Kirjailija Anja Snellmanin puhe Aleksis Kiven palkintojuhlassa 9.10.2026

Minä en ole loppukevennysten ystävä, joten tässä seuraa alkukevennys. Lienen toinen palkittavanne (Pirkko Saisio oli se ensimmäinen), joka on käynyt Aleksis Kiven koulua, mutta varmaan ensimmäinen, joka on sen lisäksi asunut Aleksis Kiven kadulla. Ja jonka faija kävi 1960-luvulla joka perjantai-ilta hakemassa ns. pimeitä pulloja Aleksis Kiven patsaan takaa – älkää kysykö miksi juuri sieltä – ja jonka äiti lauloi lapsuuden unilauluna AINA Laulua oravasta sammalvuoteessansa.

Ja joka saadessaan kuulla tästä palkinnosta istui kaksinkerroin voipuneena muuttolaatikoiden keskellä; olin kantamassa niitä uuteen kotiin, juurikin Aleksis Kiven kadulta muutettuani.

*

Parahin juhlaväki. Nyt alkaa varsinainen puhe. Elämme kotimaisen kirjasesongin kiihkeintä aikaa: taustalla Göteborgin ja Turun kirjamessut, käynnissä Frankfurtin ja tulossa Helsingin kirjamessut. Teoksia myydään ja ostetaan, kustantajat ja agentit panevat parastaan.

*

Vaan kirjallisuuden historiahan ei ole vain palkittujen, hyvin myyvien ja niin sanottujen täydellisten kirjojen historiaa, vaan se on myös väärinymmärrettyjen, torjuttujen ja liian aikaisten, arkaluonteisten ja vaiennettujen kirjojen historiaa. Se on myös kirjailijantyön oudoksunnan, halveksunnan, genrekokeilujen, sanan ja taiteen vapauden väärinymmärryksen ja kavennusyritysten kaanonia.

*

Nyt lähdetään takaumamatkalle. Tervetuloa!

Olen kirjoittanut viimeisten liki viiden vuosikymmenen aikana asioista, joista ei aina ole ollut suotavaa, sallittua, juhlittua, kehuttua ja palkittua puhua: eri ikäisten naisten ruumiista ja halusta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta, seksuaalisesta ahdistelusta, prostituutiosta, tragedioihin suistuneista perheistä, mielenterveyden järkkymisestä, alkoholismista ja addiktioista, toisen polven evakkoudesta, maahanmuuttajatyttöjen maailmasta, kilpaurheilun raadollisuudesta, luokkanoususta ja -häpeästä, seksuaalisuuden monimutkaisuudesta ja -muotoisuudesta, tarinoita eläinten, mm. koirien, kanien ja aasien, näkökulmasta, digitaalisesta väkivallasta – ja ikäsyrjinnästä.

En ole ollut rohkea. Päinvastoin. Älkääkä ymmärtäkö väärin. Ääriherkkyys on rohkeuden vastakohta vain sellaisessa maailmassa, joka on ymmärtänyt rohkeuden väärin.

Pitkällä kirjailijanuralla teosten vastaanotto muuttuu melkein el ninjoiluksi. Yksi kirja nostetaan, toinen upotetaan, kolmas vaietaan, neljäs ymmärretään vasta paljon myöhemmin. 

Olen saanut kirjoistani osakseni kiitosta, moitteita, tahallista ja varmaankin myös tahatonta väärintulkintaa, mitätöintiä, innostusta ja joskus patologisen tuntuista raivoakin. Välillä kieleni on ollut liian julkeaa, rajua ja rivoa, joskus mahtipontista, runollista, välillä liian vaikeaa; viime vuosina kirjamessuilla jotkut nuoret lukijat toteavat, että romaaneissani on sanoja liikaa ja lauseeni ovat liian pitkiä.

*

Kun saan kutsun esiintyä kirjastoissa tai kouluissa, mainosplakaatissa lukee lähes aina > tänään illalla vieraanamme ”kiitetty, rakastettu ja palkittu” kirjailija Anja Kauranen/Snellman.

Kaikki epiteetit hymyilyttävät. Varsinkin kun haastattelut melkein aina alkavat samoin sanoin: Anja Kauranen/Snellmanhan ei mitään esittelyjä kaipaa. Mihin nykyisin jo vihdoin tohdin todeta: no kyllä se kaipaa!

*

Tulin kirjallisuuteen tietoisesti saranapuolelta; olin vuonna 1979 täällä SKS:ssa ennen gradun valmistumista kesätöissä ja kirjoitin vasta tapaamani intopinkeän punk-tohtori Esa Saarisen kanssa Ylioppilaslehteen vimmaisen artikkelin, jossa manasimme maan rakoon koko sen aikaisen suomalaisen kirjallisuuden noin niin kuin 1980-luvun aluksi. Teatterimaailmassa samaa ilmapotkua teki Pete Q.

”Me emme halua ”rakastaa lukemista”, vaan alati altistua elämämme muuttumiselle, tulla haastetuiksi, hätkäytetyiksi, häväistyiksi, paljastetuiksi kirjallisuudella ja kirjallisuudelle.” Näin voisi sanoman tiivistää.

Artikkelista nousi kohu ja meidät kutsuttiin vastaamaan sanoistamme Eino Leino Seuraan ja vastaaviin kirjallisen establishmentin – meidän näkökulmastamme – sisäsiittoisiin klubeihin. Siellä oli läsnä koko kirjallinen ”kuka kukin on”. Kaikki, jotka olimme maan rakoon parjanneet – ja kaikki heidän kaverinsa.

En siis varsinaisesti pedannut tietäni helpoksi ennen omaa esikoisteostani Sonja O. kävi täällä, joka ilmestyi liki päivälleen 45 vuotta sitten, lokakuussa 1981. Enkäpä ole sittemmin ollutkaan mikään palkintomagneetti. Vaan vähän hankala tapaus. Tämähän onkin ensimmäinen palkintoni 45-vuotisella urallani. No, esikoisromaanista vastaanotin J. H. Erkon palkinnon, nykyisen Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Sain kautta rantain raadin keskusteluista kuulla, että palkitsemiseni sai myös tavallista kiihkeämpää vastustusta osakseen. Ehkä ei ihme > päivän kunniaksi lausun tästä kohuromaanista sen lopun: kaksi viimeistä lausetta. ”Mitäkö odotan? En ainakaan aplodeja.”

Muutaman kimaltavan mitalin ja yhden pystin olen kyllä urallani saanut, – ja erikseen mainittava, että esikoiseni ilmestymisen jälkeen kotiini kannettiin esirukouskirjeitä, postiluukusta työnnettiin muovipussissa oksennusta – sekä ihkaa ihmispaskaa, sentään postipaketissa.

*

Sonja O. kävi täällä teki minulle saman kuin Suuri illusioni Mika Waltarille. Kirja leimahti ja leimasi. Sanoisin, että jotain kirjan vastaanoton kuohunnasta ja saamani massiivisen esidigitaalisen julkisuuden herättämästä ärtymyksensekaisesta ennakkoluuloisuudesta on yhä himerästi jäljellä. (Että tätähän ei tarvitse esitellä, sehän on se naistenlehtien lemmikki, julkkiskirjailija, kirjoittaa omasta perheestään ja suvustaan… Ei oikein mistään kotoisin… Kuulostaa nyt someaikana vähän koomiselta määrittelyltä, eikö vain?)

Joka tapauksessa, mieskriitikot ja kolumnistit keksivät minulle paaaaljon nimityksiä noissa kirjallisissa lähtökuopissani, olin tyttönen tähdenlento, seksin ja punkin papitar, ja jo 80-luvulla auttamattoman kliseisesti määritelty nuori vihainen nainen, rock-mimmi, itsepäinen, tuittupää-älykkö, provokaattori, niin ja – huokaus – telaketjufeministi.

Tasapuolisen muistelun nimissä: varsinkin naiskriitikot kuittailivat teoksiani terapiakirjallisuudeksi, tai peräti traumaterapiakirjallisuudeksi! Milloin liian omaelämäkerrallisiksi, tai liian väkivaltaisiksi, liian epäuskottaviksi – kunnes niiden todellisuus on lävähtänyt lehtien palstoilla uutisina silmillemme.

Ja autofiktiostahan on sittemmin tullut ihan salonkikelpoinen määre. Varsinkin, jos mies sitä kirjoittaa. Niin se käy, yhä vielä. Jos olisin jokaisen vastaanoton jälkeen loukkaantunut henkilöön menevistä rivienväleistä ja korjannut suuntaani, en enää tietäisi, missä oma pohjoiseni on.

Samana päivänä, kun istuin muuttolaatikoiden keskellä ja sain tietää tästä palkinnosta, kuulin että jälleen uusi nuori teatteriohjaaja haluaisi dramatisoida Sonja O:n teatteriin. Että sellainen söpö tähdenlento.

*

Olen tullut tähän kotimaiseen kaunokirjallisuuteen saarikoskelais-kihlmaisittain ajatuksella, että tehtäväni on vaarantaa ja vapauttaa kirjallista staattisuutta, vaania ja vaalia suomen kieltä – häiritä kirjallisia ja mielellään vähän moralistisiakin makunystyröitä, olla akateeminen ja anarkistinen yhtä aikaa. Minä en ole kirjoittanut näin kauan tullakseni kirja kirjalta paremmaksi, täydellisemmäksi, myyvemmäksi, arvostetummaksi… Päinvastoin. Minua ei edelleenkään kiinnosta kirjoittaa ns. Hyvää Kirjallisuutta. Soisin, että runoilijuuteni ja tarinankertojuuteni tulisivat jatkossa vielä takkuturkkisemmiksi, määrittelemättömämmiksi, villimmiksi, arvaamattomammiksi, tottelemattomammiksi – sekarotuiseksi, rescue-kirjallisuudeksi. Tämän ikäistä kirjailijanaistahan ei enää pidättele mikään!

*

Tämän palkinnon nimessä on mies, joka kirjoitti kielellä, jonka mahdollisuuksiin ei vielä uskottu, jonka ihmiskuvauksia ei haluttu tunnistaa, kirjailija, joka tiesi, mitä tarkoittaa, kun kirjailijan ja hänen aikansa välille syntyy railo. Kun teos ei asetukaan siihen kohtaan, jota vastaanotto on asettunut odottamaan. Ja kirjailija itsekin oli vähän avis rara, joukkoon sopimaton, outolintu.

*

Aloitin kirjallisuuden opinnot vuonna 1973 ja olen siitä pitäen seurannut kotimaisten kirjojen tulevan vastaanotetuiksi ylistyksellä, ärtymyksellä, ennakkoluuloilla, vaikenemisella sekä ääripoliittisella, äärifeministisellä tai muunkaltaisella oikeaoppisella mestaroinnilla. Olen nähnyt kirjojen herättävän kiivasta keskustelua ja aika usein myös sellaista keskustelua, josta kirjailija ei enää ole tunnistanut omaa kirjaansa. Olen nähnyt kaverien arvioivan kaverien teoksia. Ajassa trendaavien teemojen herättävän ihastusta. Olen nähnyt miten some-aikana yksikin vihjaus kulttuuriseen omimiseen tai vastaavaan voi johtaa koko kirjailijan tuotannon cancelointiin. Olen nähnyt kollegoiden päätyvän itsetuhoon, ja sitä ennen heidän joutuvan samoille Lapinlahden käytäville kulkemaan, joissa myös tämän palkinnon nimihenkilö kulki.

Älkää missatko pointtia. Kritiikki kuuluu kirjallisuuden instituutioon. Kirjallisuus, jota ei saa – tai haluta – kritisoida, muuttuu patsaaksi ja tekijän intohimo on vaarassa väljähtyä kehujen alle. Intohimotonta kirjallisuutta meillä on jo tarpeeksi. Kritiikki, joka ei uskalla tulla haastetuksi, muuttuu vallankäytöksi ja ylimalkaisuudeksi. Pisteiksi ja tähdiksi. Suosikeiksi ja luusereiksi. A- ja B-sarjan kirjailijoiksi. Tällaisella voi valitettavasti olla suora vaikutus kustantamon kiinnostukseen allekirjoittaa seuraava kustannussopimus. Twitterissä ja suomalaisessa kirjallisuus-kustannusmaailmassa tapahtuu paljon niin sanottua ghostaamista.

Näkyvyys, julkisuus kun on nykyisin melkein kaikki kaikessa – nyt siitä jo puhutaan toisin äänenpainoin. Kustantamoissa jo tarkkaillaan somevaikuttajien seuraajamääriä: kymmenet tuhannet kaupallisten yhteistyöpäivitysten seuraajamäärät kutkuttavat ja päättyvät kenties puheluun ja ehdotukseen: mitäs jos tekisimme yhdessä jonkinlaisen kirjan?

*

Käyn kirjailijoiden tekijänoikeusjärjestön Sanaston kirjallisuuskummina eduskunnassa tapaamassa kummilapsiani eli kansanedustajia. Viestini heille – joiden päätäntävallassa myös kirjailijoiden toimeentulo on – että kun, sanat vähenevät, vivahteet vähenevät. Kun vivahteet vähenevät, monimutkaisista asioista tulee joko-tai-asioita. Kun emme enää osaa nimetä häpeää, syyllisyyttä, toiveikkuutta, hellyyttä tai pelkoa, emme vain menetä sanoja – menetämme kykymme ymmärtää itseämme – ja toisiamme.

Kun vivahteet vähenevät, maailma ja ihmisen mieli alkaa näyttää vaarallisen yksinkertaiselta. Oikealta ja väärältä. Hyvältä ja pahalta. Meiltä ja niiltä.

Hyvä ihminen voi tehdä pahaa. Paha ihminen voi rakastaa lastaan. Uhri voi olla julma. Syyllinen voi itkeä ja surra. Ihminen voi palavasti rakastaa kahta ihmistä yhtä aikaa. Ihminen voi haluta jotakin, mitä hän ei haluaisi haluta.

Eduskunnan sivistysvaliokuntaan ei ole koskaan sellaista tunkua kuin Hallinto-, Laki-, Perustuslaki, Puolustus- tai Ulkoasioinvaliokuntaan…

Silti poliitikkomme puhuvat juhlapuheissaan ylevästi kaunokirjallisuuden kansallisesta merkityksestä, ja suomen kielen säilymistä puolustaessaan uhoavat sivistyksen vaalimisesta ja sivistysyhteiskunnasta. Jos sivistys on niin tärkeää, miksei sivistysvaliokunta ole tällaisina aikoina tärkeämmässä positiossa, miksei sinne ole tunkua?

Sivistys kun on kykyä sietää monimutkaisuutta, uskallusta muuttaa mieltään, tahtoa ja taitoa kuunnella ihmistä, jonka kokemusta ja arvomaailmaa ei itse jaa. Sivistys on eri sukupolvien kurkottamista toisiaan kohti – paitsi haastamaan – myös oppimaan toisiltaan. Juuri sitä kaikkea, mitä meiltä täältä juuri nyt uupuu.

Sivistys on myös sitä, että kirjailijoille luodaan mahdollisuus tehdä työtään: elää kirjoittamisellaan. (Välillisesti toki myös kirjastokorvauksilla, esiintymiskorvauksilla ja dramatisointi- sekä käännöksistä tulevilla tuloilla.) Kirjailijaliiton jäsentutkimuksen mukaan jo puolet kirjailijoista tekee jotain aivan muuta työtä mahdollistaakseen kirjoittamisen, toimeen tulemisen. Minäkin kuulun heihin; jotta olen voinut kirjoittaa, olen tehnyt opiskeluajoista lähtien toimittajantöitä, ja viimeiset 15 vuotta myös terapeutin töitä.

Totta: sivutyö voi avartaa ja estää aiheiden ja käsittelytapojen yksipuolistumisen, tunneloitumisen, keskiluokkaistumisen – mutta se myös hidastaa ja himmentää kirjoittamisprosessia, aiheeseen ja taustoitukseen keskittymistä. Virittymistä. Luovaa prosessia.

Yhä harvemmalla kirjailijalla on tässä maassa etuoikeus elää kirjoittamalla omaan tahtiin kunnianhimoisia, vuosien valmistelua vaativia kirjoja. (Siksikin olen ollut perustamassa itseäni enemmän ja vähemmän nuorten kirjoittajien kanssa Kaide-kollektiivia, jonka tarkoituksena on löytää tukea, iloa ja yhteisöllistä voimaa kunnianhimoisen kirjallisuuden kirjoittamiseen, ja mahdollisesti myös kustantamiseen.)

*

Olen kirjailijana palvonut ja piessyt suomen kieltä, keksinyt ja lainannut, rikkonut ja venyttänyt, kirjoittanut karjalaa ja stadin slangia ja välillä ihan dadaa. Proosarunoa ja runollista proosaa. Elävä kieli ei pysy lestissään. Mutta elävä kieli tarvitsee paikan, jossa sillä ajatellaan, leikitään, sen kanssa tanssitaan ja rakastellaan. Suomen kieli ei kuole siihen, että siihen virtaa vieraita sanoja. Suomen kieli ei kuole siihen, ettei sitä osata kunnolla. Se kuolee siihen, ettei sillä enää haluta tai uskalleta ilmaista syviä ajatuksia ja tunteita. Ja voi rakas alma materini Helsingin yliopisto: jos ja kun yhä useampi elämän eli tutkimuksen alue alkaa tuntua siltä, että suomen kieli on siinä vähän kömpelö, nolon paikallinen, vähän vähemmän arvokas – mitä silloin tapahtuu todella?

*

Minä olen saanut harjoittaa tätä kummallista ammattia vuosikymmeniä. Olen istunut yksin ja kirjoittanut ihmisistä, joita ei ole olemassa, ja sitten nämä ihmiset ovat lähteneet maailmaan ja kohdanneet ihmisiä, joita minä en tunne, enkä tule koskaan tuntemaan. Ja he ovat maailmalle lähdettyään ryhtyneet puhumaan muita kieliä, sellaisia joita minä en osaa puhua.

Se ihana hetki, kun keksimäni sana siirtyy minun mielestäni sinun mieleesi ja jäät sitä maistelemaan. Sen tajuaminen, miten aivan pieni sana voi kantaa mukanaan kuusimetsän terävää reunaa kuutamoyössä, koiran anturoiden salaisten polkujen tuoksua, Helsinginkadun ensimmäisten aamuratikoiden tärinää raiteillaan syyslehtien päällä,  sukupuuttoon kuolleiden lintujen ääniä.

Kieltä ei suojella vartioimalla sitä vaan käyttämällä sitä intohimoisesti. Kirjoittamalla sillä rumasti ja kauniisti, korkealta ja matalalta, säädyllisesti ja säädyttömästi. Tekemällä sillä sellaista, mitä sillä ei vielä ole tehty. Aleksis Kivi teki niin. Ja siksi tämän palkinnon saaminen liikauttaa minua enemmän kuin osaan ehkä tässä ilmaista.

Otan palkinnon vastaan kiitollisena niistä kirjoista, jotka olen saanut kirjoittaa. Mutta myös niiden kirjojen puolesta, joita ei vielä ole. Sillä vaikka tällainen palkinto katsoo väistämättä taaksepäin, minä haluan katsoa eteenpäin. En tiedä, kuinka monta kirjoittamatonta sanaa, kirjaa, maailmaa, ääneen pääsemistä vaativaa ihmisjoukkoa minussa vielä on. Enkä oikeastaan haluakaan tietää. Tiedän vain, että minussa on vimmaista uteliaisuutta joka on vienyt ja vie tänäkin päivänä minua kohti uusia elämänalueita, uusia kirjoittajasukupolvia ja heidän unelmiaan, aktivismiaan, visioitaan, kohti alati, alati tärkeää itsestäänselvyyksiksi muuttuvien asioiden ja yhteiskunnan kyseenalaistamista – ja tarvittaessa ankaraakin alyllistä ja fyysistä vastarintaa. (Kirjoittaminen voi olla molempia yhtä aikaa!)

En ole kirjoittanut näin kauan tullakseni varovaisemmaksi. Jos jotakin toivon jäljellä olevilta kirjailijan vuosiltani, niin sitä, että uskaltaisin mennä vielä vähän lähemmäksi sitä, mitä en vielä osaa ymmärtää ja mitä en uskalla myöntää. Että nahkani pysyisi ohuena. Että kieleni pysyisi oikullisena. Että uskaltaisin leiriytyä epämukavuusalueilla: kyseenalaistamalla, kokeilemalla, härnäämällä ja hyväksymällä myös epäonnistumisten ja pettymysten tärkeät louhikot.

Yhtäaikainen lauman kaipuu ja laumaan kuulumisen inho on vaihtolämpöisen kirjailijan mielen yksi tunnusmerkki. Minunkin.

*

Lopuksi, tämän ajan lohtuloitsuni kaikille nykyisille ja tuleville kirjailijoille: Kaunokirjallisuuden ei tarvitse todistaa oikeuttaan olemassaoloon tuottavuuslaskelmilla. Myyntilukemilla. Palkinnoilla. Käännösten määrällä. Kirjamessujen signeerausjonoilla. Someseuraajien lukumäärällä. Hyvän mielen tuottamisella.

Tässä kohtaa loitsuni muuttuu – laitan pienen nenäliinan poskeani vasten ja aloitan itkuvirren – jonka täällä tänään lopuksi esiintyvä Vilma Jää varmaan voisi minua paremmin esittää:

Oi rakas muaammoni, oi kultainen kantajaiseni, hellä helmoissani pitäjäni, minne katoavat kulttuurin kultaiset syvyydet, minne vaipuvat viisauden vakaiset sanat?

Oi rakas muaammoni, oi armas synnyttäjäiseni, voi näitä kepeitä kulttuuriaikojamme, voi näitä viihteen viekoittelevia virtoja!

Eikö lopu tämä kepeäksi käyminen, eikö pääty tämä iloksi ilvehtiminen, oi muaammoni, oi armahaiseni?

***

Kirjallisuuden tehtävä ei ole vahvistaa sitä, minkä jo tiedämme. Sen tehtävä on avata sivun ovi siihen, mitä emme vielä uskalla edes ajatella.

Kiitos tästä palkinnosta. Kiitos Aleksis ihanasta suomen kielestä ja kirjallisuudesta. Minä aion jatkaa sen vaanimista ja vaalimista.