Kirja-arvostelut henkilöhistorian merkitysten muovaajina

Elämäkerran tai muun henkilöhistoriallisen teoksen lukija päätyy herkästi arvioimaan teoksen päähenkilön persoonaa ja valintoja. Jopa kirja-arvostelun kirjoittajaa saattaa kiinnostaa ennemmin elämäkertateoksen kohdehenkilön toiminnan moraalinen ja poliittinen arviointi kuin arvioitavan teoksen rakenteen, argumentaation tai tyylin käsitteleminen.

Tämän voi helposti todeta silmäilemällä työryhmämme julkaiseman Lannistumaton-teoksen (SKS, 2021) arvosteluja mediassa. Kirjamme käsittelee toimittaja, kirjailija, työväenaktivisti ja utopisti Matti Kurikkaa (1863–1915), joka tunnetaan parhaiten hänen vuosina 1901–1904 Kanadassa johtamastaan Sointulan ihanneyhteisöstä. Tarkastelemme paitsi Kurikan ihanneyhteisöhankkeita myös hänen muuta poliittista ja kirjallista toimintaansa, kuten hänen varhaisia näytelmiään, joissa hän kommentoi muun muassa sukupuolikysymyksiä ajassaan radikaalilla tavalla. Kirjamme piirtää Kurikasta kuvan monipuolisena ja toimeliaana visionäärinä, joka synnytti toistuvasti ristiriitoja ja kohuja.

Kirjastamme on tämän blogikirjoituksen julkaisuhetkellä ilmestynyt jo useita kirja-arvioita painetuissa lehdissä ja verkossa. Kirjaamme ovat tarttuneet muun muassa sanomalehti Kaleva, aikakauslehti Demokraatti ja Verkkouutiset sekä toimittaja Jorma Melleri ja emeritusprofessori Timo Vihavainen blogeissaan. Lisäksi teoksesta on julkaistu yksi akateeminen arvio, minkä ohella Lannistumaton on antanut innoitusta laajempaan Kurikkaa käsittelevään aikakauslehtijuttuun.

Oman kirjan mediassa saama huomio tuntuu luonnollisesti hyvältä, ja arvioista saa arvokasta palautetta. Erityisen kiinnostavaa tekijöiden näkökulmasta on se, millaiset puolet teoksesta ovat kiinnostaneet arvioitsijoita ja mitkä asiat on sivuutettu. Historiallisista elämäkerroista puhuttaessa huomionarvoista on myös se, millaisiin historiallisiin yhteyksiin arvioitsijat elämäkerran kohdehenkilön asettavat.

Hedelmällisen vertailuparin tässä suhteessa muodostavat varsinkin sosiaalidemokraattisen puolueen äänitorven Demokraatin ja kokoomuksen äänenkannattajan Verkkouutisten arviot kirjastamme.

Demokraatin kirja-arvio (4.8.2022) on kiinnostava jo pelkästään siksi, että Matti Kurikka henkilönä liittyy lehden omaan historiaan. Kurikka nimittäin oli Demokraatin edeltäjän Työmies-lehden ensimmäinen päätoiminen toimittaja vuosina 1897–1899 ja käänsi päätoimittajakaudellaan lehden suunnan selvästi sosialistiseksi.

Lisäksi sosiaalidemokraattisella lehdistöllä ja työväenliikkeen historiankirjoituksella on ollut merkittävä rooli Matti Kurikan jälkimaineen ja historiakuvan rakentamisessa. Kurikka herätti työväenliikkeessä ristiriitoja jo päätoimittajakaudellaan Työmiehessä ja sen jälkeen toimiessaan Sointula-yhteisön johtajana. Linjaerimielisyyksien seurauksena Kurikka joutui vuonna 1906 lopulta eroamaan sosiaalidemokraattisesta puolueesta, minkä jälkeen hän muuttui suorastaan sosiaalidemokraattien viholliseksi. Myöhempinä vuosikymmeninä sosiaalidemokraattinen lehdistö ja työväenliikkeen historiankirjoitus ovatkin kuvanneet häntä lahjakkaaksi mutta ideologisesti harhautuneeksi seikkailijaksi, jonka sosialismi oli vääränlaista tai joka ei oikeastaan ollut sosialisti ensinkään.

Kurikan suhde sosiaalidemokraattisen työväenliikkeeseen saa odotetusti huomiota Antti Vuorenrinteen kirjoittamassa Demokraatin arvostelussa. Siinä Kurikan kuvataan piirtyneen ”vahvasti Suomen työväenliikkeen historiaan, vaikka hän poikkesi alituisesti liikkeen valtavirrasta” ja vaali tolstoilaisia ja teosofisia ideoita. Vuorenrinne pohdiskelee myös yleisemmin vanhassa työväenliikkeessä esiintyneitä teosofisia virtauksia, jotka ovat viime vuosina saaneet uudenlaista huomiota tutkimuksessa. Lisäksi hän mainitsee osuvasti kirjamme yhden puutteen: Kurikan toimintaa Työmiehen päätoimittajana käsittelemme lopulta varsin vähän.

Toinen Demokraatin arvostelussa korostuva puoli Kurikan toiminnassa ovat hänen ihanneyhteisöhankkeensa. Vuorenrinne tuo esiin Kurikan erottamisen Sointulan johdosta vuonna 1904 ja hänen leimautumisensa vapaiden sukupuolisuhteiden puolustajaksi sitä ennen. Kurikka oli Sointulan-aikana eronnut mies, jolla oli mitä ilmeisimmin mustasukkaisuutta herättäneitä sukupuolisuhteita yhteisön naisten kanssa ja joka kyseenalaisti avioliittoinstituution myös julkisuudessa. Kuten arvioitsija havainnoi, kirjamme kuitenkin haastaa käsityksen, että Kurikka olisi ”kannattanut sitoumuksetonta ja vapaata sukupuolimoraalia”.

Siinä missä Demokraatin arviossa korostuvat Kurikan kiistat työväenliikkeessä ja hänen ajatuksensa sukupuolten suhteista, kokoomuksen Verkkouutisten arvostelija Markku Jokipii on kiinnostunut muista asioista. Jo arvostelun otsikossa hän korostaa Matti Kurikan ihanneyhteisöjen kaatuneen ”toinen toisensa jälkeen”, ja tekstissä hän jatkaa: ”Kurikan monessa yhteydessä sähläykseksi päätynyt toiminta johti yhtä moneen umpikujaan ja ihmissuhteiden kariutumiseen”. Näin arvioitsija liittyy Kurikkaa epäonnistujaksi luonnehtivien kirjoittajien pitkään jatkumoon.

Jokipiin arvostelu piirtää Kurikasta kuvan tarmokkaana idealistina sekä hurmahenkisenä puhujana ja kirjoittajana, joka houkutteli ihmisiä ihanneyhteisöhankkeisiinsa. Kirjoituksen mukaan Kurikka ”pyrki paljossa hyvään, mutta koekaniininaan ja uhreina muut ihmiset”. Kurikan hankkeisiin liittyneet ihmiset esitetään arvostelussa siihenastiseen elämäänsä pettyneinä ihmisinä, jotka tarttuivat Kurikan heittämään syöttiin. ”Ihmetellä täytyy tuon ajan ihmisten hyväuskoisuutta ja otollisuutta palopuhujien ansoille”, Jokipii kirjoittaa.

Jokipii kuvaa Kurikan näyttäytyvän teoksemme valossa vaarallisena henkilönä, jonka vaarallisuus ”jo itseäänkin kohtaan liittyi kuvitelmaan omaan oikeassa olemiseensa”. Arvostelijan mukaan Kurikalla oli ”tyhjentävä neuvo ja viisaus kaikkeen mahdolliseen”. Jokipiin huomio kiinnittyy myös Kurikkaa ympäröineeseen kielteiseen julkisuuteen, johon vaikuttivat tämän hankkeisiin pettyneiden ja niitä epäilevien ihmisten lehdistölle syöttämät kertomukset.

Kuten puoluesidonnaiselle julkaisulle hyvin sopii, Verkkouutisten arvostelija ottaa myös poliittisesti kantaa Kurikan toimintaan. Jokipii kirjoittaa, että eri puolille maailmaa jo yli sata vuotta sitten perustetut ihannesiirtokunnat pitivät sisällään ”yhtä suuria kuvitelmia kuin mitä sosialismista tänäänkin levitetään”. Väliotsikossa hän puolestaan luonnehtii Kurikan hankkeita ”sosialismin suureksi esihuijaukseksi”.

Työväenliikkeen historiallisista toimijoista kirjoitettaessa ei ole lainkaan tavatonta, että heidät liitetään myöhemmin tapahtuneisiin historiallisiin vääryyksiin. Tämän logiikan mukaan esimerkiksi suomalaisen työväenliikkeen varhaiset aktivistit olivat tavallaan vastuussa Neuvostoliitossa ja muissa sosialistimaissa tapahtuneista hirmuteoista, koska he olivat sanoillaan ja teoillaan edistäneet sosialismia. Monien suomalaisten työväenaktivistien voi tulkita myös osallistuneen suoraan kumoukselliseen väkivaltaan ja neuvostokommunismin pönkittämiseen. Useat työväenaktivistit nimittäin osallistuivat punaisen Suomen hallintoon vuoden 1918 sisällissodan aikana, pakenivat sodan jälkimainingeissa Neuvosto-Venäjälle ja toimivat siellä kommunistisessa puolueessa.

Edes Matti Kurikka ei ole säästynyt yhdistämiseltä neuvostokommunismiin, vaikka hän kuoli kaksi vuotta ennen lokakuun vallankumousta ja seitsemän vuotta ennen Neuvostoliiton perustamista. Kirjamme arvioitsijoista Markku Jokipii tuo Neuvostoliiton mukaan tarinaansa vertaamalla Kurikan ihanneyhteisöhankkeita Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa suuntautuneeseen suomalaisten muuttoliikkeeseen. Samalla hän muistuttaa maahanmuuttajien synkästä kohtalosta ja siihen vaikuttaneista neuvostoutopian arkkitehdeista: ”Kurikan tilalla olivat Vladimir Lenin ja Josif Stalin myyntimiehineen”.

Timo Vihavainen puolestaan vertaa blogissaan Kurikan ihanneyhteisöjä Neuvostoliitossa perustettuihin kommuuneihin, jotka ”perustuivat aluksi jäsentensä entusiasmiin” mutta joita alettiin 1920-luvun lopulta alkaen ”perustaa myös pakolla”, tosin vain lyhytaikaisesti.

Kurikan Sointula-hankkeiden vertaaminen neuvostokommuuneihin on kieltämättä kiehtovaa. Samalla se johdattaa pohtimaan, miten Kurikka itse olisi suhtautunut Venäjän vallankumoukseen, jos hän olisi elänyt pitempään. Olisiko hän lähtenyt Neuvosto-Venäjälle perustamaan vielä kerran uutta suomalaista ihanneyhteisöä tai edes pitänyt sitä mahdollisena?

Olisi myös kiinnostavaa selvittää, miten Kurikan vaikutuspiiriin Pohjois-Amerikassa kuuluneet ihmiset suhtautuivat myöhemmin Venäjän mullistukseen. Oliko heitä jopa niiden tuhansien amerikansuomalaisten joukossa, jotka 1930-luvun alussa tai jo sitä ennen suuntasivat Neuvosto-Venäjälle? Saattoivatko Kurikan ihanneyhteisöhankkeet toimia jonkinlaisena (edes varoittavana) esikuvana niille kommuuneille, joita amerikansuomalaiset käynnistivät Neuvostoliitossa? Vai olivatko Kurikan epäonnisia kokeiluja läheltä seuranneet ihmiset pikemminkin niitä, jotka suhtautuivat Neuvosto-Venäjän lupauksiin muita penseämmin?

Lannistumaton-kirjamme keskeisenä tavoitteena oli analysoida Kurikan jälkimainetta ja historiakuvaa, jota on vuosikymmenten varrella rakennettu niin tutkimuksessa, poliittisissa puheenvuoroissa, lehdistössä kuin kaunokirjallisuudessakin. Kurikka on kuolemansa jälkeen nostettu aika ajoin esiin erityisesti ihanneyhteisökokeilujensa vuoksi ja nostetaan varmasti tulevaisuudessakin. Me kirjoittajat tietenkin toivomme, että kirjamme on tällöin keskeinen viittauskohde ja näin osallistuu Kurikan populaarin historiakuvan muovaamiseen.

Toisaalta kirjamme ensimmäiset arviot osoittavat, että olivat tekijöiden intentiot mitä tahansa, lukijat muovaavat kirjan kuvaamasta henkilöstä omanlaisensa käsityksen. Kirjamme taipuu helposti pönkittämään jopa politisoituneita historiakuvia. Kurikkaa ja hänen hankkeitaan on siis jatkossakin helppo käyttää aineksina opettavaisiin kuvauksiin ihmisten hyväuskoisuudesta, sosialismin mahdottomuudesta tai intomielisten taivaanrannanmaalarien vaarallisuudesta.