Vaivana puhe vaikenemisesta

Viime vuosina Suomessa käytyä Stalinin vainojen suomalaisuhreja koskevaa julkista keskustelua on leimannut puhe aiheesta ”vaikenemisesta” tai tämän synkän historian ”unohtamisesta”. Uusin variaatio tästä nähtiin Helsingin Sanomien teatterikritiikissä koskien Elli Salon käsikirjoittamaa ja osittain SKS:n Stalinin vainojen muistot -hankkeen aineistoihin perustuvaa Kansallisteatterin Muistopäivä-näytelmää, joka kertoo suomalaisten kohtaloista Neuvostoliitossa. Otsikon mukaan ”loikkareiden vaietut tarinat saavat vihdoin päivänvalon” (Kytölä 20.11.2025). Näin siitäkin huolimatta, että kymmeniä suomalaisten kirjoittamia vankileirimuistelmia – joista useat ovat olleet myyntimenestyksiä – on julkaistu jo 1920-luvun lopulta lähtien. 1980-luvulta alkaen aihetta on käsitelty myös historiantutkimuksessa sekä 2000-luvulle tultaessa kaunokirjallisuudessa ja elokuvissakin. Mistä tämän päivän vaikenemisen ja unohduksen puhe julkisessa keskustelussa näin ollen oikeastaan kertoo ja mitä siitä pitäisi ajatella?  

Peilaamme tässä kirjoituksessa näitä viimeaikaisia Stalinin vainoihin liittyviä muistidiskursseja suhteessa 1900-luvulla julkaistujen aihetta käsitelleiden muistelmateosten vastaanottoon. Kirjoitus pohjautuu vastikään julkaistuun tutkimusartikkeliimme, jossa tarkastelimme (inkerin)suomalaisten kirjoittajien muistelmien vastaanottoa Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen valossa. Olimme kiinnostuneet siitä, millaista Stalinin vainoja koskeva muistaminen on ollut Suomessa eri aikoina ja minkälaisia jatkumoita ja katkoksia siinä on hahmotettavissa. Tutkimustulostemme perusteella esitämme, että Stalinin vainojen kulttuurista muistia Suomessa ei niinkään määritä aiheen poissaolo vaan pikemminkin sen muuttuvat uudelleentulkinnat. Stalinin vainojen kulttuurisen muistamisen ytimessä on kuitenkin ollut vastakkainasettelu suomalaisuuden ja venäläisyyden kategorioiden välillä, minkä kautta ideaa suomalaisuudesta on rakennettu ja kenties rakennetaan vielä tänäkin päivänä. 

Jo 1920-luvulla pian Venäjän vallankumouksen jälkeen Suomessa oltiin hyvin selvillä kehityksestä Neuvosto-Venäjällä sekä maan pakkotyö- ja vankileirijärjestelmästä. Varhaisimpana suomalaisen kirjoittamana kuvauksena Neuvostoliiton vankileireistä pidetään liikemiehen ja entisen upseerin Boris Cederholmin muistelmateosta Punainen painajainen (1929), joka kertoo kirjoittajansa kokemuksista muun muassa Solovetskin vankileiriltä. 1930-luvulla neuvostovainoista todistavaa kirjallisuutta julkaistiin jo enemmänkin. Muun muassa vuonna 1934 ilmestyi Suomeen metsiä pitkin paenneen inkeriläispastori Aatami Kuortin Pappina, pakkotöissä, pakolaisena (1934). Varhaiset muistelmateokset saivat suomalaisessa lehdistössä hyvän vastaanoton ja niistä julkaistiin runsaasti arvosteluja. Kiinnostavaa kyllä, uutuusarvon sijaan teoksia tulkittiin tällöin jo olemassa olevaa neuvostomuistelmien kaanonia vasten. Esimerkiksi nimimerkki A.L. aloittaa kritiikkinsä Cederholmin muistelmista Ilkassa 22.2.1929: “Meitä suomalaisia on ruokittu runsaasti neuvostokuvauksilla viimeksi kuluneina vuosina.” Uutuusarvon puutteen ei kuitenkaan katsottu vähentävän teosten arvoa todistuskirjallisuutena vaan niitä pidettiin etenkin tärkeinä osoituksina kommunismin vaaroista. 

Vaaraa ei kuitenkaan nähty yksinomaan poliittisena tai nykyhetkeen paikantuvana. Kirjojen yhteydessä viitattiin toistuvasti esimerkiksi isovihaan eli Venäjän miehityskauteen 1700-luvulla. Tämän historiallisen rinnastuksen avulla arvioissa tuotiin esiin ajatusta venäläisyyden ikiaikaisesta uhasta suomalaisuudelle. Myös niin sanotun heimodiskurssin avulla tuotettiin mielikuvaa inkeriläisyydestä suomalaisuuden ja Suomen “etuvartiona” alati uhkana olevaa venäläisyyttä vastaan. Tyypillistä vastaanotolle onkin voimakas vastakkainasettelu, joka toisinaan hahmottuu myös tilallisena, mutta ennen kaikkea olemuksellisena konfliktina (inkerin)suomalaisuuden ja venäläisyyden välillä.  

Myös sota-aikana Suomessa julkaistiin neuvostovainoja käsitteleviä muistelmia, joista tunnetuin lienee Kirsti Huurteen Sirpin ja moukarin alla (1942). Kirjoittajan omiin kokemuksiin perustuen teos kuvaa Kaarina-nimisen, Suomesta Neuvostoliittoon loikanneen naisen elämää etenkin Neuvosto-Karjalassa. Myös Huurteen teos sai laajan ja pääosin myönteisen vastaanoton. Sitäkin tulkittiin osana neuvostovainoja kuvaavaa kirjallisuutta, mutta sota-ajan nähtiin myös luoneen tarvetta päivitetylle tiedolle Neuvostoliiton oloista. Jos varhaisempien teosten vastaanotolle oli tyypillistä, että niiden katsottiin toimivan ajankohtaisena varoituksena kommunismiin myönteisesti suhtautuville – ja siten kansallista yhtenäisyyttä hajottaville – suomalaisille, niin jatkosodan aikainen Huurteen teoksen vastaanotto korosti suomalaisten yhtenäisyyttä, kenties sotatilanteen luoman tarpeen vuoksi. Kuitenkin myös Huurteen teoksen vastaanotto noudatteli aiheen aiempaa käsittelyä, jonka ytimessä oli suomalaisuuden ja venäläisyyden vastakkainasettelu. 

Jatkosodan jälkeen neuvostovastaista kirjallisuutta, johon luettiin myös vankileiri- ja vainokokemuksia käsittelevät muistelmat, ei julkaistu vuosiin. Uusia muistelmia alkoi ilmestyä jälleen 1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Stalinin kuoleman jälkeen, nyt yhä monipuolisemmista taustoista tulevilta kirjoittajilta. Useat 1950- ja 1970-luvuilla julkaistuista teoksista, kuten Arvo “Poika” Tuomisen Kremlin kellot (1956), Unto Parvilahden Berijan tarhat (1957), Aino Kuusisen Jumala syöksee enkelinsä (1972) sekä Taisto Huuskosen Laps’ Suomen (1979), olivat kirjallisia sensaatioita ja niitä myytiin suuria määriä. Vaikka Kansallisarkiston digitoitu sanomalehtikirjasto ei ole kattava enää tältä ajalta, arvioita ja lehtikirjoituksia näistäkin teoksista löytyy runsaasti. Verrattuna varhaisempien teosten vastaanottoon, jossa vainokokemukset kytkettiin venäläisyyden ikiaikaiseen ja rajan takana vallinneesta poliittisesta järjestelmästä riippumattomaan uhkaan, sota-ajan jälkeisessä vastaanotossa korostettiin – epäilemättä “ystävyyden” hengessä – sitä, että juuri ilmestyneet muistelmat eivät kuvaa nykyistä Neuvostoliittoa, vaan Stalinin aikaista järjestelmää. Myös inkeriläistaustaisilta kirjoittajilta ilmestyi muistelmia, mutta niiden kustantajat olivat usein pieniä, emmekä ole löytäneet juurikaan niitä koskevaa kirjoittelua. 

Aihetta koskevan historiantutkimuksen lisäksi 1990-luvun taitteen molemmin puolin Suomessa ilmestyi paljon etenkin inkerinsuomalaisten kokemuksia käsittelevää kirjallisuutta, jossa karkotus- ja vankileirikokemusten rinnalle nousi lapsuusmuistoja sekä toiseen maailmansotaan liittyviä kokemuksia. Klassikoiksi nämä teokset eivät ole nousseet. Samaan aikaan inkeriläisistä kuitenkin käytiin Suomessa runsaasti keskustelua niin sanotun paluumuuton kontekstissa, mutta menneiden kokemusten sijaan julkisessa keskustelussa painottuivat paluumuuttajien suomalaisuuden kriittinen arviointi sekä sosiaaliset ongelmat. 1990-luvun Suomen muistikulttuuria onkin luonnehdittu uuspatrioottiseksi, sillä siinä korostuivat kansallista yhtenäisyyttä korostavat tulkinnat etenkin talvisodasta. Vaikka samaan aikaan esimerkiksi Baltian maissa uutta kansallista historiaa rakennettiin nimenomaan karkotus- ja vainomuistojen varaan, Suomessa inkerinsuomalaisten, loikkarien ja kommunistien vainokokemuksista ei ollut talvisodan veroiseksi kansallista yhtenäisyyttä korostavaksi muistikulttuurin ainekseksi. 

Selvältä näyttääkin se, että Stalinin vainoista ei ole Suomessa “vaiettu”, mutta kenties vaikenemisen diskurssi on osittain 1990-luvun perintöä ja kertoo siitä, että Stalinin ajan suomalaisvainot jäivät lisääntyneestä tutkimuksesta huolimatta jossain määrin kansallisen muistin marginaaliin. Lisäksi epäilemättä kyse on myös klikattavien otsikoiden vaateesta. Vaikka “vaikeneminen” ja “unohdus” toimivat auttamattoman epätarkkana kulttuurin- tai muistitutkimuksen sanastona, ei julkista puhetta ole mielekästä arvioida yksinomaan tutkimuksen täsmällisyyskriteerein. Ongelmallista ja vääristävää vaikenemispuhe voi kuitenkin olla silloin, jos se korostaa puhujan ensimmäisyyttä aiheen parissa häivyttämällä aiempaa aiheen käsittelyä pois. Olisiko kiinnostavampaa kysyä, mistä, milloin, miksi ja miten tarkalleen ottaen ollaankaan “vaiettu” tai “unohdettu”, ja minkälaisia jatkumoita ja uusia piirteitä aiheen nykyisessä käsittelyssä kenties aiempaan verrattuna on?  

Vaikka viimeaikainen kiinnostus Stalinin vainojen uhreihin ei ole ensimmäinen kerta, kun aihetta käsitellään, on siinä myös erityisiä piirteitä. Nyt toimijoina ovat kansallisesti merkittävät muistiorganisaatiot kuten Kansallisarkisto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Huolimatta siitä, että keskustelussa on nostettu esiin uhrien kokemusten merkitystä esimerkiksi riippumatta heidän poliittisesta taustastaan, keskustelua on myös käyty siitä, millä perustein suomalaisuus tulisi tässä yhteydessä määritellä. Aiheen käsittely on siis edelleen tapahtunut kansallisessa kehyksessä. Rajausten tekeminen on välttämätöntä aineistonkeruuhankkeissa, mutta laajempi kiinnostava kysymys Stalinin ajan vainokokemusten muistihistorian valossa on se, määrittyykö vainokokemusten relevanssi edelleen ensisijaisesti siitä käsin, kuinka hyvin uhrit sopivat suomalaisuuden kategoriaan. Toinen kiinnostava näkökulma olisi tarkastella ajallisia jatkumoita ja katkoksia nykyisessä keskustelussa. Hahmottuvatko esimerkiksi Putinin Venäjän toimet Ukrainassa osaksi väkivallan historian vääjäämätöntä jatkumoa, vai nähdäänkö historiassa myös toisenlaisia tulevaisuuksia mahdollistavia katkoksia? 

A.L. 1929. “Punainen painajainen.” Ilkka, 22.2. 

Cederholm, Boris. 1929. Punainen painajainen: Kuvia ja kokemuksia neuvostomaasta. Käänt. Väinö Joensuu. Porvoo: WSOY.  

Huurre, Kirsti. 1942. Sirpin ja moukarin alla: Yhdeksän vuotta Neuvostoliitossa. Porvoo: WSOY. 

Huuskonen, Taisto. 1979. Laps’ Suomen. Porvoo: WSOY. 

Kuortti, Aatami. 1934. Pappina, pakkotyössä, pakolaisena: Inkeriläisen papin kokemuksia Neuvosto-Venäjällä. Porvoo: WSOY. 

Kuusinen, Aino. 1972. Jumala syöksee enkelinsä: Muistelmat vuosilta 1919–1965. Helsinki: Otava. 

Kytölä, Laura. 2025. “Historiallinen merkkiteos: Loikkareiden vaietut tarinat saavat vihdoin päivän­valon” Helsingin Sanomat 20.11. 

Parvilahti, Unto. 1957. Berijan tarhat: Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945–1954. Helsinki: Otava. 

Savolainen, Ulla ja Siukonen, Meeri. 2025. “Mnemohistory of Stalinist Repression in Finland.” Teoksessa Memory Studies in the Nordic Countries: A Handbook, toim. Gunnþórunn Guðmundsdóttir ja Ulla Savolainen, 151–176. Leiden: Brill. 

Tuominen, Arvo. 1956. Kremlin kellot: Muistelmia vuosilta 1933–1939. Helsinki: Tammi.