Perinteen ja nykykulttuurin kokoelman historiaa

Perinteen ja nykykulttuurin kokoelma tunnettiin vuoteen 2016 asti Kansanrunousarkistona. Kokoelman syntyhistoria ulottuu 1820-luvun lopulle ja etenkin Elias Lönnrotin ja hänen aikalaistensa keruutyöhön. Vaikka merkittävä osa kokoelman vanhimmasta aineistosta muodostuu Lönnrotin runonkeruumatkoillaan tekemistä muistiinpanoista, joiden pohjalta hän rakensi Kalevalan (1835/1849) ja Kantelettaren (1840), on mukana myös joitain Lönnrotia edeltäneiden kerääjien kuten Zacharias Topelius vanhemman ja C. A. Gottlundin keruuaineistoja. Aluksi arkiston aineistot painottuivat lähes yksinomaan runomittaiseen suulliseen perinteeseen. Vuosikymmenten kuluessa ja 1800-luvun loppua kohden kansanperinneaineistojen lajityypit ja sisältöjen aiheet alkoivat hiljalleen kuitenkin monipuolistua.

Lönnrot innoitti monia aikalaisiaan ja hänen jälkeensä kymmenet kerääjät etsivät ”täydennyksiä” Kalevalaan. Tällaisia kerääjiä olivat muun muassa M. A. Castrén, D. E. D. Europaeus ja August Ahlqvist, joiden keruuaineistot kuuluvat myös perinteen ja nykykulttuurin kokoelmaan.

Perinteen ja nykykulttuurin kokoelman vanhinta aineistoa kutsutaan Tähtikokoelmaksi. Pääosan siitä muodostavat kansallisuusaatteen ja romantiikan ajan innoittamien oppineiden keräämät kansanrunoaineistot, mutta siihen on myös liitetty tuntemattomampien ihmisten, ns. kansankirjoittajien perinnekokoelmia. Tähtikokoelman myöhäisimmät aineistot ovat 1870-luvulta.

Tähtikokoelman nimen tausta on yllättävä. Vuonna 1903 Matti Pennanen oli laatimassa Kansanrunousarkiston kokoelmista aivan ensimmäistä arkistoluetteloa. Hän yllättyi perinneaineistojen valtavasta määrästä. Pennanen ymmärsi pian joutuvansa jättämään vanhimpien kokoelmien järjestämisen arkiston tuleville työntekijöille. Hän merkitsi järjestämättömät kokoelmat luetteloonsa asteriskilla: ”Lähettäjän nimen eteen merkityllä tähdellä * ne on erotettu muista.” Sittemmin sana ”tähti” on tullut merkitsemään perinteen ja nykykulttuurin kokoelman vanhinta ja arvokkainta osaa.

Yksittäisistä 1900-luvun kansanperinteen kerääjistä Samuli Paulaharjun (1875–1944) yhdessä Jenny Paulaharjun (1878–1964) kanssa kokoomat sekä Ulla Mannosen (1895–1958) ja Johan K. Harjun (1910–1976) kokoelmat kuuluvat suurimpiin yksittäisen ihmisen keräämiin aineistoihin perinteen ja nykykulttuurin kokoelmassa. Paulaharjut tallensivat folklorea ja kansanelämäkuvauksia eri puolilta Karjalaa, Pohjanmaalta, Peräpohjolaa, Lappia sekä Ruijaa. Ulla Mannosta keruutyössä inspiroi isänmaallisuus ja Karjalan kannaksen kulttuuriperinteet. Johan K. Harjun laitapuolen kulkijoiden elämää ja perinnettä sisältävä suurkokoelma on peräisin 1960–1970-luvuilta.

Kansanrunousarkiston kaikille kansalaisille suuntaamat perinteen yleis- ja kilpakeruut yleistyivät 1930-luvulta lähtien. Vuonna 1935 järjestetyn Kalevalan riemuvuoden kilpakeruun vastaajista muodostettiin arkistolle vastaajaverkosto, joka toimii edelleen. Vapaamuotoisen kerronnan läpimurto tapahtui 1960-luvulla, jolloin Kansanrunousarkistossa käynnistettiin suuret, temaattiset, kirjoittamalla tehtävät keruut. Näissä keruissa etsittiin omakohtaista tietoa yhä useammin yhteiskunnallisista ilmiöistä kuten vuoden 1918 tapahtumista, eri ammatti- ja ikäryhmien perinteestä sekä erilaisista identiteettikokemuksista. Aiempi suullisen kansanperinteen lajeja kartoittanut intressi väistyi. Tekstiaineistojen oheen alkoivat karttua myös ääniteaineistot, kun nauhurit yleistyivät perinne- ja muistitietokerronnan tallentamisessa.

Perinteen ja nykykulttuurin kokoelman aineistoja on kartutettu jo varhain myös kyselyin. Kansatieteellisen Muurahaiset -seuran kysely tehtiin vuosina 1886–1900. Kansanrunousarkiston omat folkloreen ja perinneilmiöihin kohdistuneet kyselyt julkaistiin Kansantieto-lehden välityksellä 1936–1968. Niin kyselyt kuin varhaiset yleis- ja kilpakeruut ovat nykyisen keruutoiminnan edeltäjiä. Vuosittain SKS:n arkisto järjestää noin 10-15 keruuta, joiden vastaukset sijoitetaan perinteen ja nykykulttuurin kokoelmaan.

Sivun kuva: Gary Wornell.