Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Mitä oli elämä papin tyttärenä yli sata vuotta sitten? Katekismuksen lainaamista ulkomuistista, kenties? Maallisen elämän syntisyyden kauhistelua? Ystävättären syljen makustelua paperinpaloista?

Kuten yllä oleva lainaus paljastaa, papin tyttärien kirjeenvaihto voi tarjota yllättäviäkin välähdyksiä 1900-luvun alun säätyläisnuorten elämästä. Kehotus postimerkkien pussaamiseen löytyy kirkkoherra Niilo E. Vainion kolmen vanhimman tyttären vastikään järjestetyistä kirjekokoelmista. Kyseessä ovat Vainion ja tämän ensimmäisen vaimon Vernan lapset Aino Ilona Elisabeth Levälahti (1889–1972), Suoma Vilma Aurora Vainio (1890–19XX) ja Sisko Toini Salome Wathen (1895–1994) ‒ tuttavallisemmin Aino, Vilma ja Toini. Alun lainaus löytyy Sirkan eli Siiri Spolanderin Vilmalle 18.6.1911 lähettämästä kirjeestä.

Kirjeenvaihtoa käytiin niin perheen, palvelusväen ja työkavereiden kuin tuttujen ja hieman tuntemattomampienkin kanssa. Suuren ja kiehtovimman osan kirjekokoelmasta muodostavat siskosten keskinäinen kirjeenvaihto sekä heidän ystäviltään vastaanottamansa kirjeet. Esimerkiksi Vilma on saanut 32 korttia hieman yli vuoden sisään koulutoveriltaan Hellulta ja siskoltaan Toinilta kaikkinensa jopa 72 lähetystä. Leijonanosa kirjeistä on peräisin 1900-luvun kahdelta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, jolloin siskokset olivat teinejä ja sittemmin nuoria aikuisia.

Ainon, Vilman ja Toinin nuoruus paikallistui laajalle alueelle useaan eri pitäjään. Monipaikkaisuus ilmenee myös kirjeiden lähettämis- ja vastaanottopaikoista. Niilo E. Vainio ehti työskennellä kappalaisena ja myöhemmin kirkkoherrana niin Ahvenanmaan Lumparlandissa, Karijoella, Artjärvellä, Nurmeksessa kuin Isossakyrössä. Siskosten yhteisten opiskelukaupunkien, Lahden ja Helsingin, lisäksi Ainon ja Toinin kotipaikkakuntien listaa pidentävät vielä heidän aviomiestensä vaihtuvat työpaikkakunnat. Erään sisarten tantin eli tädin luonnehdinta heistä ”pohjalais-karjalais-hämäläis-helsinkiläisinä” tyttöinä osuu. Läheisiä ystäviä siskoksilla oli vielä laajemmalta alueelta; kirjeitä tuli aina Kittilästä asti.

Mistä sitten Aino, Vilma ja Toini kirjeissään kirjoittavat, ja mitä heille kirjoitetaan? Käytännön asioiden, kuten rahan, asumisolosuhteiden ja vaatteiden, lisäksi usein keskustelunaiheeksi nousee sukupuolielämä ja siihen liittyvät käänteet. Tuttavapiirin kihlauksia raportoidaan ja ruoditaan intohimoisesti, ja omia ihastuksia tunnustetaan ahkerasti. Kirjeiden lopussa kannustetaan suoraan toimintaan: ”Riiatkaa kovasti!”

Kirjeet ovat siskosten ja heidän ystäviensä omasanaisia selostuksia elämästään. Ne ovat kertomuksia itsenäistymisestä ja rajojen koettelusta, joista välittyy hauskanpito ja nuoruuden huikentelevaisuus. Esimerkiksi vielä Nurmeksen pappilassa asuva Toini kirjoittaa Helsinkiin muuttaneelle Vilmalle luvattomasta retkestään 10.9.1911 seuraavasti:

Tyttöjen toisilleen kirjoittama kieli on mukaansatempaavaa ja kujeilevaa. Läheisistä suhteista kertoo myös tapa puhutella vastaanottajaa hellittelynimillä. Varsinkin Vilma on sanonnan mukainen ”rakas lapsi”: kirjeissä häntä tervehditään esimerkiksi lempinimillä Villi, Ville, Villu, Villiina, Vilkama, Hilma ja Puulaaki.

Kirjeet toimivat tekstuaalisina areenoina, joilla kirjoittaja voi kokeilla erilaisia sävyjä ja puhutteluja. Ehkä kirjeenvaihdossa se niin kutsuttu ”oma äänikin” on aina sekoitus lainoja ja säikeitä: itsen esittämistä tietystä kirjallisesta asennosta käsin, keskustelun aiheena olevaa asiaa ja suhteen rakentamista vastaanottajaan. Esimerkiksi jo yllä mainittu Sirkka puhuttelee Vilmaa 3.7.1912 lähettämässään kirjeessä rakastajan elkein:

Mahtipontisesta ja flirttailevasta aloituksesta huokuu emotionaalinen intensiteetti, jonka voi tulkita lähettäjän kiintymykseksi vastaanottajaa kohtaan. Kyseessä on uskottu, jolle voi paljastaa kuohuttavimpiakin salaisuuksia.

Kirjeet ja historiantutkimus -teoksen johdannossa kirjan tekijät toteavat, että pitkät etäisyydet ja postinkulun hitaus innoittivat kirjeiden kirjoittajia kokeilemaan erilaisia tapoja ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan. Niin ikään Vainion siskokset ja heidän ystävänsä välittivät läheisyyttä toisilleen aistimusten avulla. Välillä jopa eroottiseksi tulkittava sävy kertoo, miten voimakkaasti omaa läsnäoloa haluttiin viestiä kaukana olevalle toiselle. Kosketus ja makuaisti ovat niin sanottuja lähiaisteja, jotka edellyttävät fyysistä läheisyyttä. Niiden korostaminen luo tekstiin intiimin ja luottamuksellisen tunnelman. Esimerkiksi alun kehotus suudella postimerkkiä jatkuukin Sirkan analyysillä eräästä raastavasta ihastuksestaan.

Myös Vilma kirjoittaa siskolleen Toinille 29.9.1917: ”Sain kirjeesi, söin postimerkin, sillä tiesin sen koskettaneen sinun armaita huuliasi –”. Fyysistä välimatkaa kuroo kiinni tieto, että lähettäjä on itse koskettanut paperia ja maistanut kielellään postimerkkejä. Nyt vastaanottaja voi koskettaa lähettäjää tekemällä samoin. Kehot kohtaavat paperin välityksellä.

Vainion siskosten kirjeet toisilleen kuljettavat muitakin kuin postimerkkeihin liittyviä makuelämyksiä. Vilmalle Helsinkiin 6.1.1914 lähetetty kirje sisältää reaalikokoisia piirroksia karkeista, joita Aino ja Toini ovat juuri Nurmeksen pappilassa nauttineet:

Samaisen kirjeen seuraavalla sivulla Vilmaa houkutellaan visiitille kotopuoleen piirustuksella piparista. Vieressä lukee: ”Näin suuria piparikakkuja saat meillä jos annetaan.”

Ravitsemuksen sanasto taipuu myös tuttuun seksuaalisen halun ilmaisuun. Nurmeksessa asuessaan Toini kertoo 24.3.1912 päivätyssä kirjeessä Vilmalle matkastaan kristillisille juhlille Joensuuhun: ”Me Kaiman kanssa passattiin päälle että päästiin vähän matkustamaan [– –] kirkossa toimitti alttaritoimitusta pastori Lehtonen (nuori ja korree). Sitä olisi katelluna vaikka päivän syömättä.”

Edellä mainittu Kaima, eli Toini Stenius, kirjoittaa Toinille Helsingin työolosuhteistaan 24.7.1919 seuraavasti: ”Ihanaa olisi olla rikkaan miehen rouvana kauniissa huvilassa, vaikka hyvä on olla Tuontikunnassakin, kun pian on kahviaika ja se nätti speditööri silmänruokana.” Säätyläisnaisten astuminen julkiseen elämään 1900-luvun alussa tarjosi heille palkan ja itsenäisyyden lisäksi myös uusia mahdollisuuksia tällaiseen visuaaliseen ”herkutteluun”.

Saman ruokaretoriikan taitaa Vilmakin, joka jakaa Helsingistä Toinille lakonisia havaintojaan 20.8.1918: ”Kaikki hinnat taas kohonneet. Nyt menen kotiin ja keitän perunoita.  – Silmänruokaa on kovasti.”

Vainion siskosten kirjeenvaihto raottaa lukijalle heidän elämäänsä liittyviä tapahtumia, tunteita ja tapoja ilmaista itseään. Vaikka kirjeiden sisällön tulkitsemisessa on syytä pidättäytyä samaistamasta kirjoitettua suoraan kirjoittajan ajatteluksi, kirjeaineistot monipuolistavat näkemyksiämme siitä, minkälaisina nuoret naiset paperilla maailman ja oman toimijuutensa kokivat.

Ja entäs se syntisen elämän kauhistelu?

8.1.1926 Aino tiedustelee Vilmalta tämän paluuta Helsinkiin:

Leskelä-Kärki, M., Lahtinen, A., & Vainio-Korhonen, K. (toim.). Kirjeet ja historiantutkimus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011.

Talso, Johanna. Pappilan Wainiolla -artikkeli Isonkyrön Joulu 2010 -lehdessä. https://www.yrittajat.fi/app/uploads/public/2024/07/isonkyron_joulu_2010_kevyt.pdf

Aino Levälahden arkisto

Vilma Vainion arkisto

Toini Wathenin arkisto