Elämä

Kalevalan luoja, suomen kielen professori, lääkäri

Elias Lönnrot syntyi Sammatissa 1802 räätäli Fredrik Johan Lönnrotin ja hänen vaimonsa Ulrikan neljänneksi lapseksi, sisarussarjaansa keskimmäiseksi. 1800-luvulla ei ollut helppoa saada koulusivistystä, mutta poikkeuksellisen suurten lukuhalujen ja suosijoiden ansiosta se onnistui Lönnrotilta. Hän kävi vanhimman veljensä Henrik Johanin tukemana Tammisaaren pedagogiota 1814–1815 ja Turun katedraalikoulua 1816–1818. Opinnot keskeytyivät tilapäisesti varojen puutteeseen. Rahoittaakseen opintojaan opiskelijat eli teinit kävivät kerjuulla ja kokosivat elintarvikkeita, viljaa ja rahaa myös esiintymällä laulajina. Kierreltyään räätälinäkin kyliä Lönnrot pääsi oppilaaksi Porvoon lukioon 20.3.1820, mutta jo huhtikuun alussa hän erosi koulusta ja lähti Hämeenlinnaan saatuaan sieltä apteekkioppilaspaikan.

Yksityishenkilöiden ohjaamana Lönnrotista tuli kuitenkin ylioppilas ja hänet merkittiin Turun akatemian matrikkeliin 11.10.1822. Opiskelutovereita olivat J. L. Runeberg ja J. V. Snellman. Liki viisi vuotta opiskeltuaan Lönnrot suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon kesäkuussa 1827. Maisterinväitöksen aiheena oli muinaissuomalaisten jumalana pitämä Väinämöinen. Aiheen hän oli saanut professori Reinhold von Beckeriltä, joka oli arkkiatri J. A. Törngrenin sukulainen. Vuodesta 1824 Lönnrot oli toiminut kesäisin kotiopettajana silloisen kirurgian ja lapsenpäästöopin professorin J. A. Törngrenin (1772–1859) omistamassa Laukon kartanossa Vesilahdella. Turun palon jälkeen hän vietti Laukossa talven 1828 valmistautuen ensimmäiselle keruumatkalleen. Laukossa Lönnrot myös myöhemmin viimeisteli käsikirjoituksen Kalevalan toiseen painokseen, joka ilmestyi 1849.

Törngrenien kotona kokoontui ajan tiedeyhteisö, joka kaukonäköisesti valikoi akatemian opiskelijoista Elias Lönnrotin toteuttamaan kansallisen herätyksen linjauksia, irtauttamaan henkisesti Suomen vuosisataisesta yhteydestään emämaahan Ruotsiin ja etsimään kansan muinaisrunoudesta sille historian. Perusta oli laskettu tuleville kansanrunouden alaan liittyville julkaisuille. Laukon vallasväestä, erityisesti Eva Agatha Törngrenistä (1782–1849), sukeutui Lönnrotille tieteellinen kannustaja ja taloudellinen tukija.

Tutkimusmatkailija

J. A. Törngrenin opiskelutoverin, Z. Topelius vanhemman (1781–1831) julkaisut Suomen kansan vanhoista runoista viitoittivat Elias Lönnrotille tien Vienan runomaita kohden. Huhtikuussa 1828 hän lähti ensimmäiselle runonkeruumatkalle Hämeeseen ja Savoon odotellessaan opintojensa jatkamismahdollisuutta Turun palon jälkeen. Matkareitti eteni aina Pohjois-Karjalaan ja Valamoon: tuloksena syntyi myös matkapäiväkirja Vandraren (Vaeltaja), joka kuvaa tarkoin suomalaisten elintapoja, häiden viettoa ja runonlaulaja Juhana Kainulaista. Palattuaan syyskuun lopulla Helsinkiin Lönnrot muokkasi keruusaaliista neljä Kantele-vihkoa, jotka ilmestyivät omakustanteina 1829–1831. Viides jäi julkaisematta, kun ajatus yhtenäisestä eepoksesta syntyi.

Helmikuussa 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ryhtyi rahoittamaan Lönnrotin keruu- ja julkaisutoimintaa. Toukokuussa 1831 aloitettu toinen keruumatka keskeytyi elokuussa koleran vuoksi, sillä viranomaiset kutsuivat lääketiedettä opiskelevan Lönnrotin takaisin Helsinkiin taistelemaan Aasiasta levinnyttä epidemiaa vastaan. Lääkäriksi valmistuttuaan Lönnrotin onnistui kolmannen matkansa aikana 13.7.–17.9.1832 jo päästä Akonlahteen, tavoittelemaansa Vienaan, haastattelemaan runonlaulaja Trohkimai'ni Soavaa.

Kajaanin piirilääkärinä ollessaan Lönnrot kierteli laajoilla alueilla rokotuksia tarkastamassa. Syksyllä 1833 virkamatkan yhteydessä tehty keruu tuli Kalevalan synnyn kannalta tärkeimmäksi. Vuonnisen kylässä hän laulatti Ontrei Malista ja tapasi Vaassila Kieleväisen, jonka tietojen perusteella hän ryhtyi järjestämään eri runoja kokonaisuudeksi.

Viidennellä matkallaan 13.4.–30.4.1834 Lönnrot laulatti Arhippa Perttusta Latvajärvellä, mikä muodostui keruutoiminnan huippuhetkeksi. Arvokasta tietoa vanhoista runoista Lönnrot sai myös Lonkan Martiska Karjalaiselta, Tsenan Jyrki Kettuselta ja Uhtuan Lari Bogdanoffilta. Repolaan suuntautuneella rokotusmatkalla syksyllä 1834 Lönnrot viimeisteli Kalevalan käsikirjoitusta. Luovutettuaan Kalevalan käsikirjoituksen Lönnrot teki huhti-toukokuussa 1835 kuudennen matkansa kulkien viiden viikon aikana 800 kilometriä. Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista – Suomen kansalliseepos – ilmestyi kahdessa osassa 1835–1836. Esipuheen allekirjoituspäivä 28.2. on nimetty Kalevalan eli suomalaisen kulttuurin päiväksi.

Seitsemäs matka eli ensimmäinen suurretki kesti kaksiosaisena syyskuusta 1836 marraskuulle 1837. Se osoittautui raskaaksi ja vaaralliseksi. Yksinäisyys, synkät ajatukset ja vähäiset tulokset aiheuttivat hengellisen murroksen: aiempi luonnontieteellinen suhtautumistapa muuntui uskonnolliseksi, mistä lopulta seurasi se että Lönnrotista tuli huomattava virsirunoilija. – Syysmatka 1838 pohjusti Kanteletarta, sillä Lönnrot laulatti Koiteren rannalla kaksi päivää Mateli Kuivalatarta. Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä ilmestyi kolmena kirjana 1840. Yhdeksäs matka liittyi viranhoitoon.

Elias Lönnrotin matkat jakautuivat kahteen selkeään jaksoon. Alussa päämääränä oli kerätä mahdollisimman tarkoin vanhat runot historian lähteiksi. Milloin runoja ei saaliiksi karttunut, silloin Lönnrot jäljitti outoja sanoja, kasvien nimiä, sananlaskuja ja arvoituksia nousevan suomen kielen tarpeiksi. Viimeiset matkat olivatkin luonteeltaan kielentutkimusta palvelevia. Lönnrotille myönnettiin useita vuosia virkavapautta lääkärintoimesta vanhojen runojen keruuta ja sanakirjan laatimista varten.

Tammikuussa 1841 alkanut kymmenes matka eli toinen suurretki keskeytyi maaliskuussa passimuodollisuuksiin. Matka jatkui 31.10 suuntautuen pisimmälle eli Kemistä Inariin, Ruijaan, Kuolaan ja Arkangeliin. Matkaseurana olivat aluksi norjalainen kielentutkija Nils Stockfleth sekä Suomen heimon löytäjä Mathias Alexander Castrén (1813–1852), joka heinäkuussa 1842 suuntasi kulkunsa samojedien maille. Lönnrot lähti vesiteitse sukukieltä vepsää puhuvien pariin Ojatti-joen latvoille. Myös pohjoisvepsäläisiltä kerätyt tiedot kielestä ja kansanrunoudesta tulivat myöhemmin suomen kielen professuuria varten laaditun väitöskirjan aineksiksi. Matka päättyi Lönnrotin osalta lokakuussa 1842.

Viimeiseksi keruumatkaksi jäi matka Viroon kesäkuusta 1844 tammikuuhun 1845. Matkan aikana Lönnrot tutki Tartossa Viron Oppineiden Seuran sanakokoelmia, kierteli seitsemän viikon ajan maaseutua sekä pani muistiin virolaisia sananparsia, arvoituksia ja tarinoita.

Elias Lönnrot kulki kävellen, soutaen, hiihtäen ja kulkuneuvoja niukalti hyödyntäen viidentoista vuoden aikana matkan, jonka pituus vastasi matkaa Helsingistä etelänavalle. Ääripisteitä olivat Petsamo, Arkangeli, Viena, Viro ja Inkeri. Kalevalasta syntynyt eurooppalainen julkisuus ei saanut häntä lähtemään Saksaan 1847 opettamaan yliopistoon, vaikka hän oli sekä kielitaitoinen että vielä vailla perhesiteitä. Tutkimusmatkojen vaivoja olivat kieltäymykset, nälkä, unettomat yöt, syöpäläiset ja suora väkivalta. Kirjeissään ja päiväkirjamerkinnöissään Lönnrot antoi selityksen matkustushalukkuudelleen: toisaalta velvollisuudentunne ajoi täyttämään häneen kohdistetut kansalliset odotukset, toisaalta tiedonhalu houkutteli tutkimaan, mitä taipaleiden takaa voisi saada saaliiksi hyödyntämään historian, kielitieteen tai kansanperinteen tutkimusta. Käytännöllinen elämänasenne, oivallinen huumorintaju ja sopeutumiskyky auttoivat arkipäivän hankaluuksien ylitse. Kurinalaisuus ja työnteon oikea rytmittäminen lopulta mahdollistivat sen, että haaveista tuli totta. Suomen kansa sai kansalliseepoksen, Kalevalan, sekä yhä vielä tutkimuslähteenä vertaansa vailla olevan Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan.

Matkojen tuloksia olivat muun muassa 65 000 säettä kansanrunoutta. Kalevalan toinen, muiden kerääjien tuloksilla lisätty painos, ilmestyi Lönnrotin toimittamana 1849. Siitä tuli "standardi-Kalevala", jota käytetään kouluopetuksessa ja käännöksissä. Edelleen kiinnostavia ovat kirjeiden ja päiväkirjojen havainnot kansan elintavoista, ihmisen ja maiseman vuorovaikutuksesta, luonnon monimuotoisuudesta. Paikalliskuvauksilla on myös taiteellista arvoa. Kansanrunouden alalta Lönnrot julkaisi artikkeleita muun muassa Ritvalan helkajuhlasta, Piispa Henrikin surmavirrestä ja Sammosta sekä teokset Suomen Kansan Sanalaskuja (1842) ja Suomen Kansan Arwoituksia (1844) ja lopuksi teoksen Suomen kansan muinaisia loitsurunoja (1880).

Lääkäri

Yliopiston siirryttyä Turusta Helsinkiin Elias Lönnrot jatkoi opintojaan lääketieteen parissa. Hän valmistui toukokuussa 1832 lääketieteen lisensiaatiksi väitöskirjallaan Afhandling om Finnarnes Magiska Medicin, joka kertoi suomalaisten taikuuteen perustuvista parannustavoista. Käytännön kokemusta lääkärintyöstä oli karttunut koleraepidemian aikana Helsingissä 1831. Opetussairaala valmistui Helsinkiin vasta 1832. Lönnrot ei harjoitellut opiskelutovereidensa tavoin ulkomaisissa sairaaloissa, vaan siirtyi apulaislääkäriksi määrättynä syksyllä 1832 Ouluun torjumaan nälänhädän seurauksia, puna- ja lavantautia. Seuraavan vuoden alusta hän siirtyi Kajaaniin piirilääkäriksi; virka vakinaistettiin heinäkuussa 1833. Lääkärintointaan hän harjoitti Kajaanin liki 400 asukkaan kylässä virkavapausaikoja lukuun ottamatta vuoteen 1854, jolloin hän siirtyi suomen kielen professoriksi Helsinkiin.

Virkatehtäviinsä kuuluvissa raporteissa ja vuosikertomuksissa Lönnrot esitti monia käytännöllisiä uudistuksia, muun muassa hahmotteli terveyskeskuksen edeltäjän. Ensimmäisen vuoden kokemusten perusteella hän vaati kuhunkin pitäjään lääkärintalon, johon voitaisiin rokotusjärjestelmän uudistamisen yhteydessä varata tilat myös rokottajalle. Jokaisessa pitäjässä tarvittava kätilö voitaisiin kouluttaa vaikkapa kehruuhuoneisiin tuomituista, moraalista parannusta osoittaneista naisista, joille saavutettu vapaus korvaisi maksettavan palkan. Painettuja ohjeita oli jaettava kulkutautien aikoina alueittain sovellettuina. Lääkärin tuli noudattaa säästäväisyyttä lääkkeitä määrätessään; eräässäkin pappilassa oli lääkeainekset sekoitettu yhteen, kun ei oltu tietoisia niiden yksittäisistä vaikutuksista.

Lönnrot ehdotti vielä perustettavaksi erityisen terveysvalvojan, terveyspoliisin, viran rahvaan epäsiisteyden vuoksi. Rajantakaisessa tiheämmin asutussa Vuokkiniemessä kulkutaudit eivät levinneet: siellä morsianta neuvottiin jo häälauluissa noudattamaan puhtautta. Sukupuolitautien torjumiseksi Lönnrot ehdotti pakollista tarkastusta kaikille matkustavaisille parin viikon kuluttua kotiinpaluusta ja ehdotti kulkukauppiaille rajoituksia tieltäpoikkeamisiin. Ankarien syytösten takana oli Lönnrotin perusteellinen ja ennakkoluuloton tavallisen kansan tuntemus. Lönnrotin suuria oivalluksia olivat myös lääkkeiden annostelussa noudatettavat puoliannokset lapsille ja ikivanhoille sekä neuvo käyttää tartuntataudeissa hoitajina vanhoja naisia nuorten sijaan, joille ei ollut kehittynyt vastustuskykyä. Kirurgiset toimenpiteet olivat Lönnrotin mielestä haasteellisimpia lääkärintyössä, jossa hän ei aina tuntenut viihtyvänsä kielentutkimuksen vetäessä puoleensa.

Elias Lönnrot pyrki valistamaan tavallista kansaa julkaisemalla aikoinaan tavattoman suositun Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkärin (1839). Lääkintöviranomaisten pyynnöstä hän laati oppaita pikkulasten kasvattamiseksi ja ruokkimiseksi sekä jäkälän käyttämisestä hätäravinnoksi katovuosina. Lääketieteellisiä tietojaan Lönnrot hyödynsi myös kootessaan Kalevalan: Lemminkäisen äiti toimi aivan oikeassa järjestyksessä liittäessään poikansa irronneet osat yhteen. Laatiessaan ensimmäistä suomalaista kasvistoa eli Flora Fennicaa (1860) Lönnrot lisäsi kasviopillisten muotoseikkain perään kunkin ohjeet kasvin hyötykäyttöä ja potilaan itsehoitoa varten apteekissa saadun rohdoskasvituntemuksen ja kansanlääkinnästä saamiensa tietojen perusteella. Raittiusaatetta Lönnrot ajoi perustamalla Kajaaniin varsin väljäsääntöisen Selveys-Seuran, jonka kuitenkin nukahti jäsenten puutteeseen. Lönnrot jatkoi Helsingin aikoinaan julkaisemalla Raittiuden Ystävien sarjassa alan kirjoituksia.

Kielitieteilijä

Autonomian alussa kansan puhekielestä vieraantunut kirjasuomi oli lähes Mikael Agricolan käyttämän kielen asteella. Agricolan arvellaan käyttäneen noin 6 000 - 8 000 sanaa. Kun Lönnrotin suurtyö Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja valmistui 1880, se sisälsi yli 200 000 sanaa. Nykysuomen sanakirja 1960-luvulta sisälsi 210 000 sanaa. Kielelliset ongelmat kiinnostivat Lönnrotia jo opiskeluaikana. Hänen mielestään kansan oma kieli oli sen kulttuurin edellytys ja selviytymisen ehto. Suomen kielellä oli saatava opetusta, oli voitava asioida hallinto- ja oikeusviranomaisten kanssa, oli julkaistava sanomalehtiä ja muuta kirjallisuutta.

Lönnrotin äidinkieli oli suomi, mutta kouluopetuksen ja tieteellisen työn myötä tapahtui hänen pelkäämänsä kotikielen vaihtuminen omassakin perheessä. Pojan kanssa Lönnrot puhui suomea, vaimo ja tyttäret puhuivat hänen kanssaan ruotsia. Käsitteellinen kirjeenvaihto ja tieteellinen keskustelu oli käytävä ruotsiksi tai vierailla kielillä. Myöhäisvuosinaan Lönnrot käytti suomea hyvin säästeliäästi sillä perusteella, että katsoi suomen kieleen kehittyneen kirjakielen muotoja, jotka olivat edenneet hänen ulottuviltaan. Näin sanoi mies, jota kutsutaan suomen kirjakielen toiseksi isäksi.

Kirjakielen vankentamiseen liittyvässä murteiden taistelussa Lönnrot asettui luonteensa mukaisesti välittävälle kannalle: hän otti pohjaksi länsimurteet ja rikastutti kieltä itämurteiden sanavarastoilla. Lönnrot vakiinnutti d:n suomen kirjakieleen, poimi omakielisiä vastineita oppisanoille sananlaskuista, murreilmaisuista tai omista kehitelmistään. Lönnrotin jäljet näkyvät lakikielen tuhannessa termissä, kasviopin sanaston kolmessa neljäsosassa, kieliopin ja matematiikan oppisanastossa. Lönnrotin kehittelemiä sanoja ovat muun muassa kansallisuus, kirjallisuus, kuume, laskimo, valtimo, muste, pöytäkirja, esitys, itsenäinen, kieltolaki, mietelmä, monikko ja yksikkö, sivistys, sopimus, tasavalta, toisinto, äänioikeus. Käytännöllisenä luonteena hän organisoi kerääjä- ja avustajaverkoston eri puolilla maata asuvista ystävistään, jotka toimivat lääkäreinä, pappeina tai opettajina. He lähettivät outoja sanoja, sananlaskuja ja arvoituksia sekä juttuja Lönnrotin toimittamiin julkaisuihin.

Elias Lönnrot tuli valituksi syksyllä 1853 Keisarillisen Aleksanterin yliopiston järjestyksessä toiseksi suomen kielen professoriksi Mathias Alexander Castrénin menehdyttyä keuhkotautiin. Virkaanastujaisesitelmässään Lönnrot loi vertailevan katsauksen suomen, viron ja lapin keskinäisiin suhteisiin ja kehitykseen tehden päätelmiä kielenpuhujien päivittäisten elintapojen vaikutuksesta esimerkiksi kielen lyhenemiseen, kulumiseen. Luennoidessaan yliopistossa vuoteen 1862 Lönnrot asetti tavoitteekseen kansankielen kohottamisen tieteen ja virkakoneiston käyttövälineeksi. Hän pyrki selkeään ja käytännölliseen kirjakieleen sekä omakielisiin oppisanoihin. Lönnrotin teoreettisten artikkeleiden, käytännönläheisten käännösten sekä tuhansien uudissanojen vaikutus on vielä tutkimatta.

Eläkevuosien hankkeeksi jäi Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja. Lönnrot toimitti muitakin sanakirjoja eri tarpeisiin, muun muassa tulkkisanakirjan keskustelunäytteineen ulkomaisten turistien käyttöön (1847).

Hän oli mukana perustamassa maamme vanhinta, vielä ilmestyvää tieteellistä aikakauskirjaa, Suomea, 1840 - 1842.

Lehtimies

Elias Lönnrot kirjoitti lehtiin yli 60 vuoden ajan. Hän avusti yli kymmentä lehteä, oli Mehiläisen, Litteraturbladin, Oulun Wiikko-Sanomien vastaava päätoimittaja ja toimi aktiivisesti lehtimiehenä yli 40 vuotta. Varhaisin avustus oli ruotsinnos Hamnen venäläisen N. M. Karamzinin runosta, joka julkaistiin Åbo Underrättelserissä 14.2.1824. Hän oli ensimmäisiä oppineita, jotka kykenivät käyttämään tasaveroisesti suomen ja ruotsin kieltä puhuessaan ja kirjoittaessaan. Lönnrot kohdisti valistavat kirjoituksensa ja suomennoksensa suomenkieliselle talonpoikaiselle väestölle ja tieteelliset, polemisoivat artikkelinsa ruotsinkieliselle sivistyneistölle, jolle hän myös käänsi kansanrunoutta. Lönnrotin oma Mehiläinen (1836 - 1837, 1839 - 1840, historialiitteitä) oli ensimmäinen suomenkielinen aikakausjulkaisu ja ylipäänsä viides suomeksi ilmestynyt sanomalehti. Yleistajuisista asioista hän kertoi Oulun Wiikko-Sanomien ja J. V. Snellmanin toimittaman Maamiehen Ystävän palstoilla.

Elias Lönnrot avusti ystäviensä J. L. Runebergin toimittamia Helsingfors Morgonbladia ja Borgå Tidningiä ja J. V. Snellmanin toimittamia Saimaa, Litteraturbladia ja Maamiehen Ystävää. Hän puolusti rohkeasti Snellmania tämän jouduttua Saiman vuoksi sensuurin hampaisiin ja otti Litteraturbladin vastuulleen vuosiksi 1847 - 1849. Omakohtaisesti Lönnrot vastusti sensuuria toimittamalla ystävien varoituksista piittaamatta kansalle lukemista. Suosittu Oulun Wiikko-Sanomat oli hänen päätoimittajakaudellaan 1852 - 1853 sensuurin erityisen tarkkailun alainen; se oli aakkosellisine pikkuartikkeleineen tietosanakirjan esivaihe.

Runoilija

Elias Lönnrotin ikuinen runoelma on Kalevala: 32 runon kooste 12 078 säkeineen. Vuodesta 1833 lähtien Lönnrot oli suunnitellut yhtenäisiä pienoiseepoksia kertovien runojen sankareista. Kokoonpanotyön suunnitelma muuttui keruumatkoilta saaduista lisäyksistä. Pyrkiessään saamaan selville olettamansa kansanrunojen aikajärjestyksen ja luontevan jäsentelyn Lönnrot noudatti myös omaa taiteellista näkemystään yhdistellen eri runonlaulajilta saamiaan aineksia ja lisäillen väliin itse sepittämiään säkeitä. Ensimmäinen painos eli ns. Vanha Kalevala on Lönnrotin oma eepos, ei kansanrunojen kokoelma tai valikoima; se on tietoisesti Homerokseen rinnastettu runoelma. Kansanrunojen katkelmien väliin hän rakensi kokonaan uusia runoja eri aineksista, vaihtoi henkilöihin ja tapahtumiin liittyviä piirteitä. - Lönnrot uskoi kansanrunojen tapahtumien olleen historiallisia; niiden sisällys oli säilynyt pakanuuden ajoilta mutta muoto muuttunut - niinpä toimittajarunoilijakin saattoi päättää eepoksen oman maailmankatsomuksensa mukaisesti kristinuskon voittoon ja pakanuuden häviöön. Eepos rakentui kahden kansan, Kalevalan ja Pohjolan, vastakkainasettelun varaan, joka luo draamalliset jännitteet ja eettisen johtoajatuksen. Aineksia oli vaikka seitsemään eri versioon, jonka osoituksena ovat n. 3 000 säettä painettujen runojen toisintoja. Lönnrot kertoi avoimesti teoksen esipuheessa toimitustyöstään, mutta silti sitä pidettiin uudelleen löydettynä, hajanaisista sirpaleista pelastettuna muinaiseepoksena, joka nostatti valtavan kansallisen innostuksen.

Kalevalan toinen painos eli ns. Uusi Kalevala (1849, 22 795 säettä 50 runoon jaettuna), joka on vakiinnuttanut asemansa kansalliseepoksena, oli myös Lönnrotin oma luomus. Esipuheessa itsetietoinen toimittaja julisti: "Lopulta, kun kukaan laulajista ei enää voinut vetää vertoja minulle niiden runojen määrään nähden, mitä olin kerännyt, katsoin, että myös minulla on se oikeus, jonka vakaumukseni mukaan useimmat katsoivat omaksi oikeudekseen, nimittäin oikeus järjestää runot sillä tavoin kuin ne parhaiten soveltuivat toistensa yhteyteen, eli runon sanoin: itse loihe loitsijaksi, laikahtime laulajaksi, s.o. pidin itseäni hyvänä laulajana siinä kuin hekin itseään."

Erityisesti Kullervo-jaksoa (2196 säettä) on pidettävä lukuisista eri kansanrunojen aineksista punottuna Lönnrotin taiteellisena huippusaavutuksena, joka tragediana on usean taiteenalan jatkuva innoittaja.

Kanteletartakaan ei voida pitää aitojen, runonlaulajien esittämien kansanlaulujen kokoelmana, sillä Lönnrot yhdisteli saman laulun toisintoja kokonaisuudeksi, sepitti joukkoon omiakin kalevalaisia lauluja. Kantelettaren esipuhe on ajan huomattavin esteettinen kannanotto.

Elias Lönnrot tunnetaan runoilijana myös yksittäisten omien runojen Neijon laulu eli Kultani kukkuu, kaukana kukkuu, käännösten ja ennen kaikkea virsien pohjalta. Hän ruotsinsi kansanrunoutta ja suomensi taiderunoutta Homeroksesta J. L. Runebergiin (Sua lähde kaunis katselen). Lönnrot oli runomittojen taitaja ja tuntija, joka harjoitti kykyään kävellessään virka-asunnon ja kodin väliä Kajaanissa tai iltaisin ennen nukkumaanmenoa kokeili muistiaan käännöstöillä.

Lönnrot kutsuttiin virsikirjakomitean jäseneksi huhtikuussa 1863. Yliopistollisesta virasta erottuaan Lönnrot halusi korvata yhteiskunnalle sen maksaman eläkkeen ryhtymällä uudistamaan suomalaista virsirunoutta. Virsien korjailu oli mieltä virkistävää vaihtelua yksitoikkoisen sanakirjatyön lomassa. Lönnrot julkaisi virsikokeilujaan joka vuosi 1864 - 1880; uusi virsikirjalaitos ilmestyi vielä 1883. Turkulaisen ystävän, J. F. Granlundin Tähti-lehdessä virsiluonnokset herättivät keskustelua, samoin kuin Lönnrotin teoreettiset artikkelit virsirunouden laatimisesta. Vuoden 1886 virsikirjassa oli 17 Lönnrotin alkuperäistä virttä sekä 64 suomennosta, hänen säkeistöjään oli vielä 25 muussa virressä ja uudistuksiksi oli hänen nimiinsä merkitty 206 virttä. Vuoden 1986 virsikirjassa on jäljellä yhdeksän Lönnrotin omaa virttä, 41 suomennosta ja 20 hänen uudistamaansa virttä.

Elias Lönnrotin tapana oli virsiä laulaessaan säestää itseään kanteleella. Hän oli vastoin kulttikuvaansa hyvä laulaja ja musiikkimies, joka kehitti oman yksinkertaistetun numeroin ilmaistavan nuottikirjoituksensa matkojaan varten, suomensi musiikkisanastoa ja sai aikaan kanteleenrakentajana Heikki Laitisen mukaan mullistavan keksinnön, kromaattisen kanteleen. Matkoillaan hän kuljetti huilua mukanaan, sillä soiton avulla saattoi voittaa erityisesti naispuolisen yleisön puolelleen kuin Orfeus konsanaan.

Perheenisä

Elias Lönnrot avioitui vasta 47-vuotiaana 13.7.1849 oululaisen värjärimestarin tyttären, Kajaanin sahalla taloudenhoitajana työskentelevän 26-vuotiaan Maria Piponiuksen kanssa. Elokuussa 1848 solmittu kihlaus salattiin julkisuudelta, joka oli tuon tuosta liittämässä suurmiestä ajan neitosiin. Sulhanen oleskeli syksystä 1848 toukokuuhun 1849 Laukon kartanossa viimeistellen Kalevalan toista painosta, joka ilmestyi joulun alla juuri ennen sensuuriasetuksen tuloa. Osasyy Laukossa viivyttelyyn lienee ollut Eva Agatha Törngrenin vakava, toukokuun alussa kuolemaan johtanut sairaus.

Kihlasormuksena oli keisarin antama briljanttisormus, jonka Lönnrot oli saanut ansioistaan koleralääkärinä. Myös häät pidettiin vain morsiamen lähisukulaisten tieten, mistä erityisesti J. V. Snellman pahoitti mielensä, olihan Maria Piponius hänen serkkunsa. Esikoispoika Elias syntyi nimipäivälahjaksi 17.4.1850, mutta menehtyi aivokalvontulehdukseen jo 16.9.1852. Perheeseen syntyi neljä tytärtä: Maria, Ida, Elina ja Tekla. Maria-puoliso ja tyttäristä Maria- ja Tekla kuolivat keuhkotautiin, Elina kurkkumätään. Perhe asui aluksi Kajaanin sahalla, kunnes oma talo valmistui (purettiin 1960-luvulla tavaratalon tieltä). Tammikuussa 1854 perhe muutti Helsinkiin professuurin takia, isän eläkkeelle siirtymisen jälkeen 1862 Sammattiin, viisitoistahuoneiseen Nikun taloon, ja myöhemmin, vuonna 1876, Lammin vanhuudenkotiin.

Isänsä kuoleman jälkeen ainoa eloon jäänyt tytär Ida myi vainajan toivomuksen mukaisesti Lammin talon irtaimistoineen ja lähti Sammatista. Ida oli siirtynyt kotiopintojen jälkeen Jyväskylän seminaariin, mutta keuhkotaudin oireet keskeyttivät hänen opintonsa. Ida kirjoitti uskonnollisia runoja, teki pieniä suomennostöitä, opiskeli kieliä ja haaveili lähtevänsä Turkin sotaan sairaanhoitajattareksi. Isänsä perinnön turvin naimattomana pysytellyt Ida lähti vuoden 1886 alussa ulkomaille, ensin Pietarin kautta Dresdeniin kasvattisisariensa Eva ja Anna Ingmanin luo. Lääketieteen professori E. A. Ingmanin orvoiksi jääneet tyttäret Eva (1853 - 1914) ja Anna (1851 - 1930) olivat tulleet Lönnrotin holhokeiksi keväällä 1858. Evasta tuli taidemaalari, Annasta pianonsoiton opettaja ja musiikkiarvostelija. Ida matkusti edelleen Geneveen, Marseilleen, Dardanelleille, Napoliin, Firenzeen, Nizzaan, Roomaan ja asettui lopulta 1896 Sienaan. Idan kirjeenvaihto osoittaa hänen tunteneen olevansa kaikkialla muukalainen; ulkomailla sai sentään olla rauhassa rahanpyytäjiltä ja isän suurmiesmaineelta. Ida Lönnrot kuoli sokeana 16.6.1915 Sienassa, jossa hänen asuintalonsa ja hautansa ovat häntä hoitaneen Ricuccin perheen kolmannen polven vastuulla.

Elias Lönnrot kasvatti omiensa lisäksi orvoiksi jääneitä sukulais- ja ystäväperheen lapsia, huolehti usean varattoman koulutusmaksuista, piti kajaanilaisille opiskelijoille koulukortteeria Helsingissä ja osoitti lopulta testamentissaan varat Sammatin emäntäkoulun perustamiseen, joka jatkaa toimialaansa laajentaneena edelleen.

Maine

Elias Lönnrot saavutti tiedeyhteisöltä, lehdistöltä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta tunnustusta jo Kalevalaa kerätessään. Kööpenhaminalainen Det Kongelige Nordiske Oldskrift Selskab kutsui hänen jäsenekseen elokuussa 1833. Kalevala ja Kanteletar vahvistivat suurmiespalvonnan. Tarkoituksenmukaisuussyistä Lönnrotista kehiteltiin vaatimattoman uurastajan perikuva, jonka työtä Kalevalan toimittajana tai suomen kielen professorina aikalaiset välttivät arvostelemasta hänen elinaikanaan. Muotokuvissa hänen kasvoistaan retusoitiin syylä, ja tyttäret häpesivät isäänsä joka kulki epäherraskaisesti puettuna Sammatissa.

Kaikki eivät kuitenkaan kritiikittä juhlineet: kiistakumppani C. A. Gottlund kirjoitti Suomalainen-lehdessään 1846: "Eipä ole yksikään Suomalainen vielä tullut, jo eläissänsä, maamiehiltänsä niin kaikin puolin kiitetyksi, kehoitetuksi ja kunnioitetuksi kuin tämä Lönnroti: eihän sillä ole tuska uijessa, jonka päätä kannatetaan." Gottlund myönsi ansioksi sen, ettei Lönnrot ollut kehumisista tullut ylen ylpeäksi, mutta kieltäytyi palvelemasta häntä toisten tavoin runojen ruhtinaana, kumartamaan kuninkaana. August Ahlqvist, suomen kielen professuurin jatkaja, kirjoitti elämäkerrassa joka ilmestyi kuoleman jälkeen: "Lönnrotin elämä oli ulkonaisesti varsin seikatoin ja yksinkertainen: syntyi köyhässä kodissa, tulee pannuksi oppikouluun, kärsii puutetta vaan edistyy opinnoissa, pääsee ylioppilaaksi, elättelee henkeänsä kotiopettajana, suorittaa tutkinnot tyydyttävästi, vaikka ei loistavasti, saapi viran ja hoitaa sen nuhteettomasti. Siinä melkein kaikki. Lönnrotin köyhästä elämästä puuttuivat hämmästyttäviä tapauksia, uhkarohkeita yrityksiä ja myrskyäviä mielenliikunnoita." Yhä varteenotettavan elämäkerran kirjoittajan, Aarne Anttilan mukaan Lönnrotin mielenseesteisyys ja -ylevyys, serenitas, on kuin tyyni ja pilveton alkukesän päivä, jolloin luomisen ihme uudistuu (1931). Viljo Tarkiaisen mukaan (1933) Lönnrotilta puuttui kyky ymmärtää monimutkaisia ilmiöitä kuten teatteria, korkeaa runoutta, filosofiaa - hän oli yksinkertainen ja luontoperäinen, hänellä ei ollut suuresti mielikuvitusta, traagillinen ristiriita oli hänelle vieras: Lönnrot oli onnellinen, rajoitettu luonne. Martti Haavio vertasi puolestaan Lönnrotia auringossa lepäävään leijonaan.

Kirjeenvaihdon perusteella Lönnrot kuitenkin näyttäytyy itsetuntoisena, päämäärätietoisena ja huumorintajuisena tiedemiehenä, joka tiesi tarkoin arvonsa. Hän tuskin otti askeltakaan ilman tietoisuutta sen tarpeellisuudesta. Kirjeenvaihtoa on säilynyt virolaisten, unkarilaisten, venäläisten, ruotsalaisten, norjalaisten, saksalaisten ja ranskalaisten tiedemiesten kanssa. Hänet kutsuttiin useiden ulkomaisten tieteellisten seurojen jäseneksi. Hän testamenttasi koko tutkimusaineistonsa jälkipolville, mutta pyrki välttämään muodollisia kunnianosoituksia. Kunniamerkkejä hän sai kuitenkin sekä keisarilta että vierailta valtioilta.

Elias Lönnrot oli innovatiivinen monitietäjä, joka esitti usealta tieteenalalta valistuneita, nykyaikaisin menetelmin tutkittuina oivallisiin lopputuloksiin johtaneita arvauksia. Oman aikansa mittapuiden mukaan Lönnrot oli suurmies ja kansallinen eheyttäjä, jonka arvovalta kantoi yli puolue- ja kielirajojen. Kultin takaa on löydettävissä uusia arvioita ja yhteiskunnallisia vaikutusteitä. Elias Lönnrot toimii yhä Kalevalansa välityksellä kansallisen itsetunnon lujittajana, "kylän kuninkaana", ja kansainvälisenä kaupan ja kulttuurivaihdon edistäjänä.

Elias Lönnrot lyhyesti

Elias Lönnrot (9.4.1802 Sammatti - 19.3.1884 Sammatti)
Vanhemmat räätäli Fredrik Johan Lönnrot ja Ulriika Wahlberg.
Puoliso Maria Piponius (1823 - 1868), vihitty 1849.
Vaimon vanhemmat värjärimestari Elias Piponius ja Anna Jacobina Snellman.
Lapset:
Elias (1850 - 1852)
Maria (1852 - 1874)
Ida (1855 - 1915)
Elina (1858 - 1876)
Tekla (1860 - 1879).

Ura
Turun akatemia 1822 - 1827, filosofian kandidaatti 1827; lääketieteen tohtori 1832.

Apulaislääkäri Oulussa 1832; Kajaanin piirilääkäri 1833 - 1854; suomen kielen professori Aleksanterin yliopistossa 1854 - 1862; Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan toimittaja 1862 - 1880.

Jäsenyydet:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kunniaesimies; Itämaisen ja amerikkalaisen etnografisen seuran, Eesti Kirjameeste Seltsin, Viron oppineiden seuran, Pariisin kansa- ja kielitieteellisen seuran, Pietarin tiedeakatemian, Suomen Tiedeseuran, Suomen Lääkäriseuran ja Suomen Taiteilijaseuran kunniajäsen; Berliinin ja Unkarin tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen.

Kunnianosoitukset:
Pyhän Annan ritarikunnan 3. luokan ritarimerkki 1856, Pyhän Stanislauksen ritarikunnan 2. luokan ritarimerkki 1862, Ruotsin Pohjantähden ritarikunnan ritari, Preussin Pour le mérite -ritarikunnan jäsen; kanslianeuvoksen arvo 1862.

Tuotanto
R. Majamaa (toimittaja), Valitut teokset 1 - 5. 1990 - 1993. Sisältävät keskeisen tuotannon kommentteineen ja hakemistoineen sekä elinaikaisen bibliografian. Katso myös Suomen kirjailijat 1809 - 1916. 1993.

Lähteet ja kirjallisuus
Yksityisarkisto ja valokuvakokoelma Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa.

Elämäkerroista tärkein A. Anttila, Elias Lönnrotin elämä ja tuotanto I - II. 1931 - 1935.

Julkiset muotokuvat ja muistomerkit
Syntymäkoti Paikkarin torppa ja viimeinen koti Lammin talo museoina, Sammatti; Veistokset: E. Halonen, muistopatsasluonnos. 1899, SKS, Helsinki; C. E. Sjöstrand. Cygnaeuksen galleria, Helsinki; E. Wikström. 1902, Lönnrotin puistikko, Helsinki; E. Räsänen E. Halosen luonnoksen mukaan. 1952, Paikkarin torpan piha, Sammatti; M. Oittinen. 1942, Kajaani. Maalaukset: F. Ahlstedt. 1878, Suomalainen normaalilyseo, Helsinki; F. Ahlstedt. 1870-luku, Porin lyseo; R. W. Ekman, Pentti Lyytinen lukee runojaan. Luonnos 1848, Kansallismuseo; A. Engman. 1884; P. Halonen. 1928, SKS, Helsinki; A. Liljelund. 1881, Kansallisteatteri; J. E. Lindh. Noin 1832, Uusmaalainen osakunta, Helsinki; B. Reinhold. 1872, Helsingin yliopisto. Piirrokset: G. Budkowski. 1845, SKS, Helsinki; J. Knutson, kivipiirros. 1841, SKS, Helsinki; A. W. Linsén, pilapiirros. 1847, SKS, Helsinki; E. Ingman, Sammatin Nikulta. 1870-luku, SKS, Helsinki; M. Visanti, painokuva. 1950.

Elias Lönnrotin mukaan nimetty
Muistopäivät 9.4. yhdessä Mikael Agricolan kanssa, Suomen kielen päivä, 28.2. Kalevalan päivä, suomalaisen kulttuurin päivä; 500 markan seteli 1986; kadut, aukiot ym. Eno, Helsinki, Kajaani, Kuopio, Lappeenranta, Loimaa, Mikkeli, Äänekoski; postimerkit; elämäkertaansa kuvaava seurapeli 1882, näköispainos 1982 SKS; siipirataslaiva.

Raija Majamaa