Sana kirjallisuus keksittiin SKS:n nimeä varten
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustivat vuonna 1831 Helsingin yliopiston piirissä vaikuttaneet miehet, joilla oli yhteinen unelma suomen kielestä tieteen ja kirjallisuuden kielenä. Yksi heistä oli tuotteliaana suomen kielen sanaseppänä tunnettu Elias Lönnrot, joka keksi sanan kirjallisuus SKS:n nimeä varten.
Joukko nuoria yliopistomiehiä kokoontui Keisarillisen Aleksanterin yliopiston suomen kielen lehtori Carl Niklas Keckmanin luo. Elias Lönnrot kirjoitti kokouksesta kertovassa pöytäkirjassa:
”Ja synty heidän siellä ollessa puhe suomalaisista kirja keinoista, liianteki Suomen kielestä, mitenkä sitä parhaiten saataisi tointumaan kirjallisiin menohin. Juttu päätty viimeiseltä siihen, että käytettäköön asia millä lailla tahtonsa, niin on jo ainakin keveämpi toimitettaa monelta kuin yhdeltä, jonka tähden neuoteltiin toimeen saada Seuraa […].”
Elias Lönnrot 1831
Viikon päästä varsinaisessa perustamiskokouksessa ”kirja keinot” olivat vaihtuneet ”kirjallisuudeksi” ja seura sai nimekseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
1800-luvun ensi vuosikymmenet olivat koko Euroopassa kansallisten kulttuurien nousun aikaa. Suomalaisten kansallista heräämistä tuki myös alueen valtapoliittinen kehitys. Suomi liitettiin 1809 Venäjän keisarikuntaan, jonka suunnitelmiin sopi maan henkinenkin irrottaminen Ruotsista. Näin tarjoutui tilaisuus kansan suomenkielisen enemmistön sivistystason kohottamiseen.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustivat vuonna 1831 Helsingin yliopiston piirissä toimivat miehet, jotka tunsivat kiinnostusta suomen kieleen ja uskoivat sen kirjallisen viljelyn tulevaisuuteen. Oman koulutuksensa ja hankkeen aatteelliset virikkeet he olivat saaneet Turun Akatemiassa, missä edellisen vuosisadan lopulla vaikutti historian ja kansanperinteen tutkija H. G. Porthan. Esikuvina olivat myös 1700-luvun lopulta alkaen Euroopan yliopistokaupunkeihin perustetut kirjallisuusseurat.
Seuran ensimmäisissä säännöissä korostettiin, että ”kieli on kansallisuuden perustus”. Seura ei ollut vain akateeminen keskustelukerho vaan myös kansallishengen kasvukeskus, joka kokosi jäsenkuntaansa virkamiesten ja ylioppilaiden lisäksi valistuneita kansanmiehiä, vuodesta 1846 lähtien myös naisia.
Alkuaikojen kauaskantoisimpia hankkeita olivat kansanrunouden keruu ja julkaiseminen. Seura tuki ensimmäisen sihteerinsä Elias Lönnrotin keruumatkoja Itä-Suomessa ja Karjalassa ja julkaisi näiden matkojen tuloksiin pohjautuvat teokset, Kalevalan (1835, 1849) ja Kantelettaren (1840).
Kansanrunoutta julkaisemalla voitiin kartuttaa vähäistä suomenkielistä kirjallisuutta ja samalla rikastuttaa suomea kansankielen elävillä ilmaisuilla. Seura alkoi tuottaa suomeksi sekä tietopuolista että kaunokirjallisuutta: historioita, kielioppeja, sanakirjoja, yleistajuisia esityksiä muun muassa luonnontieteistä ja lainsäädännöstä sekä käännöksiä maailmankirjallisuuden klassikoista. Kirjoituskilpailuin etsittiin uusia tekijöitä kertomuksille ja näytelmille. Ensimmäinen suomenkielinen romaani, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi Seuran julkaisemana 1870.
Näin perinteinen muistitietoon, puhuttuun ja kuultuun perustuva tiedon ja kulttuurin luominen, tallentaminen ja välittäminen muuttui SKS:n työn tuloksena kirjalliseksi. Muutos johti koko yhteiskunnan kirjallistumiseen, joka ei koskenut vain tiedon välittämistä ja tallentamista, vaan yhtä lailla sen tuottamista ja todellisuuden käsitteellistämistä.
SKS:n piirissä syntyivät 1800-luvulla kaikki keskeiset humanististen alojen suomenkieliset tieteelliset seurat ja monet instituutiot. Se oli vaikuttamassa Kansallisteatterin, suomalaiskansallisen liike-elämän ja pääoman sekä puoluelaitoksen syntyyn. Vaikka SKS asettui 1890 komeaan pytinkiinsä pääkaupunkiin ja sitä johtivat Helsingin herrat, tuli se luoneeksi suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria läpäisevän akselin, jonka toisessa päässä olivat paikalliset perinteentaitajat.
