Pelimuistoja pihoilta, autoista ja tietokoneiden uumenista
Reaktioiden lukumäärä: 0
Kommenttien lukumäärä: 0Peleillä on ainakin jonkinlainen merkitys useimpien ihmisten elämässä. Pelejä on niin paljon lauta- ja pihapeleistä digitaalisiin peleihin, että voimme valita niistä sopivimpia iloksemme ja ajankuluksemme vaihtelevissa elämäntilanteissa, eri aikoina ja eri paikoissa. Vaikka osa peleistä on ollut olemassa jopa vuosikymmenien tai vuosisatojen ajan, pelaaminen myös muuttuu. Emme kenties pelaa enää samoja pelejä kuin lapsina. Pelimuistomme kuitenkin vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme pelaamiseen nykyhetkessä.
Mutta mitä oikein muistelemme, kun muistelemme pelaamista? Muistelemme itse peliesineitä ja monesti samalla myös tiettyjä erityisiä pelitilanteita tai hetkiä, jolloin olemme saaneet pelin ensimmäistä kertaa käsiimme. Muistelemme pelien konkreettista näppituntumaa, ulkonäköä, ääniä ja joskus jopa pelin tuoksua. Muistelemme kanssapelaajiamme ja muistelemme sitä, miltä hyvin sujunut pelisessio on tuntunut tai sitä, miten me itse tai muut ovat suhtautuneet voittoon tai häviöön. Yhtä lailla pelaaminen on voinut aiheuttaa häpeän tunteita, joita ehkä emme halua muistella, mutta joista puhuminen tai kirjoittaminen voi auttaa työstämään vaikeita tuntemuksia ja löytämään uudenlaisia suhtautumistapoja hankaliin asioihin.
Kun muistelemme pelaamista joskus pitkienkin aikojen kuluttua, saatamme tajuta muutakin kuin mitä alun perin ajattelimme pelin parissa. Tiedämme, mihin pelaaminen mahdollisesti johti myöhemmin tai hahmotamme, mihin yleisempiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin meidän pelivalintamme ja tuntemuksemme liittyivät. Saatamme myös ymmärtää paremmin, olivatko omat pelikokemuksemme poikkeuksellisia tai olivatko ne osa vaikkapa jotain jaettua sukupolvikokemusta.
Seuraavaksi kerromme pari omaa muistoamme peleistä ja pelaamisesta. Onko sinulla samankaltaisia kokemuksia tai muistatko jotain tyystin erilaista?
Outoja hajuja ja matkapahoinvointia
Tanja:
Äitini ei ole koskaan ollut innostunut elektroniikasta tai tietokoneista, mutta häneltä sain ensimmäisen elektroniikkapelini 1980-luvun puolivälissä. Äiti oli ajatellut, että peli saisi ajatukseni pois epämukavasta tilanteesta, kun meidän piti kulkea pidempi matka perhetutun vanhassa mersussa, jonka penkeissä oli minusta outo ja paha haju. En ensiksi ymmärtänyt ollenkaan, mistä on kyse, sillä en ollut koskaan aikaisemmin edes nähnyt elektroniikkapeliä.
Laitteen kansi oli metallinharmaa, eikä antanut vihjeitä sisällöstä. Mitään ohjeita ei pelin mukana ollut, joten äidin kanssa sitten opettelimme yhdessä auton takapenkillä, mitä mistäkin nappulasta painaminen tekee. Tämä oli meille molemmille uutta teknologiaa, mutta jostain äitini oli saanut tiedon näiden pelien olemassaolosta ja halunnut niihin tutustua.
Pelin ihmeellisyys ja uutuus toimivat niin kuin oli ajatuskin ja saivat minut uppoutumaan pelaamiseen. Lopulta pelin tuijottaminen sai aikaan matkapahoinvointia ja äiti otti pelin pois, vaikka viisivuotiaan sinnikkyydellä protestoinkin. Aika pian myöhemmin pelin nappulat myös lakkasivat toimimasta. Peli kyllä käynnistyi, mutta sitä ei voinut enää pelata. Paljon myöhemmin opin, että tämä oli tyypillistä tuon ajan elektroniikkapeleille. Pitkään peliä kuitenkin säilytettiin senkin jälkeen, kun sillä ei enää voinut pelata. Säästäväisyys ja tuhlaamisen välttäminen olivat tärkeitä.
Pelikonsolit ja muut pelilaitteet ovat niitä esineitä, jotka pelaamisesta usein jäävät koteihin jäljelle senkin jälkeen, kun aktiivinen pelaaminen päättyy. Joskus ne saavat väistyä uusien laitteiden tieltä, joskus pelaamiselle ei enää riitä aikaa, toisinaan laitteesta jokin osa menee rikki tai peli muuten muuttuu pelikelvottomaksi esimerkiksi sopivien oheislaitteiden puuttuessa. Kaappeja järjestellessä esineisiin sitten törmää uudelleen, jolloin ne kirvoittavat niihin liittyviä muistoja ja erilaisia tunteita. Suhde tällaisiin peliesineisiin voi olla ristiriitainen. Toisaalta pelit ovat tärkeitä muistoja, toisaalta ne voivat olla kaappeja täyttävää roinaa.
Muoviajan kuulapeliä
Jaakko:
Minunkin pelimuistoni liittyy lapsuuteen. Meillä oli kotona kuulapeli, jossa muovisessa valkoisessa kantotelineessä oli kaksi sinistä, punaista ja vihreää muovipalloa. Kuulosti siltä, että palloissa olisi ollut sisällä vettä tai jotain muuta nestettä painona, koska pallot hölskyivät. Minun olisi tehnyt mieli avata joku pallo ja katsoa, mitä sisällä oli, mutta en uskaltanut tehdä sitä, mutta yksi palloista taisi lopulta mennä rikki. Jäljelle jäi vain haljennut kevyt muovikuori.
Palloissa oli myös oma muovinen tuoksunsa. Vasta myöhemmin tajusin, että peli oli tietynlainen kevytversio petankista, josta siinä vaiheessa varmaan monikaan ei ollut Suomessa edes kuullut. Pikkupallo, joka oli muista poiketen puuta, heitettiin ensin kauemmaksi ja sitten isommilla palloilla yritettiin osua mahdollisimman lähelle pientä. Kaikkein hauskinta oli pelata kuulapeliä tasaisen ruohokentän sijasta milloin missäkin ympäristössä ja heitellä pikkupalloa mahdollisimman viheliäisiin paikkoihin.
En oikein muista, kenen kanssa pallopeliä pelasimme, mutta luultavasti se oli koko perheen ja myös ystävien yhteinen harrastus. Pelaamisessa onkin usein tärkeintä nimenomaan sosiaalisuus. Sosiaalista pelaaminen voi olla pihapelien lisäksi aivan yhtä lailla silloin, kun peliä pelataan verkossa tietokoneiden välityksellä tai kun ihmisiä on kokoontunut seuraamaan toisten pelaamista kodeissa, verkkopalveluissa tai julkisissa tiloissa.
Kerro omat pelimuistosi
Keräämme tällä hetkellä pelimuistoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Svenska litteratursällskapet i Finlandin, Jyväskylän yliopiston ja Turun yliopiston yhteistyönä. Olemme kiinnostuneita kaikenlaisista pelimuistoista, liittyivätpä ne sitten pihapeleihin, lautapeleihin, roolipeleihin, palapeleihin, peliautomaatteihin, rahapeleihin, tietokonepeleihin, kännykkäpeleihin tai johonkin muihin peleihin.
Pelimuistokeruu on auki 30.11.2026 asti.
Postauksesssa ei vielä ole kommentteja. Ole ensimmäinen kommentoija!