Elämää ja tutkimusta, monikossa

Kansallisbiografia julkaisee tällä viikolla 22 tieteentekijän pienoiselämäkerrat, ja lisää on tulossa: vuosina 2026–27 Kansallisbiografiaa täydennetään nimenomaan tutkijoiden pienoiselämäkerroilla. Ajallisesti täydentämisen painopiste on toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa, ja mukana on myös monia edelleen aktiivisia tutkijoita. Minä olen urakassa mukana toimituskunnan puheenjohtajan ominaisuudessa; toimituskunnan kaksi muuta jäsentä ovat dosentit Stefan Nygård (Helsingin yliopisto, Suomalainen Tiedeakatemia) ja Johanna Skurnik (Turun yliopisto).

Tieteenhistorioitsijasta tällainen toimitustehtävä tuntuu monellakin tavalla tärkeältä. Suomalaisen yhteiskunnan kehitystä ei voi ymmärtää ilman toisen maailmansodan jälkeistä määrätietoista panostusta tutkimukseen ja tieteeseen. Tutkijoilla on ilman muuta paikkansa kansakunnan mosaiikissa, ja se paikka kasvaa mitä lähemmäs nykypäivää tullaan. Kansallisbiografian tutkijaelämäkerrat täydentävät kuvaa suomalaisesta yhteiskunnasta ja tuovat ei-niin-vähäisen lisänsä myös suomalaisen tieteen historiaan. Ehkä ne myös rikastavat lukijoitten käsitystä tieteen tekemisestä ja -tekijöistä; onhan niiden kohteena tutkijanelämä, ei vain ura.

Toisaalta tehtävä on haastava, sekä kirjoittajille että toimittajille. Ei ole helppoa puristaa kiinnostavaa elämää ja merkittävää uraa muutamaan sataan tai tuhanteen sanaan. Jos kirjoituskutsu käy, sitä kannattaa kuitenkin harkita vakavasti. Biografisessa kirjoittamisessa on oma erikoinen viehätyksensä, ja kirjoittaminen on myös tapa olla tekemässä tutkimusta näkyväksi ja ymmärrettäväksi ja vaikuttamassa siihen, miltä kansakunnan kirjoitettu historia näyttää. Työ ei sitä paitsi mene hukkaan: Kansallisbiografia on erittäin käytetty resurssi.

Toimittajien päällimmäinen ongelma on runsaudenpula. Suomalaisen tutkimuksen kenttä ja suomalaisten tutkijoiden kansainvälinen ulottuvuus on kaikilla mittareilla kasvanut hurjasti toisen maailmansodan jälkeen, joten merkittäviä saavutuksia ja kiinnostavia uria riittää. Kun tuhansista kertomisen arvoisista tutkijanelämistä mukaan mahtuu vain murto-osa, kattavuuden tavoitteena voi unohtaa. Jonkinlaista edustavuutta me kyllä tavoittelemme: kaikilta tieteen pääaloilta koetetaan saada mukaan yksi tai useampia edustajia.

Ainoa käyttämämme muodollinen kriteeri on ollut akateemikon asema; halusimme mukaan kaikki tieteen akateemikot. Muuten valinnassa on kyse pikemminkin järkevien painotusten etsimisestä kuin tiukkojen kriteerien soveltamisesta. Tieteeseen ja tieteessä voi vaikuttaa monella tavalla ja monesta positiosta. Olemme etsineet henkilöitä, jotka ovat vaikuttaneet ensi sijassa tutkijoina ja opettajina, joskus myös tekemällä tiedettä tunnetuksi. Moni tutkija toimii jossain vaiheessa uraansa myös tiedehallinnossa tai -politiikassa, mutta kohteemme eivät ole valikoituneet pelkästään institutionaalisen aseman perusteella. Esimerkiksi yliopiston rehtorina toiminut henkilö on mukana ensi sijassa tutkijanuransa, ei rehtorinasemansa vuoksi.

Vaikuttavuutta ei selvästikään voi mitata myöskään tiedehallinnon suosimilla mekaanisilla ”tuottavuuden” mittareilla. Nämä pääosin julkaisutoiminnan ympärille rakentuvat mittarit kohtelevat tieteenaloja ja tutkijasukupolvia eriarvoisesti. Tutkijat, joiden ura oli aktiivisimmillaan 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, kun mittareita vasta viriteltiin ja julkaiseminen oli vasta muuttumassa paperisesta sähköiseksi, ovat tässä suhteessa heikoilla. Heidän digitaalinen jalanjälkensä voi olla mitättömän pieni suhteessa heidän vaikutukseensa tutkijoina ja opettajina. Tuottavuusmittarit ja vaikuttavuusindeksit ovat sitä paitsi suhdanneherkkiä kapistuksia, alttiita tiedepoliittisten tuulten käännöksille, kun taas Kansallisbiografian pitää kestää aikaa.

Meitä ovat kiinnostaneet henkilöt, joilla on ollut havaittavaa, tunnistettavaa ja tunnustettua vaikutusta oman alansa tai alojensa kehitykseen Suomessa ja/tai kansainvälisesti ja jotka ovat avanneet uudenlaisia uria ja jättäneet jälkensä tieteen kentälle. Tämä ei itsestäänselvästi tarkoita rajoittumista ”huippututkijoihin” (erittäin aikasidonnainen termi tämäkin); oman erikoisalansa ydinalueilla toimineiden tutkijoiden lisäksi kiinnostavia kohteita voivat olla myös riskinottajat ja rajanylittäjät. Tällainen ura, silloinkin kun riskinotto ei kannattanut, voi valottaa tieteen ja tutkimuksen moninaisuutta ja kertoa sen muutoksista.

Täydennyshankkeen kannalta on iso etu, että SKS:n naapurissa, Suomalaisessa Tiedeakatemiassa, on käynnissä laaja ja monivuotinen Itsenäisen Suomen tieteen historia -tutkimushanke, jota Stefan Nygård vetää. Tiedeakatemian jäsenistö muodostuu eri tieteenalojen johtavista edustajista, joten alan asiantuntemusta on runsaasti jo sitä kautta. Ja lisää karttuu hankkeen aikana. Tieteenhistoriahankkeen keskeistä uutta aineistoa ovat tutkijahaastattelut. Kansallisbiografian toimituskuntaa ne auttavat löytämään kohteita ja kirjoittajia, identifioimaan vaikuttavia yksilöitä ja hahmottamaan tieteellisiä verkostoja.

Karsimisen tuskaa helpottaa myös tietoisuus siitä, että Kansallisbiografia on elävä ja täydentyvä kokonaisuus, ei kansakunnan kaapin päälle kerran nostettu ja siellä hissukseen pölyttyvä muotokuvakokoelma.