Kirjallisuuskokemuksen äärellä

Jos saisin palata yhteen ajankohtaan elämässäni, saattaisin hyvinkin valita sen hetken, kun innostuin lukemaan kaunokirjallisuutta. Se oli hetki, kun romaanit yhtäkkiä kolahtivatkin, ja tästä kolahduksesta alkoi vähitellen avautua kokonainen maailma, jonka fyysinen ilmentymä oli synnyinkaupunkini Mikkelin kirjaston aikuistenosasto.

Olin näihin aikoihin viidentoista paikkeilla oleva lukiolainen. Vaikka heräsinkin lukemisen iloihin verrattain myöhään, rakkauteni kirjoihin oli alusta alkaen palava. Tästä kertoo kiivas kouluaineeni, jossa valittelin, miten paljon kirjastojen budjeteista oli alkanut kulua kirjojen sijasta tietokoneisiin.

Näistä ajoista on kulunut kolmisenkymmentä vuotta ja välissä on ehtinyt tapahtua paljon. Maailma on käynyt läpi vaikka mitä murroksia, eikä lukeminenkaan ole ollut niille immuuni. Myös 15-vuotias lukeva minäni on käynyt itselleni yhä vieraammaksi hahmoksi, vaikka luenkin työni puolesta paljon. Tunnen kyllä kirjallisuuden vedon vahvana, mutta yhä harvemmin tämä tunne enää kehittyy kirjojen ahmimiseksi niin kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Jonkinlaisen jäljen teini-iässä herännyt lukuinto on kuitenkin minuun jättänyt ja marraskuussa ilmestynyttä kirjaani Miksi lukea kirjallisuutta? Filosofinen tutkielma voi pitää yhtenä pisteenä janalla, jonka tämä into synnytti.

Yksi asia, joka on kulkenut mukanani kaikki nämä vuodet, on se, että kirjallisuus on jotain merkittävää. Se ei ole vain kuvitteellisia maailmoja, tempaisevia tarinoita, surullisia kohtaloita ja ilmeikästä kieltä, vaan väline tavoittaa jotain olennaista elämästämme ja todellisuudestamme. Filosofit ovat Aristoteleesta lähtien yrittäneet selvitellä, mikä oikein tekee kirjallisuudesta niin merkittävän asian. Käsitys kirjallisuuden merkittävyydestä on elänyt vahvasti kaltaisteni humanistismielisten filosofien keskuudessa, mutta jo vastausten määrä ja kaikenkattavan selityksen puute kertoo paljon kysymyksen haastavuudesta.  

Filosofien käsissä kysymys kirjallisuuden merkityksestä kääntyy usein muotoon, minkälaista tietoa ja ymmärrystä kirjallisuus sisältää. Kysymyksenasettelu voi kuulostaa yksinkertaiselta. Kuitenkin jo tiedon käsite on historiallisesti niin syvä ja latautunut, että sekin tarjoaa pohdittavaa ihan riittämiin, semminkin kun ottaa huomioon, että luonnontieteellisesti suuntautunut filosofi voisi hyvinkin karsastaa kaunokirjallisuuden ja tiedon yhteen niputtamista.

Jonkinasteinen skeptisismi ei olekaan tässä yhteydessä ihme. Miten fiktio voi sisältää tietoa? Ja miksi tulisi osoittaa minkäänlaista tiedollista luottamusta kuvitteellisia maailmoja luovaa kirjailijaa kohtaan? Tällaisia kysymyksiä pyörittelen kirjassani ja esitän, että sen edustama filosofinen ja esteettinen näkökulma on ensiarvoisen tärkeä vastattaessa kysymykseen, miksi lukea kirjallisuutta.

Tämä kysymys on tuskin koskaan ollut yhtä ajankohtainen kuin nyt, kun kaikki lukemista mittaavat käyrät osoittavat vuosi vuodelta alaspäin. Tilanne on minusta lähes katastrofaalinen. Yritän kirjassa osoittaa, että äänetön lukeminen ei ole ihmisille luontainen toiminta, vaan keksintö, jonka yhdeksi ensimmäiseksi harrastajaksi esitän Milanon piispa Ambrosiusta (339–397). Erityisen uhkaavaksi tilanteen tekee se, että tämä keksintö vielä edellyttää rikkumattoman huomion suuntaamista yhteen pisteeseen, mikä on aivoillemme hyvin epäluontaista. Lukemisen väheneminen uhkaa siis merkittävää historiallista jatkumoa eikä tätä uhkaa nähdäkseni oteta vieläkään tarpeeksi vakavasti.

Aivan näin raflaavasti en kirjassa asiaa esitä. Sen sijaan otan lähtökohdakseni kirjallisuuden lukijoissa herättämät kokemukset, kuten sen hetken, kun jokin kirja kolahtaa ja sen, minkälaisia tiedon ja ymmärryksen tasoja tuosta hetkestä avautuu. Päätelmäni yrittävät todistaa yhtä lailla kirjallisuuden kuin kokemuksenkin voimasta.