Käsikirjoituksia

Näytteitä Elias Lönnrotin käsikirjoituksista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmista.

Kalevalan ja Kantelettaren käsikirjoitusten versioita

Lönnrot, Elias: Kantelettaren I (& II) kirjan käsikirjoitus (Lönnrotiana 49). Julkaistu vuonna 1840. 407 sivua:

Alku-Kanteletar oli valmis vuonna 1838, mutta alati kasvava ja muotoutuva kokonaisuus edellytti uutta työversiota. Lönnrotiana 49 on Alku-Kantelettaresta seuraava vaihe, vuonna 1840 ilmestyneen Kantelettaren, sen I ja II kirjan, käsikirjoitus.

Käsikirjoitus ei suoraan vastaa painettua Kanteletarta, mutta on jo selkeästi samankaltainen kokonaisuus. Se sisältää suurimman osan painetun Kantelettaren I ja II kirjan runoista, kaikkiaan 628 runoa (painetussa I ja II kirjassa on yhteensä 652 runoa). Runojen temaattinen jako ja runojen kokonaisuudet olivat vielä muotoutumassa. Monet marginaalipalstalle kirjoitetuista toisintosäkeistö, korjauksista ja huomautuksista eivät päätyneet lopulliseen, painettuun versioon. Runojen suhdetta painettuun Kantelettareen on mahdollista seurata kunkin runon alkuun merkatun runoviitteen avulla (esim. runo 76, käsikirjoituksen sivu 247 > I:62 = Kanteletar, I kirja, runo 62).

Kirjanmerkit on nimetty tässä käsikirjoituksessa olevien runojen mukaisesti, ja ne eivät välttämättä vastaa painetun Kantelettaren runojen nimiö. Kunkin runon nimen perään on merkitty sulkuihin viittaus siihen Kantelettaren osaan ja runon numeroon, jossa se on julkaistu.

Lönnrot, Elias: Kantelettaren II (& I) kirjan käsikirjoitus (Lönnrotiana 50). Julkaistu vuonna 1840. 421 sivua:

Elias Lönnrot kirjoitti seitsemännen keruumatkansa (1836−1837) tuloksista kirjeessään Carl Nicklas Keckmanille: “Semmoisia vanhoja lauluja, kun Kantel. 2 osassa olen saanut joksikin runsaasti. Kohta syntyy niistä yksinään kaunis kirja.” Lönnrot oli kokoomassa Kantelettaren ensimmäistä versiota, niin sanottua Alku-Kanteletarta, joka valmistui kevään ja kesän 1838 aikana. Alku-Kanteletar jäi julkaisematta, sillä runoja kertyi uusilta keruumatkoilta ja lyyristen laulujen kokonaisuus muotoutui alati uudestaan. Alku-Kantelettaren sekä Alku-Kantelettaren korjaukset ja lisäykset julkaisi vuonna 1929 Oskar Relander.

Alku-Kantelettaren käsikirjoitus sisältää 517 runoa, jotka Lönnrot on jaotellut 20 erilliseen ryhmään. Kunkin runon alkuun Lönnrot on merkannut lähimmän vastaavan runon painetussa Kantelettaressa. Lönnrot jakoi vihkon kahteen palstaan, joista sisemmälle hän kirjoitti runot ja uloimmalle jätti tilaa lisämerkinnöille, korjauksille ja toisintosäkeille. Merkintöjä tuli myös runosäkeiden väliin ja aina tarvittaessa sinne, missä oli tilaa. Mukana on myös uusia runoja. Käsikirjoitus havainnollistaa Lönnrotin runoilutekniikkaa ja työn prosessuaalista luonnetta.

Käsikirjoituksen välissä on myös muistiinpanoja Lönnrotin lääkäritoiminnasta. Muistiinmerkinnöt ovat konkreettinen esimerkki siitä, miten lääkärintyö ja Kantelettaren kokoonpano limittyivät Lönnrotin arjessa. Merkinnät ovat joltakin lukuisista tarkastusmatkoista, joita Lönnrot teki vuodesta 1837 lähtien. Merkinnöistä käy ilmi, että tarkoituksena oli tarkastaa talokunnittain mahdolliset veneeriset taudit eli sukupuolitaudit. Ruotsinkielen sana frisk ihmisten nimien perässä tarkoittaa tervettä. Osan kohdalla on merkintöjä "ej veneriskt" tai "ej vener" (ei veneerisiä tauteja) sekä mainintoja haavoista tai ihottumista, jotka olivat näiden tautien oireita. Lönnrot oli tavannut ensimmäisen veneerisen potilaan vuonna 1838, josta on maininta hänen kirjeessään lääkintöhallitukselle (julkaistu teoksessa Valitut teokset 1, s. 166, kirje 136. Päivätty Kajaanista 18.1.1838).

Kirjanmerkit on nimetty tässä käsikirjoituksessa olevien runojen mukaisesti, ja ne eivät välttämättä vastaa painetun Kantelettaren runojen nimiä. Kunkin runon nimen perään on merkitty sulkuihin viittaus siihen Kantelettaren osaan ja runon numeroon, jossa se on julkaistu. Käsikirjoitus sisältää runsaasti lisäyksiä ja runojen fragmentteja, jotka ilmentävät Lönnrotin tapaa toimittaa runoja. Myös ne on pyritty huomioimaan kirjanmerkeissä mahdollisimman tarkasti, kuitenkin toistoa välttäen.

Lönnrot, Elias: Kantelettaren III kirjan käsikirjoitus (Lönnrotiana 51). Julkaistu vuonna 1840. 201 sivua:

Lönnrotiana 51 on painetun Kantelettaren III kirjan käsikirjoitus. Se sisältää kansilehden, sisällysluettelon ja kaikki III kirjan 60 lyyris-eeppistä runoa. Käsikirjoitus ei vielä ollut aivan valmis. Tämä näkyy sisällysluettelon yliviivatuista runoista ja marginaaliin kirjoitetuista säkeistä ja merkinnöistä. Käsikirjoituksen ensimmäinen runo, Ritvalan Helkavirsien alkuvirsi, ei päätynyt mukaan painettuun versioon. Julkaisematta jäivät myös Lönnrotin selitykset kuhunkin neljään helkavirteen, joista Mataleenan, Inkerin ja Annikaisen virret (painetussa nimeltään Kestin lahja, III:32) löytyvät myös painetusta Kantelettaresta.

Kirjanmerkit on nimetty tässä käsikirjoituksessa olevien runojen mukaisesti, ja ne eivät välttämättä vastaa painetun Kantelettaren runojen nimiä. Kunkin runon nimen perään on merkitty sulkuihin viittaus siihen Kantelettaren osaan ja runon numeroon, jossa se on julkaistu.

Lönnrot, Elias: Kantelettaren esipuheen käsikirjoitus (Lönnrotiana 52). 13 sivua:

Lönnrotiana 52 on painetun Kantelettaren III kirjan viimeinen käsikirjoitus. Se on Lönnrotin puhtaaksikirjoittama kokonaisuus, joka sisältää kansilehden, mottorunon, kustantajan tiedot sekä alkulauseen. Myös välimerkit, isot alkukirjaimet, lainausmerkit ja säenumerointi kertovat kokonaisuudesta, joka oli matkalla painoon, lukijoille. Digikirjastossa julkaistaan vain alkulause eli esipuhe, joka puuttuu aikaisemmista käsikirjoituksista.

Lönnrot, Elias: Uuden Kalevalan käsikirjoitus (Lönnrotiana 38) Julkaistu vuonna 1849. 1048 sivua:

Kalevalan toinen painos ilmestyi joulukuussa 1849, ja tämä on se laitos, jota yleensä tarkoitamme, kun puhumme Kalevalasta. Myös suurin osa käännöksistä on tehty vuoden 1849 laitoksen pohjalta.

Erotukseksi Kalevalan ensimmäisestä painoksesta tätä toista painosta alettiin kutsua Uudeksi Kalevalaksi ja aiempaa Vanhaksi Kalevalaksi. Uusi Kalevala sisältää 22 795 säettä jaettuna 50 runoon. Kalevalan toisen painoksen painosmäärä oli 1250 kappaletta.

Pian Vanhan Kalevalan ilmestyttyä Lönnrot alkoi työstää Kalevalasta toista laitosta. Hän jatkoi keruutyötä, ja myös monet muut keräsivät vanhamittaisia runoja. Uuteen Kalevalaan Lönnrot lisäsi kokonaisia jaksoja ja teki muitakin muutoksia. Tehdyt muutokset perustuvat Lönnrotin omiin muuttuneisiin näkemyksiin ja myös hänen Vanhasta Kalevalasta samaansa arvosteluun. Uusi Kalevala on enemmänkin Lönnrotin luomus kuin kokoelma runolaulajien alkuperäisiä esityksiä. (Pertti Anttonen, Kalevala-lipas, 1999, SKS.)

Runojen lisäksi Uuden Kalevalan käsikirjoituksessa on Elias Lönnrotin 17.4.1849 päiväämä alkulause.

Lönnrot, Elias: Vanhan Kalevalan käsikirjoituksen puhtaaksikirjoitus (Lönnrotiana 36). Julkaistu vuonna 1835. 317 sivua:

Loppuvuonna 1834 ja alkuvuonna 1835 Elias Lönnrot kirjoitti Kalevalan käsikirjoituksen puhtaaksi, ja hän päiväsi esipuheensa 28.2.1835. Päivää on vuodesta 1978 vietetty virallisena liputuspäivänä, Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä. Vanhan Kalevalan ensimmäinen osa ilmestyi kirjakauppoihin 1835 jouluksi, toinen osa maaliskuussa 1836.

Kalevala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista koostuu Lönnrotin laajasta esipuheesta, jossa hän muun muassa kuvaa työtapaansa ja perustelee valintojaan, sekä 32 runosta (12 078 säettä) ja toisinto-osasta, jossa Lönnrot tarjoaa vaihtoehtoisia säkeitä varsinaiseen tekstiin.

Vanhan Kalevalan painos, 500 kappaletta, riitti 12 vuodeksi. Teos ei siis varsinaisesti kulunut kansan käsissä. Teoksen tärkein merkitys olikin siinä, että siitä tuli nopeasti kansallisuuden ja kielen vertauskuva, jonka varaan heiveröistä suomalaista identiteettiä alettiin rakentaa (Lauri Honko, Saatesanat vuoden 1835 Kalevalan uuteen painokseen, 1999, SKS).

Lönnrot, Elias: Vanhan Kalevalan käsikirjoitus (Lönnrotiana 35). Julkaistu vuonna 1835. 358 sivua:

Niin sanottu Vanha Kalevala koostuu pääosin Elias Lönnrotin keräämistä vanhamittaisista eeppisistä kansanrunoista, joita olemme tottuneet nimittämään kalevalamittaisiksi runoiksi. Ennen Kalevalan julkaisemista Lönnrot oli jo julkaissut viisi samaan aihepiiriin liittyvää kirjaa (Kantele 1829–1831, Lemminkäinen, Naimakansan virsiä, Väinämöinen ja Runokokous Väinämöisestä, kaikki 1833). Näin siksi, että runokokoelmat karttuivat koko ajan. Vuosien 1828–1834 aikana Lönnrot teki viisi runonkeruumatkaa ja tapasi muun muassa runolaulajat Juhana Kainulaisen, Ontrei Malisen, Vaassila Kieleväisen ja Arhippa Perttusen.

Karttuvan runoaarteiston lisäksi Kalevalan synnylle oli tärkeää ajatus eepoksen aikaansaamisesta. Ajatuksen suomalaisten eepoksesta esitti vuonna 1817 C. A. Gottlund, joka kirjoitti ”… jos tahdottaisiin kerätä vanhat kansanlaulut ja niistä muodostaa järjestelmällinen kokonaisuus, tulkoon siitä sitten eepos, draama tai mitä muuta hyvänsä, niin voisi siitä syntyä uusi Homeros, Ossian tai Niebelungen-laulu”. (Pertti Anttonen, Kalevala-lipas, 1999, SKS.) Eeposhaaveen toteuttajaksi tuli Elias Lönnrot, ja Vanhan Kalevalan käsikirjoitus oli valmis marraskuussa 1834.

Elias Lönnrot: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustavan kokouksen pöytäkirja 16.2.1831.

Elias Lönnrot: Lemmennosto.
(Käsikirjoitus. SKS KRA *S Lönnrotiana 30)

Elias Lönnrot (suom.): Sua lähde kaunis katselen.
(Käsikirjoitus. SKS KIA)

Elias Lönnrot: Kantele (Doria).

Lönnrot teki ensimmäisen runonkeruumatkansa kesällä 1828. Jo seuraavana vuonna hän julkaisi matkalla keräämiään runoja Kantelen ensimmäisessä osassa. Se sisältää kaikkiaan 17 vanhaa ja 7 uudempaa runoa. Seuraavat kolme Kantelen vihkoa ilmestyivät vuosina 1829, 1830 ja 1831. Niissä on yhteensä 90 vanhaa ja 20 uudempaa runoa.

Elias Lönnrot: Suomalaisten laulujen ja runojen nuotteja (Doria).

Kantelettaren nuottiliite ilmestyi Kantelettaren ensimmäisen kirjan liitteenä 1840. Se sisältää 23 kansanlaulusävelmää ja 20 kalevalamittaisten runojen sävelmää.