Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aineistojen keräämistä oli aloitettu 2000-luvun alun ilmapiirissä. Myös vähemmistöjen tutkimus yliopistoissa, esimerkiksi naistutkimuksen ja kirjallisuuden oppiaineissa, alkoi.
Yleinen julkinen ilmapiiri sen sijaan säilyi jännitteisenä, minkä vielä Helena Sinervon Runoilijan talossa -teoksen (2004) julkaisua seurannut keskustelu osoitti. Sinervo kuvaa kirjailija Eeva-Liisa Mannerin elämästä kertovassa romaanissa Mannerin ihastumista ja rakastumista toisiin naisiin, mitä kaikki lukijat tai Mannerin tunteneet eivät sulattaneet.
Yleisen ilmapiirin murroskautta elettiinkin vielä koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan: ei ole ollut itsestään selvää, että esimerkiksi elämäkerran kohteen kuulumisesta seksuaalivähemmistöön olisi ollut helppoa kirjoittaa avoimesti, vaikka viitteitä sellaisesta olisi tallentunutkin. Sateenkaarihistorian tutkimukselle on koko 2000-luvun ajan ollut lisääntyvä tarve, ja tutkijat miettivät, mitä aineistoja arkistoissa on ja miten ne löytyvät. Oma kysymyksensä on, miten historiallisesti varhaisempia sukupuolen ja seksuaalisuuden epänormatiivisia kuvauksia osataan tulkita nykyajan kontekstissa. Aineistoja kuitenkin on, ja seuraavassa esittelemme SKS:n arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelman puolelta joitain esimerkkejä 1800-luvulta viime vuosikymmeniin.
Suomenkielisen kirjallisuuden ensimmäiseksi merkittäväksi nimeksi mainitaan yleisesti Aleksis Kivi (1834–1872), joten aloitettakoon Kiven tuotannosta ja käsikirjoituksista tässäkin. Kirjailija Veijo Meri, joka toimi 1980-luvulla oppaana Aleksis Kiven maisemiin Nurmijärveltä Palojoelle, tunsi myös Kiven tuotannon läpikotaisin. Tallennetulla opastuksellaan Meri toteaa, että ”miten tahansa Kiven Atalantta-runoelmaa lukeekaan, naistenvälisestä rakkaudesta siinä on kyse”. Vai kuinka kannattaisi lukea esimerkiksi seuraava Atalantan ote:
”Mutta kennen saavutti hän metsän yös?
Metsä-impisenko? Pieni Kaarin
yksin istuu kukkasien kinokses,
seppeliä siteleevi kaunokaista
Atalantan kiharien koristeeks.
Linnan emännälle päivän kunnioiksi.
Siinä vilauksen viipyi kulkija.
[…]
Tuolla etähällä itäises
kiilto lumitunturien tutkaimista,
joiden säikkä taivaan ahteet reunasti,
levi kaikkialle, sädekiilto ankar;
ja he ylös korkeuteen kohosit,
kukkulat, kuin pyhät immet valkeis vaatteis,
tuliloistehessa monen kynttilän,
paimentorvein kaikuessa kauka-vuoril.”
Aleksis Kiven aikalainen ja ystävä Kaarlo Bergbom (1843–1906) toimi aktiivisena suomenkielisen teatterin ja näytelmäkirjallisuuden edistäjänä tuolloisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa. SKS:n arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmaan tallennettu Kaarlo Bergbomin arkisto sisältää muuan muassa laajan kirjeenvaihtoaineiston, jonka pohjalta teatterintutkija Pentti Paavolainen on laatinut elämäkerran Nuori Bergbom (2014).
Paavolaisen kuvauksen perusteella teatterimaailma on kautta historian toiminut turvasatamana ja elämisen mahdollistajana seksuaalivähemmistöille. Näin lienee ollut myös itsensä Kaarlo Bergbomin kohdalla:
”Legendan mukaan Kaarlo uhrautui niin teatterin ja suomalaisuuden asialle, ettei hän voinut ajatellakaan perheen perustamista. Karl ei koskaan avioitunut, eikä merkkejä kihlauksista tai kosioaikeista omansäätyisten neitojen kanssa ole. Tiedetään, että ainakin kerran Emelie yritti saada Karlia varakkaisiin naimisiin. Karlilla oli harrastuksiin ja töihin liittyviä kiintymyssuhteita naisiin, joista tärkein oli näyttelijätär Hedvig Charlotte Raa. Mutta tämän jäätyä leskeksi ja mahdollisuuksien ollessa vielä auki, Karl ei tehnyt aloitetta miehenä, vaikka Hedvig sellaista kenties odotti. Hän matkusti Ruotsiin ja avioitui pian Kristian Winterhjelmin kanssa.
Kätkikö julkisivu jonkin sellaisen privaatin elämän alueen, mistä aikalaiset ovat tienneet, mutta myöhemmin vaienneet? Ilmeisin ja yksinkertaisin selitys naimattomuuteen lienee se, että Kaarlo ei tuntenut eroottista vetoa naisiin.”
Tiettävästi Kaarlo Bergbomilla oli suhde ainakin toiseen teatterimieheen, Svenska Teaternin johtajaan Wilhelm Boliniin. Bergbomin läheinen ystävä Emil Nervander kertoi asiasta Eliel Aspelin-Haapkylälle 17. tammikuuta vuonna 1906 kirjeessä, jossa hän antaa taustatietoja Kaarlo Bergbomin muistokirjoituksen laatimista varten.
Vuosi Bergbomin kuoleman jälkeen järjestettiin Suomen yksikamarisen eduskunnan ensimmäiset vaalit. Vuonna 1907 valitussa eduskunnassa aloitti kansanedustajina 19 naista ja 181 miestä. Yksi valituista oli Suomalaisen puolueen Hilda Käkikoski (1864−1912), joka oli kouluttautunut suomen kielen ja historian opettajaksi mutta toimi myös kääntäjänä ja kirjailijana.
Hilda Käkikoski oli tunnettu naisasianainen, mutta vähemmän tunnettua on, että julkisen elämänsä aikanakin Käkikoski rakastui toistuvasti tuntemiinsa naisiin. Eeva Ahtisaaren vuonna 1997 kirjoittamassa Kansallisbiografian artikkelissa ei Käkikosken aikuisiän perhe-elämää kuvailla, mutta tekstin lähdeluettelossa on mainittu myös Tuula Juvosen pro gradu –tutkielma Sukupuoli ja halu Hilda Käkikosken kirjeenvaihdossa ja päiväkirjoissa (1993).
Hilda Käkikosken henkilöarkisto on SKS:n arkistossa. Aineisto sisältää paitsi Käkikosken käsikirjoituksia myös biografica-aineistoja, valokuvia sekä kirjeenvaihtoa, muun muassa Käkikosken asuinkumppanin ja rakastetun Maija Pajulan kirjeitä tälle. Seuraava katkelma on Maija Pajulan kirjeestä Hilda Käkikoskelle:
”Josko sinusta tykkään? Tykkään niin sydämeni syvyydestä, niin kaikesta sielustani ja mielestäni, etten voisi elää, ellen tietäisi sinua omakseni. Et sinä ole minulle ainoastaan ”puoli” elämää, vaan sinä olet koko elämäni. Ilman sinua nääntyisin ja kantaisin elämääni taakkana.”
Maija Pajula Hilda Käkikoskelle 16.2.1890.
”Josko sinusta tykkään?”
