Lahjoitukset, kuolleiden sielut ja Naantalin birgittalaisluostari muistokeskuksena

Keskiajalla lahjojen antaminen oli tärkeä osa arkea. Lahjoilla vahvistettiin ihmissuhteita, rakennettiin verkostoja ja tuettiin myös uskonnollisia päämääriä. Varakkaat ihmiset lahjoittivat omaisuuttaan erityisesti kirkoille ja luostareille, jotka vastalahjaksi rukoilivat lahjoittajien ja koko kristikunnan puolesta. Tässä mielessä keskiajan lahjoittajat eivät ole kovin kaukana nykypäivästä: varakkaat henkilöt ovat aina pyrkineet jättämään itsestään pysyvän ja merkityksellisen jäljen edistämällä yhteistä hyvää – olipa kyse keskiajasta tai nykypäivästä.

1400-luvun Suomessa Naantalin birgittalaisluostari oli tärkeä toimija, joka sai paljon lahjoituksia toimintansa ja asukkaidensa toimeentulon turvaamiseksi. Ilman näitä lahjoituksia luostaria ei olisi voitu perustaa eikä ylläpitää. Nykyihmisestä voi tuntua erikoiselta, että lahjoittajat antoivat maata vastineeksi rukouksista ja muista hengellisistä palveluista. Keskiajalla tämä oli kuitenkin täysin tavallista.

Lahjoitusten avulla varmistettiin, että luostarin asukkailla oli toimeentulo ja että he saattoivat keskittyä tärkeimpään tehtäväänsä: rukoilemaan kristikunnan puolesta ja erityisesti niiden ihmisten puolesta, jotka olivat toivoneet nimensä mainittavan birgittalaisten rukouksissa. Lahjojen uskottiin helpottavan kuolleiden sielujen matkaa kiirastulessa. Taustalla oli ajatus luostarista pysyvänä instituutiona, jonka rukoukset hyödyttäisivät koko Turun hiippakunnan väestöä pitkälle tulevaisuuteen.

Yksi birgittalaisten lahjoittajista oli leski Anna Jönsdotter, joka 9. joulukuuta 1459 lahjoitti Naantaliin kaksi Vehmaalla sijainnutta tilaa. Vastineeksi hän toivoi, että kuolemansa jälkeen birgittalaiset rukoilisivat hänen sielunsa puolesta samaan tapaan kuin heillä oli tapana rukoilla birgittalaisjärjestön edesmenneiden jäsenten kohdalla. Lahjoitus oli Annalle keino varmistaa, ettei hänen sieluaan unohdettaisi kuolemansa jälkeen.

Annan lahjoitus kertoo myös siitä, että hänen suhteensa luostariin oli poikkeuksellisen läheinen. Samassa kirjeessä hän nimittäin esitti toiveen saada asua luostarin yhteydessä ja pyysi, että luostari huolehtisi hänen ruoastaan ja vaatetuksestaan. Näin hänestä olisi tullut niin sanottu ulkopuolinen sisar, eli birgittalaisjärjestön maallikkojäsen, jota pidettiin täysivaltaisena yhteisön jäsenenä ilman luostarilupausten antamista tai suljettua luostarielämää. Tämä oli erityinen etuoikeus, jonka birgittalaiset myönsivät vain harvoille ja erityisen ansioituneille luostarin tukijoille.

Annan lahjoitus kertoo siitä, että hänen suhteensa Naantalin birgittalaisiin oli tavallista läheisempi. Lahjoitus on yksi hieman yli sadasta luostarille tehdystä tunnetusta lahjoituksesta, ja se antaa hyvän kuvan siitä, millaisia yhteyksiä birgittalaisilla oli luostarin ulkopuolisiin ihmisiin.

Naantaliin tehdyt lahjoitukset perustuivat keskiaikaiseen käsitykseen sielun matkasta kuoleman jälkeen. Uskottiin, että sielu puhdistui kiirastulessa ennen taivaaseen pääsyä, ja tätä prosessia voitiin auttaa rukouksilla. Ajatus elämästä kuoleman jälkeen tuli ihmisille tutuksi kirkonmenoissa, saarnoissa, kuvissa ja teksteissä. Myös pyhä Birgitta, birgittalaisjärjestön perustaja, kuvasi kiirastulta ilmestyksissään. Hänen ajatuksia kiirastulesta ja sielujen auttamisesta välitettiin Naantalissa ja muissa birgittalaisluostareissa saarnojen yhteydessä, ja ne saattoivat myös kannustaa ihmisiä suuntaamaan lahjoituksensa juuri näihin luostareihin ja niiden rukouselämään.

On olemassa useita esimerkkejä siitä, miten birgittalaiset rukoilivat hyväntekijöidensä sielujen puolesta. Yksi tällainen on kalenterikatkelma, joka on voitu yhdistää Naantalin luostariin. Kansalliskirjaston kokoelmissa säilytettävä pergamenttikatkelma sisältää maaliskuun kalenterisivun, johon on merkitty kuukauden aikana vietettävät pyhimysten juhlapäivät.

Tässä yhteydessä erityisen kiinnostava on kuitenkin 14. päivälle merkitty juhla: commemoratio benefactorum, eli hyväntekijöiden muistopäivä. Tämä oli yksi neljästä päivästä vuodessa, jolloin birgittalaiset keskittyivät erityisesti muistamaan ja rukoilemaan luostarin hyväntekijöiden puolesta.

Rukousten apuna birgittalaisnunnilla oli rukouskirjoja, joihin oli koottu rukouksia erityisiä tilanteita varten. Naantalin luostarista ei ole säilynyt tällaisia rukouskirjoja, mutta niiden sisältö oli todennäköisesti hyvin samanlainen kuin Vadstenan luostarissa käytetyissä kirjoissa, joita on säilynyt noin 30 kappaletta. Vadstena oli birgittalaisjärjestön keskus ja Naantalin luostarin emoluostari, joten käytännöt kulkivat pitkälti käsi kädessä.

Lähes kaikissa Vadstenasta säilyneissä rukouskirjoissa on rukouksia vanhempien, ystävien, vihollisten sekä elävien ja kuolleiden puolesta. Lahjoituskirjeet kertovat myös, että lahjoittajat tiesivät luostarissa olevan erityisiä rukouskirjoja hyväntekijöitä varten ja toivoivat nimenomaan omien nimiensä pääsevän mukaan rukouksiin ja kirjoihin. Naantalista ei ole säilynyt vastaavaa nimiluetteloa, mutta olemassa olevat lähteet osoittavat hyvin, miten rukoukset loivat yhteyksiä luostarin muurien yli. Niiden kautta luostarin ulkopuolella eläneet ihmiset ja luostarin sisällä toimineet birgittalaiset sisaret ja veljet pysyivät hengellisessä yhteydessä toisiinsa.