Virvon varvon

Palmusunnuntai oli ja meni, mutta ehkä piinaviikon ollessa vielä käynnissä sallitaan sananen virpomisesta. Vanhimman ja hyvin kerrostuneen kristillisen juhlaperinteen yksi näkyvimpiä esiintymiä ovat vitsoja kadulla kuljettavat lapset, jotka valmistautuvat toivottamaan pääsiäistä lorun muodossa. Perinteen taustat eivät välttämättä ole täysin selkeät, kuten pitkäikäiseltä ja kiteytyneeltä ilmiöltä saattaa odottaa.

Pääsiäinen on kristillisistä pyhistä vanhin ja monen mielestä myös tärkein. Pääsiäistä on vietetty tiettävästi jo 100 jaa. lukien, joten iältään se pesee esimerkiksi joulun viettämisen mennen tullen. Pääsiäisen aikaan liittyy myös viljalti erilaisia vuodentuloon ja hedelmällisyyden varmistamiseen liittyviä vanhoja tapoja, jotka lienevät tarjonneen sopivan aihion monelle pääsiäiseen nykyisin olennaisesti liittyvistä asioista.

Entä se virpominen sitten? Virpomista on usein pidetty ortodoksien tapana, joka Karjalan evakkojen mukana levisi luterilaisen Suomen alueelle. Tämä pitää monelta osin paikkansa, ja onhan virpomisen nimikin perua venäjän sanasta verba, paju. Vaikka nimi saapuikin vasta toisessa aallossa, ensimmäisen kerran virpomisen kaltaista toimintaa lienee harjoitettu Suomen alueella jo huomattavasti aiemmin. Virpomisen raamatullinen tausta on palmunlehvissä, joita kansa heitti Jerusalemiin ratsastavan Jeesuksen tielle. Palmunlehvään on liitetty useita positiivisia merkityksiä, eikä sen valikoituminen Jeesuksen tervetulleeksi toivottamisen välineeksi ollut sattumaa. Katoliseen kulttuuriin siunatut oksat ovat kuuluneet tiettävästi jo 500-luvulta, joten tapa lienee saapunut Suomen alueelle kristillistymisen yhteydessä. Keskeinen ongelma Suomessa – ja toki muuallakin palmun kasvualueen ulkopuolella – on ollut palmunlehvien puute. Senpä vuoksi perinteen siirtyessä erilaiseen ilmastoon, myös rituaalit joutuvat sopeutumaan uuteen ympäristöön. Keväisessä pohjoisessa ei useimpina pääsiäisinä ole tarjolla kuin vasta vironnutta pajua tai kenties sisätiloissa kasvatettuja koivun oksia, joissa jonkinlaista kevään heräämistä näkyisi. Vielä 1900-luvulla kerätyissä perinneaineistoissa pajunvitsoihin saatetaankin viitata kutsumalla näitä palmuiksi.

Katolisessa Ruotsi-Suomessa siunattiin oksia osana kirkollista toimitusta samaan tapaan kuin ortodoksien papit siunaavat virpomisvitsoja edelleen. Virpomisperinteen eriytyminen nimenomaan ortodoksiseksi perinteeksi palautuu puolestaan reformaatioon ja erityisesti Örebron kirkolliskokoukseen vuonna 1529. Tällöin oksien siunaaminen kirkoissa kiellettiin Ruotsin valtakunnassa. Mielenkiintoinen kysymys onkin, missä määrin virpomista jatkettiin luterilaisessa Suomessa institutionaalisen oksien siunaamisen päättymisen jälkeen. Katolisia rituaaleja tiedetään säilyneen kansanuskon piirissä reformaatiosta huolimatta, mutta virpomisen osalta en muista itse törmänneeni esimerkkeihin. On ehkä turvallisempaa olettaa, että perinne hiipui hiljalleen, kunnes virkosi uudelleen. Ortodoksien piirissä virpomisperinne eli ja voi hyvin, ja karjalaisten välityksellä tapa saapui ikään kuin uudestaan luterilaisten itäsuomalaisten pariin. Koko kansan tavaksi virpominen palasi varmaankin vasta sotien jälkeen. Tästä antavat osviittaa myös muutamat SKS:n Juhlat elämässäni -keruun vastaukset, joissa kuvataan 1950- ja 1960-lukujen lapsuutta. Näissä vastauksissa mainitaan virpomisen olleen vierasta Länsi-Suomessa, ja vastaajien tutustuneen siihen vasta Itä-Suomeen muuttamisen myötä. Otaksun tässä olleen paljon paikallisia eroja esimerkiksi sen suhteen, asuiko lähipiirissä evakkoja. Kiinnostavasti myös vanhemmissa perinneaineistoissa ainakin Heinävedellä katsottiin tarpeelliseksi tähdentää, että Heinävedellä virpominen oli harvinaista.

Itse virpominen suoritettiin perinteisesti palmusunnuntain aamuna ennen kuin virvottavat olivat nousseet sängystä. Muutama kortti kalendaariperinteen kortistossa viittaa myös virpomiseen perjantaina tai lauantaina ennen palmusunnuntaita, mutta nämä tiedonannot ovat selvästi vähemmistössä. Vitsat koristeltiin ja virvottaville kajautettiin virpomaluku, joka arkistoaineistojen valossa varioi huomattavasti nykyistä enemmän. Tänä päivänä yleisimmän luvun – virvon varvon / tuoreeks terveeks / tulevaks vuodeks / vitsa sulle / palkka mulle – kiteytymiseen lienee vaikuttanut koululaitos. Virpomalukuja voi käydä tutkiskelemassa esimerkiksi SKVR-tietokannasta osoitteessa www.skvr.fi. Erilaisissa variaatioissa korostuvat toivotun palkan nimeäminen, kuten inkeriläisessä virpomisluvussa:

Myös aikuiset saattoivat virpoa, vaikka lasten virpominen oli selvästi yleisempää. Vähävaraisten virpojien tapauksessa palkan antamisella on ollut solidaarinen funktio, mutta osassa aikuiseen makuun sopivista virpomaluvuista nimetään palkaksi viinaa tai olutta. Tällöin tuskin ollaan nälkäänsä virpomassa. Keskeinen ero nykyvirpomisen kanssa on myös palkanmaksuaika. Aiemmin nimittäin palkka saatiin vasta paaston päätyttyä. Tämä näkyi myös joidenkin virpomislukujen säkeissä, joissa virvottiin viikoksi velaksi. Virpojilta saadut vitsat saatettiin uudelleen käyttää osana taikoja esimerkiksi karjan suojaamisessa tai puolison ennustamisessa.

Nykyään on melko tavallista, että virpojat saattavat pukeutua noidiksi. Toisin kuin vitsojen uusiokäytössä taioissa, tässä ei välttämättä ole kyse kansanuskon vaikutuksesta vanhaan perinteeseen. Kirjallisuudessa trulliksi pukeutuminen yhdistetään erityisesti ruotsinkielisiin kaupunkilaislapsiin, joiden parissa pääsiäispukeutumista on harrastettu jo 1800-luvulla. Samaan ilmiöön kuului tiettävästi myös rahan kerääminen hyväntekeväisyyteen, joten sen nivoutuminen virpomiskulttuurin palkan saamisen kanssa lienee käynyt luontevasti 1900-luvun alkupuolella. Ortodoksiseen virpomiskulttuuriin eivät trulliasut kuulu edelleenkään, vaan virpomisen yhteydessä suositaan siistejä vaatteita. Trulliksi pukeutuminen on jakanut mielipiteitä lehdissä vielä ainakin 1990-luvulla ja pikaisen internetsilmäyksen perusteella asian puiminen on jatkunut keskustelualustoilla vielä hyvinkin 2010-luvulla.

2020-luvun kontekstissa virpominen vaikuttaa monella eriytyvän kirkollisesta taustastaan. Juhlat elämässäni -keruun vastaajista melko useat halusivat painottaa viettävänsä pääsiäistä sekulaaristi. Perinteiset ruuat ja kodin koristeleminen koettiin kuitenkin mieluisaksi kevätperinteeksi ja arjesta irrottautumiseksi. Erään 1990-luvulla syntyneen vastaajan mielestä juuri virpominen lisäsi sellaista yhteisöllisyyttä, joka suomalaisesta juhlaperinteestä puuttui. Kiinnitin huomiota, että omalle ovelleni tänä vuonna sattuneet virpojat olivat pukeutuneet jonkinlaisiin liskohaalareihin, mutta kiteytynyt virpomisloru irtosi perinteiseen tapaan. Kenties halloweenin viettämiseen kuuluva kauhistuttavien asujen laaja kavalkadi laventaa myös pääsiäispukeutumisen mahdollisuuksia.

Minulta kysyttiin hiljan, miltä 2050-luvun virpomiskulttuuri mahtaisi näyttää. Kenties kaupallinen kulttuuri jatkaa ilmiön muovaamista entisestään. Aiemmat kananmunat ovat korvattu suklaamunilla jo 1800-luvun lopusta lukien, mutta nyt myös pajun oksia voi ostaa marketin hyllyltä. Tämä on varmasti kätevää etenkin ydinkeskustassa asuvien lasten kannalta. Ehkäpä analogisesti ajatellen joulunvietossa yleistyneet kestokuuset tulevat osaksi pääsiäistä jonkinlaisten muovivitsojen muodossa. Toki kokonaisen kuusen kaataminen on hieman eri asia kuin yhden oksan taittaminen, joten ainakaan ympäristönäkökulmasta en ole tästä kehityskulusta erityisen vakuuttunut. Perinteen siirtyminen erilaiseen ilmastoon vaikutti palmunlehvän korvautumiseen pajulla. Kenties ilmaston lämmetessä myös pajulle ilmaantuu muita keväällä kukkivia vaihtoehtoja – toivottavasti ei sentään palmuja. Myös etävirpomista tiettävästi harrastetaan jo nyt, mikäli elämäntilanne sitä vaatii. Lienee turvallista sanoa, että virpomiskulttuuri varmasti muuttuu, kuten kaikki perinteet ympäristön ja elinkeinojen muutosten mukana. Jään kiinnostuneena seuraamaan, millaisia muotoja tulevaisuuden virpominen saa.

Karjalainen, Sirpa, Teppo Korhonen, ja J. U. E. Lehtonen. Uusi Ajantieto. Porvoo: WSOY, 1989.

Nirkko, Juha. Pääsiäinen: Juhlatietoa, Kuvia Ja Kertomuksia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997.

Nirkko, Juha. Pääsiäispilke: Alkuvuoden Juhlakappaleita. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000.

Vilkuna, Kustaa, ja Tanttu, Erkki. Vuotuinen Ajantieto: Vanhoista Merkkipäivistä Sekä Kansanomaisesta Talous- Ja Sääkalenterista Enteineen. 2. korj. ja lisätty laitos 2., korj. ja lis. p. 2.korj.p. Hki: Otava, 1968.

SKS KRA Juhlat elämässäni -keruu 2024–2025.

SKVR IV3 4103. (Tyrö, Rattuli. V. Alava. XI 215. 1901. Rattulin emäntä, 50 v.) Saatavissa myös elektronisessa muodossa [viitattu 31.3.2026].  http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kvr-015772

SKVR VI1 2955. (Lappee. Kohvakka, Toini n. 12. -1933. Kunnalliskoti. Agata Gustafson.) Saatavissa myös elektronisessa muodossa [viitattu 31.3.2026]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kvr-025417