1808; Ruotsin pohjoisen armeijan ylipäälllikkö 1809; Tukholman ylikäskynhaltija 1809 - 1810.

Kunnianosoitukset: Kreivi 1799. Ruotsin Miekka-r. K 1789, K stk. 1794; Ruotsin Serafiimi-r. K 1796.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. J. R. Danielson, Suomen sota ja Suomen sotilaat vuosina 1808 - 1809. 1896; E. K. Osmonsalo, Suomen valloitus 1808. 1947; Sveriges krig åren 1808 - 1809 1 - 9. Stockholm 1890 - 1922.

Kaunokirjallisuus: J. L. Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat. 1848: Kuningas. Sotamarski; J. L. Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat. 1860: Vänrikin markkinamuisto.

Veli-Matti Syrjö

Artikkeli julkaistu Kansallisbiografia-verkkojulkaisussa.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997-.
Saatavissa: http://www.kansallisbiografia.fi.
ISBN 951-746-598-4.
Studia Biographica 4.