Ohimennen kuultua

”Se oli mummojen kaunis.”

Kuulen luonnehdinnan sattumalta, kun digitoin vanhaa arkistonauhaa. SKS:n arkiston entinen työntekijä, sittemmin Kansanrunousarkiston johtaja Jouko Hautala muistelee siinä kesiään kollegansa Lauri Simonsuuren kanssa.

Simonsuuri oli rehevä, lämmin, tuikkivasilmäinen. Vanhemmat naiset pitivät häntä järjestään kauniina miehenä. Simonsuuren ja Jouko Hautalan maakuntiin tekemillä äänitysmatkoilla asia ei jäänyt epäselväksi, naurahtaa Hautala myöhemmin. Hänestä itsestään mummot eivät olleet yhtä vaikuttuneita.

Hymyilyttää. Tätä on pakko kuunnella vähän lisää.

Sodan jälkeisinä kesinä arkiston amanuenssi Simonsuuri ja arkistonhoitaja Hautala suuntasivat eri puolille Suomea äänittämään vanhan agraariperinteen viime rippeitä. Kynät oli pakattuna mukaan niin kuin ennenkin, mutta pääosaa esitti nyt Kansatieteelliseltä Filmiltä lainattu AGA-Baltic-pikalevylaite.

Perinteenkeruun ajatuksena oli pitkään ollut kerätä maan jokaiselta alueelta edustavia näytteitä eri perinteenlajeista. Jouko Hautalan ja Lauri Simonsuuren aikomuksena oli täydentää olemassa olevia käsikirjoituskokoelmia äänittämällä perinne-esityksiä. Näin jäisi jälki siitäkin, miltä vanha perinne oli elävänä kuulostanut. Se, mistä haluttiin tallettaa esitysnäytteitä, oli kuitenkin rajattua: ”Äänilevy ei ole mikään muistiinpanovihko, siihen ei tallenneta mitään sellaista kansanperinnettä, jolla ei ole merkitystä esitystaidon näytteenä”, ohjeisti Simonsuuri artikkelissaan ”Huomioita kansanperinteen tallentamisesta äänilevyihin” (1949). Sananparret, arvoitukset, uskomukset, ne olivat täydellisempiä kirjoitettuina.

Levytys oli harmillisesti erittäin kallista. SKS:n johtokunta suhtautui valjakon touhuun nihkeästi, eikä varoja levytystyöhön Jouko Hautalan mukaan juuri irronnut. Oli selvää, että talon linjana oli pitkään ollut säästäväisyys aivan kaikessa, erään pääsihteerin kerrotaan kääntäneen kirjekuoretkin. Sellainenkin näkemys oli esitetty, että perinne oli jo kerätty – Kansanperinnekomitean mietinnössä vuodelta 1950 todetaan tosiaan, että ”kansanperinteen tallennustyö on saatettu loppuun hyvin tuloksin.” Esitysnäytteiden kerääminen nähtiin ehkä turhanpäiväisenä, jos kaikki tarpeelliseksi katsottu oli jo kertaalleen paperilla. Hautala ja Simonsuuri lähtivät äänitysmatkoilleen siis turhan vähin äänilevyin varustettuna, mikä osaltaan määritti sitten sitä, mitä he saattoivat perillä tallentaa.

Esitysnäytteiden kerääminen tarkoitti myös sitä, että arkiston kokoelmiin kopioitiin pysyvästi säilytettäväksi pelkkä perinne-esitys, ei esityshetken ympärillä käytyä keskustelua. Emme siis levytallenteilta kuule, millainen ihminen perinnettä esittää emmekä sitäkään, millä keinoin ammattilainen – tässä tapauksessa aina Lauri Simonsuuri – johdattelee haastateltavaansa halutun esityksen äärelle, kuinka pehmittää kulloisenkin mikrofonikauhua. Hautala ja Simonsuuri saattoivat tehdä niinkin, että haastattelun äänittäminen aloitettiin vasta siinä vaiheessa, kun johdattelevat keskustelut oli käyty ja perinne-esitys alkamassa.

Joka tapauksessa Jouko Hautalan mukaan Lauri Simonsuuri oli mitä mainioin haastattelija. Matti Kuusi kuvailee muistosanoissaan Simonsuuren tapaa olla kansanihmisten parissa: ”siinä oli hereänlämmintä karjalaista sydämellisyyttä, uuden ajan kaupallis-kyyniseltä laskelmallisuudelta säilynyttä kutsumustyön iloa.” Juurikin sydämellisyys huokuu kirjeistä, joita Simonsuuri kirjoitti arkiston perinteenkerääjille. 2. päivänä huhtikuuta 1951 hän kirjoittaa jämsäläiselle Kalle Niemiselle:

”Kuulin pääsiäisenä suureksi ilokseni, että Te, Kalle Hyvä, olitte lähettäneet Sanakirjasäätiöön mainiota mämmiä kermoineen. Valitettavasti en päässyt säätiön mämmiäisiin mukaan. Kiitokset vaan ystävällisestä muistamisesta. Parhain terveisin ja näkemiin, L.S.”

On helppo kuvitella, että Simonsuuren haastatelluilla, mummoilla ja papoilla, on ollut turvallinen olo hänen seurassaan, vaikka mikrofoni välissä olikin.

Myöhemmin 1970-luvulla, kun tutkijoiden kiinnostus oli suuntautunut toisaalle, siihen kaikkeen, mikä perinteessä on yhä elävää ja elinvoimaista Jouko Hautala tuntuu olevan varhaisten äänitallenteidensa puutteista pahoillaan – hieman puolustuskannallakin. ”Ei se tyhmyydestä johdu, että se keskustelu ja kysely siitä pois jätettiin, vaan siitä, että nauha oli kallista ja sitä oli vähän”. Haastatteluhetkellä asiat olivat muutenkin toisin, ääninauha oli halpaa, se oli syrjäyttänyt kynän tutkimusaineiston keruumenetelmänä ja kentällä täytettyjä haastattelunauhoja tursusi SKS:n arkistoon ovista ja ikkunoista.

Oli tosiaan aina niin, että levytettäessä Lauri Simonsuuri istutti haastateltavan mikrofonin ääreen samalla kun Jouko Hautala hikoili takahuoneessa tekniikan kanssa. Muuten ei voitu toimia, Simonsuuri ei ymmärtänyt tekniikan päälle, ”ei ne pyörineet hänen käsissään ne koneet”, ja levytysapparaatti sähkövirrankehittäjineen nyt olikin harvinaisen hankala kokonaisuus käyttää. Jouko Hautala oli sen sijaan toiminut sota-aikaan viestijoukoissa ja omasi teknistä näppäryyttä ja kiinnostusta, mistä oli arkistolle hyötyä muuallakin kuin äänitysmatkoilla.

Lauri Simonsuuri ei ollut tietenkään ensimmäinen eikä viimeinen humanisti, jonka käsissä tekniikka tökkii –  kansanmusiikintutkija A. O. Väisänen oli käynyt aiemmin vastaavissa kenttätöissä maineikkaan kielentutkija E. N. Setälän kanssa, joka ei saanut sitten millään fonografia käyntiin, vaikka Väisänen kuinka näytti ja ohjeisti. Hautalan mielestä oli myös järkevää piilottaa arkiston levytyslaitteet haastateltavan silmiltä, sillä ne olivat niin hurjan näköiset, ettei haastattelusta olisi tullut mitään, jos haastateltava olisi istutettu niiden eteen. A. O. Väisästä oli aikoinaan Mordvan matkalla pidetty antikristuksena, joka oli tullut helvetinlaitteillaan viemään ihmisiltä äänet ja kasvot – olipa jokunen mummo vilauttanut hänelle takapuoltaankin suojautumismielessä.

Maaseudun sähkölinjat olivat 1940-50-luvuilla äänitystyön suurimpia kompastuskiviä. Kainuu oli lähes sähköttä vielä vuosikymmenen taitteessa. Sähkövirran jännite heikkeni jo siitä, kun kyläläiset alkoivat illan hämärtyessä laitella valoja päälle. ”Äänityspaikasta oli onneksi näköyhteys voima-asemalle. Pimeyden halki annettiin taskulampulla merkki, että nyt pitäisi panna moottori pyörimään kovempaa ja nyt hiljenpaa,” kuvaili Hautala Inarin äänitysolosuhteita. Kun Hautala ja Simonsuuri olivat saaneet raahattua yli satakiloisen levytyslaitteen pääkaupungista ”junalla, linja-autolla tai hevosella” kulloisellekin paikkakunnalle, oli turvallisinta luoda studio paikalliselle kansakoululle tai kansanopistolle, josta nyt ainakin luuli löytyvän vaihtovirtaa. Kiinnostavat perinteentaitajat tuotiin sitten laitteen luo. ”Maksamme kyllä mielihyvin esiintyjien matkakustannukset, ruokarahat ja muut todelliset kulut, kuten luonnollista onkin,” ohjeisti Simonsuuri mikkeliläistä opettaja Oskari Kuitusta kesäkuussa 1949 tämän autellessa tulevan kenttämatkan valmisteluissa.

Hautala ja Simonsuuri lähestyivät maakunnissa eleleviä kotiseutuaktiiveja ja kansanrunousarkiston vastaajaverkon paikallisia yhteyshenkilöitä keväisin erilaisilla pyynnöillä ja toiveilla:

”Tiedustelen nyt Teiltä, mikäli olisi mielestänne levytyksen kannalta edullisin paikka, siis paikka, jossa olisi sähkövalaistus, vaihtovirtaa, vapaa kansakoululuokka levytyksen suorittamista varten, jonkinlaiset majoitusmahdollisuudet meille ja hyvämuistisia kertojia lähettyvillä tai sopivien bussiyhteyksien päässä.” (Simonsuuri F. M. Karrakoskelle Uuteenkaupunkiin 3.5.1948)

Ja sitten kesäkuussa tai elokuussa, oman kesälomansa molemmin puolin Jouko Hautala ja Lauri Simonsuuri pistäytyivät jossakin päin Suomea perinnemetsällä. Tarpeeksi hyviä haastateltavia etsittiin paikallisten yhteyshenkilöiden antamien vihjeiden perusteella – ”useimmiten suositeltiin kunnanvaltuuston puheenjohtajaa ja satavuotiasta vanhusta” – ja kierrellen aina pitkin kyliä ihmisiä jututtamassa. Levytystä varten, näytteen antajaksi, he etsivät hyvämuistisia vanhuksia, mutta nuorempikin henkilö kävi, kunhan hänkin oli ”hyvämuistinen, pannut mieleensä vanhan polven juttuja ja osasi murretta.” Tärkeintä oli löytää yksikin oikeasti taitava kertoja, ei montaa keskinkertaista tarinoitsijaa ainutkertaista levyä täyttämään.

Kesäiset perinteenkeruumatkat olivat jo aikoja kuuluneet arkiston virkailijan työvelvollisuuksiin. Kustannukset pulitettiin omasta pussista, ”ei edes matkarahaa maksettu,” murahti Jouko Hautala. Syksyllä oli sitten edessä kesän sadon arkistointi, perinne-esitysten analysointi ja kopiointi arkistolevylle sekä haalitun aineiston kuvailu.

*

Jouko Hautala ja Lauri Simonsuuri kävivät levyttämässä Jalasjärvellä, Jaalassa ja Pielavedellä (1947), Saarijärvellä ja Ähtärissä (1948) sekä Kangasniemellä ja Heinävedellä (1949).

Teksti perustuu pääasiassa SKS:n arkiston äänitekokoelmista löytyviin Jouko Hautalan haastatteluihin. Lauri Simonsuuri (1910–1964) menehtyi varhain.

Lähteinä käytetty aineistoa SKS:n arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmista:

SKSÄ 10.1970 Jouko Hautalan haastattelu 24.10.1970, haastattelijana Urpo Vento

SKSÄ 242.1972 Jouko Hautalan haastattelu 24.1.1972, haastattelijoina Annikki Kaivola ja Leea Virtanen

SKSÄ 304-305.1979 Jouko Hautalan haastattelu 7.9.1979, haastattelijana Leena Koivu

SKSÄ 3.2010 Urpo Vennon haastattelu, haastattelijana Anja Sykkö

Lauri Simonsuuren kirje F. M. Karrakoskelle 3.5.1948

Lauri Simonsuuren kirje Oskar Kuituselle 2.6.1949

Lauri Simonsuuren kirje Kalle Niemiselle 2.4.1951.

Asplund, Anneli: Äänitearkiston vaiheita. Elias 3 / 1992.

Blomster, Risto: Kansanlaulaja Vihtori Grönroos kansanperinteen äänittäjänä 1950-luvulla, Satasarvi 1 / 2020. Kansanmusiikintutkimuksen aikakausikirja.

Häggman, Kai: Pieni kansa, pitkä muisti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura talvisodasta 2000-luvulle. SKS 2015.

Kuusi, Matti: Lauri Simonsuuri [in memoriam], Virittäjä 68 / 1964.

Laaksonen, Pekka: Äänitearkiston vuosikymmenet. Elias 2 / 1986.

Pentikäinen, Juha: Kenttätyöstä elämäntapa, teoksessa Tutkijat kentällä, Kalevalaseuran vuosikirja 82. 111–129.

Saarinen, Jukka: monologit, perehdytykset ja muut tiedonannot vuosina 2008–2022.

Simonsuuri, Lauri: Huomioita kansanperinteen tallentamisesta äänilevyihin. Virittäjä 53 / 1949.

Soutkari, Tarja: Suomalaisen kirjallisuuden seuran äänitearkiston toiminnasta. Esitelmä dosentti Lauri Hongon johtamassa suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen seminaarissa 29.10.1962.

Virtaranta, Pertti: Suomen murteiden tallentamisesta uusin teknillisin keinoin (äänilevykojeen ja magnetofonin avulla), Virittäjä 60 /1956.

Väisänen, A O: Vepsäläisten luona (1916) ja Mordvan mailla (1914) teoksessa Hiljainen haltioituminen. A O Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista, toim Erkki Pekkilä. SKS 1990.