Toivo Pekkanen

Toivo Pekkasta pidetään suomalaisen työläiskirjallisuuden klassikkona, koska hän käsitteli teoksissaan usein työläisten elämää ja tavallisen kansan jokapäiväisiä ponnisteluja. Hän ei kuitenkaan halunnut tulla suoraan yhdistetyksi työväenaatteen ajamiseen. Tärkeintä oli hänen mielestään yksilön pyrkimys itsensä sivistämiseen, oman ajattelun kehittämiseen. "Omia ajatuksia ja persoonallisuutta vailla oleva massa pysyy aina massana, mihin asemaan se pannaankin.", sanoo kertoja romaanissa Isänmaan ranta (1937).

Toivo Rikhard Pekkanen syntyi Kotkassa 10.9.1902. Kuusilapsista perhettä vaivasi armoton köyhyys. Pekkasen isä halvaantui yllättäen ja kaksi lapsista kuoli. Kansakoulun jälkeen sekalaiset työt satamassa ja sepän apulaisena tehtaassa eivät uuvuttaneet Toivo Pekkasta, joka löysi kirjallisuudesta oman pelastuksensa. Hänen ensimmäiset novellinsa julkaistiin Juttutupa-lehdessä ja esikoisteos, novellikokoelma Rautaiset kädet, ilmestyi 1927.

Pekkanen ryhtyi 1930-luvun alussa päätoimiseksi kirjailijaksi. Päätöstä seurasi muutto Kotkasta Korson kautta Helsinkiin. Kotiuduttuaan pääkaupunkiin Pekkanen vieraili usein Tulenkantajien piirissä, johon hänet vastaanotettiin Olavi Paavolaisen sanoin "palavaotsaisena seppänä Kotkasta". Pekkanen kuitenkaan ei tuntenut kuuluvansa Tulenkantajiin, koska hän oli taustaltaan ja koulutukseltaan muista poikkeava.

Pekkasen läpimurtoteos Tehtaan varjossa ilmestyi 1932. Romaanin päähenkilön Samuel Oinon elämässä oli paljon Pekkasen omaa elämää, työläisen sisäistä pakkoa kehittää itseään ja parantaa asemaansa yhteiskunnassa. Teos vahvisti kuvaa Pekkasesta työläiskirjailijana.

Toivo Pekkanen oli työssään ahkera ja pitkäjänteinen: 31 teoksen lisäksi hän kirjoitti runsaasti artikkeleita ja kertomuksia lehtiin. Hänen laajamittaisin työnsä oli kesken jäänyt Kotka-eepos (Aamuhämärä, Toverukset, Voittajat ja voitetut 1948-1952), jossa kuvataan maaltamuuttoa, teollistumista ja ihmisiä yhteiskunnan murroksessa.

Pekkasen teoksia ei myyty kovin paljon. Niitä kuitenkin arvostettiin erityisesti älymystön piirissä. Pekkasen näkemyksiä kansalaissodasta luettiin luokkarajan molemmin puolin, koska hän ei ottanut suoranaisesti kantaa vaan ainoastaan kertoi sodan tapahtumista, sen julmuudesta. Viimeinen novellikokoelma Mies ja Punapartaiset Herrat (1950) on poikkeuksellinen. Siinä on Pekkasen tuotannossa ja suomalaisessa kirjallisuudessa harvinaista fantasiaa ja absurdia huumoria.

Vuonna 1949 Pekkanen halvaantui vaikeasti ja joutui opettelemaan elämän perusasiat uudelleen. Toipumisen todellinen voitto oli Lapsuuteni-teos. Teos sai ylistävän vastaanoton, ja sitä pidetäänkin Pekkasen uran huippuna. Vuonna 1955 Pekkanen nimitettiin yllättäen akateemikoksi V.A. Koskenniemeltä vapautuneelle paikalle. Ehdolla olivat Pekkasen ohella Mika Waltari, Pentti Haanpää, Yrjö Jylhä ja Martti Haavio.

Toivo Pekkanen ehti olla akateemikkona vain kaksi vuotta. Hän oli Kööpenhaminassa luontaishoitolassa hoitamassa terveyttään, mutta sai aivoverenvuodon ja kuoli 30.5.1957.

• "Minua ei ole kiinnostanut halu tuottaa lukijoille pelkkää henkistä nautintoa, minua on kannustanut pyrkimys saada heidät ikään kuin hetkeksi pysähtymään jonkin sellaisen kohtalon tai yhteiskunnallisen probleeman eteen, jota olen pitänyt tärkeänä, katselemaan sitä ikäänkuin uudelta näkökulmalta, miettimään sen syvintä ongelmaa."
  - Toivo Pekkanen Uudessa Suomessa keväällä 1957.

Lauri Sihvonen