Kuuntelemisesta

Näytelmäni Muistopäivä kertoo Stalinin vainojen suomalaisuhreista. Teos on fiktiivinen, mutta se perustuu useista eri arkistoista keräämääni dokumentaariseen aineistoon. Yksi tärkeimmistä lähteistäni on ollut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Stalinin vainojen muistot -muistitietohaastattelujen audiotallenteet.

Kirjoitusprosessin aikana olen istunut arkistosalin nurkassa kuulokkeet korvilla monia pitkiä päiviä. Kokemus on ollut koskettava, järkyttävä ja syvästi merkityksellinen.

Olen kokenut audiontekijä, tehnyt ja kuunnellut kaikenlaisia ääniohjelmia, mutta muistitietotallenteet ovat itselle jotakin aivan uutta, jotakin ennenkuulumatonta.   

Ääni on hyvin intiimi ja kehollinen medium. Se kantaa tunteita ja affekteja hyvin herkästi. Kuulija aistii hienovaraisesti sävyjä, tunnelmia ja tunteita. Kaikki tauot, nielaisut, henkäisyt, hymähdykset kantavat tietoa. Kuulokkeet tuovat tilanteet aivan korvan juureen.

Arkiston tallenteissa kyse ei ole ohjelmasta, kukaan ei esitä mitään. Yleisö puuttuu. Nauhat saattavat kestää tunnin tai kaksikymmentä tuntia. Mikrofoni kolisee, pöytiä naputetaan sormella puheen tahtiin, kupit kilisevät, kaikki tallentuu. Kaksi ihmistä keskustelee, toisella on enemmän kysymyksiä, hän lähinnä kuuntelee, toinen yrittää kertoa kaiken minkä muistaa. Haastateltavat ovat kutsuneet haastattelijan kotiinsa, kahvinkeittimet purputtavat.

Stalinin vainojen muistot -tallenteissa affektiivisuus tuntuu poikkeuksellisen voimakkaana. Kuunnellessa oma iho menee kananlihalle, syke nousee, hikoiluttaa, sydän läikähtää. Kun haastateltava purskahtaa kesken lauseen itkuun, se tarttuu heti kuulijaan. Olen kiitollinen päivystäville arkistotutkijoille, jotka ovat vuosien varrella luoneet lämpimiä katseita nurkkaani ja käyneet kysymässä onko kaikki ok.

Intiimiys liittyy myös äänen ajalliseen luonteeseen. Ääni etenee reaaliajassa, kuulija seuraa hyvin läheisesti ja sitoutuneesti äänen virtaa. Kaiken minkä kuulija kuulee, hän kuvittelee ja näkee omassa mielessään.   

Kaikkein vaikeimpien kertomusten ja rankkojen hetkien kohdalla minun on täytynyt katkaista tallenne ja ottaa vähän etäisyyttä. Joskus olen kuunnellut hetken ajan jotakin aivan muuta, esimerkiksi Seksuaaliaiheiset laulut -kansiota, johon on koottu arkiston vanhimpia aihetta käsitteleviä äänitteitä. Äkillinen siirtymä hilpati himppaa -laulujen pariin vaihtaa ajatukset ja mielentilan nopeasti. 

Muistitietoäänitysten rakenne menee usein näin: aluksi haastateltava kertoo reippaasti juttuja, joita on selvästi kertonut useampaan otteeseen, sitten haastattelu vain jatkuu, valmiit jutut loppuvat, haastateltava muuttuu mietteliäämmäksi, hitaammaksi, liikuttuneemmaksi, jutut ovat hauraampia ja pienempiä, niitä ei ole ehkä kerrottu koskaan. Pian haastateltava väsyy, hän sanoo, että menee käymään tupakalla tai haastattelija ehdottaa taukoa ja haastateltava menee keittämään lisää kahvia tai teetä. Äänitys katkeaa. Kun uusi tiedosto alkaa, äänet ovat virkeämpiä, juttu jatkuu uudesta kohtaa. Hetken aikaa tarinat ovat taas reippaita.

Muisteluksia, kertomuksia ja hauraita henkilökohtaisia ajatuksia kuunnellessa, olen pohtinut omaa oikeuttani kirjoittaa ja käyttää kuulemaani näytelmässä. Minua on kannustanut tallenteissa usein toistuvat lauseet. Kerron tämän lapsia varten. Kerron tämän testamenttina tuleville sukupolville. Kerron tämän, koska emme saa unohtaa.   

Muistopäivä-näytelmä saa kantaesityksensä Kansallisteatterissa 19.11.2025. Toivon sydämestäni, että teos tuo kunnioittavalla tavalla yhteiseen tietoisuuteen sen vaietun historian, jota tallenteiden puhujat ovat kantaneet omassa mielessään ja kehossaan.