Ensimmäiset lainausmerkit

Milloin lainausmerkit tulivat käyttöön Suomessa painetuissa teksteissä? Kysymys on yksinkertainen, mutta kuten monesti käy, vastaaminen ei ole aivan yksinkertaista.

Lainausta tai jotakin muuta huomionarvoista asiaa oli alettu merkitä käsikirjoituksen marginaaliin vedetyllä pikku viivalla jo antiikin aikaan. Irtokirjakkeiden keksimisen myötä Italiassa kehitettiin 1400-luvun lopussa nykyisiä lainausmerkkejä muistuttavat välimerkit, jotka vähitellen siirtyivät tekstin marginaalista sen keskelle. Välimerkkien historiaa tutkineen M. B. Parkesin mukaan varsinaisista lainausmerkeistä modernissa mielessä voidaan alkaa puhua vasta 1700-luvun kirjapainotuotteiden yhteydessä.

Kuten moni muukin tärkeä asia, lainausmerkit olivat Suomessa tuontitavaraa. Ne alkavat yleistyä käännetyissä teksteissä 1700-luvun jälkipuoliskolla. Tidningar utgifne af ett Sällskap i Åbo julkaisi vuoden 1773 17. numerossa käännöksen alkujaan englanninkielisestä elämäntaitoa käsittelevästä esseestä. Essee alkaa kappaleen mittaisella Seneca-sitaatilla, jonka alkuun ja loppuun on sijoitettu lainausmerkit – oletettavasti koska alkutekstissäkin näin on. Käytäntö ei ole systemaattinen: Tidningarin sivuilla lainauksia saatettiin myös ilmoittaa pelkällä johtolauseella, ilman erityisiä välimerkkejä.

Lainausmerkit hakivat vielä paikkaansa. Kuuluivatko ne marginaaliin vai leipätekstin lomaan? Välimuotoa edustaa saksasta käännetty uutisartikkeli Åbo Tidningarin 7.2.1791 ilmestyneessä kuudennessa numerossa. Saksalainen kauppias oli pakottanut vaimonsa joka päivä lukemaan naista alistavan ja miestä ylistävän rukouksen, mistä suivaantuneena vaimo oli hakenut ja saanut avioeron. Rukousteksti on lainattu uutiseen kokonaisuudessaan. Sen alkua ja loppua osoittavat lainausmerkit, minkä lisäksi myös jokainen rivi alkaa lainausmerkeillä. Merkintöjen runsaus kertoo siitä, että lukija halutaan luotsata harha-aatoksitta lainaustekstin läpi. Lainausmerkit erottavat eri lajia (rukousta) edustavan tekstin uutisesta mutta markkeeraavat myös aineistoa, johon tekstin kirjoittaja ei yhdy. Rukoustekstin tarkoitus on huvittaa ja pöyristyttää lukijaa.

Lainausmerkkejä ei kovin usein tapaa 1700-luvun lopun lehdissä, sillä lehtitekstin pääasiallinen kirjoitustapa oli selostava raportti tai kuvailu. Oulun Wiikko-Sanomien neljänteen numeroon 24.1.1829 on käännetty ote Pennsylvanian kongressiedustajan, tohtori William Darlingtonin puheesta, jossa hän kannustaa maanviljelijöitä etsimään uutta tietoa ja oppia. Jokainen kappale alkaa lainausmerkeillä, ja lainausmerkit myös sulkevat tohtorin puheen viimeisen sanan jälkeen. Tässä vaiheessa on siis edelleen ajateltu, että lainausmerkkejä pitää toistaa pidemmän lainauksen lomassa.

Myös painetuissa kirjoissa lainausmerkkejä kannattaa etsiä käännösteoksista. Saksasta ruotsin kautta käännetyn August Hermann Francken postillan (1780) suomennoksessa Raamattu-sitaatit on merkitty lainausmerkein.

Näiden esimerkkien valossa lienee siis turvallista ajoittaa lainausmerkkien vaivihkainen yleistyminen kotimaisessa painetussa sanassa 1700-luvun jälkipuolelle.

Kun lainausmerkit olivat löytäneet tiensä kotimaisilla kielillä julkaistavaan kirjallisuuteen, ne ilmestyivät vähitellen myös kielioppaisiin. Tiettävästi varhaisimmat suomenkieliset ohjeet lainausmerkkien käyttöön löytyvät monipuolisen kirjailijan ja valistusmiehen Jaakko Juteinin tuotannosta. Oppikirjassaan Lasten Kirja (1816) ja siihen liittyvässä opettajan oppaassaan Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle (1816) Juteini esittelee ”Lainnaus-merkin”, jota käytetään ”koska muiden sanoja matkitaan”. Matkiminen tarkoittaa tässä yhteydessä toistamista. Juteini ei niinkään osoita sanojaan lainausmerkkien käyttäjälle, vaan lukijalle, jotta tämä ymmärtäisi, mitä lainausmerkit tekstissä tarkoittavat.

Lääkäri ja kirjailija Samuel Roos puolestaan antaa teoksessaan Johdatus Sanain oikeaan kirjoittamiseen (1851) lainausmerkeille tällaisen selityksen: ”kaikki mitä tämmöisten sorkkaisten välissä on, on jostakusta muusta kirjoituksesta otetut, taikka jossakussa tilassa ennen sanonut”. Sekä Juteinille että Roosille lainaaminen toisesta tekstistä tai toisen puheesta oli ainoa lainausmerkkien funktio. Vasta myöhemmät kielioppaat alkoivat eritellä muita lainausmerkkien käyttökohteita, esimerkiksi teosten nimien ilmoittamisen lainausmerkkien sisällä. Käyttöön tuli myös vuorosanaviiva fiktiivistä sitaattia merkitsemään.

Lainausmerkkien ohella kirjoittajilla ja kirjanpainajilla oli käytössään useita muitakin keinoja sitaattien merkitsemiseen. 1800-luvun jälkipuolella Zacharias Topeliuksen Boken om vårt landissa (1875, suom. Maammekirja) käytetään monenlaisia sitaattimerkkejä eri kategorioihin kuuluvia lainauksia merkitsemään. Kun Topelius siteeraa kirjallisesta lähteestä, sitaatin aloittavat rivin alareunaan ladotut lainausmerkit ja sen päättävät lainausmerkit rivin yläosassa. Fiktiivistä puhetta edustavan repliikin edessä Topelius käyttää vuorosanaviivaa, kun taas Raamattu-sitaatin ilmaisemiseksi riittää lainattujen jakeiden jälkeen sijoitettu lähdeviite.

Vaikka lainausta voidaan merkitä ja ilmaista monilla muillakin tavoilla, lainausmerkit ovat vuosisatojen mittaan osoittautuneet äärimmäisen käyttökelpoisiksi välimerkeiksi. Ajatellaan vaikka tietotekstejä, joissa on tärkeää selkeästi ilmoittaa sanatarkka lainaus. Ilman lainausmerkkejä se olisi olennaisen paljon hankalampaa. Ja kun lainaus on ilmoitettu, kerrotaan yleensä myös lähde, eli lukija pystyy jäljittämään lainatun katkelman sen lähdetekstiin ja arvioimaan itse, onko lainaus hyödyllinen tai edustava. Lainausmerkit ovat autenttisuuden ja auktoriteetin markkereita.

Lainausmerkkien eittämättömistä hyödyistä huolimatta ei ole mitenkään varmaa, että niille olisi samalla tavalla tarvetta jatkossa. Laajamittainen siirtyminen painetusta tekstistä audioformaattiin tarkoittaa kaiken typografisen informaation, myös lainausmerkkien, katoamista. Tekoälyn tekstituotokset eivät muuta olekaan kuin lainaa kaikesta siitä, mitä sen datasetistä löytyy, mutta yksittäisiä tekstilainoja se ei osaa tunnistaa eikä niitä myöskään käyttää. Jos tekoälyltä pyytää juhlapuheen kohokohdaksi vaikkapa Eeva-Liisa Manner -sitaattia, se saattaa jotakin uumenistaan rykäistä, mutta todennäköisesti niitä rivejä ei Mannerin julkaistuista teoksista löydy.

On siis syytä kiinnittää huomiota siihen, mitä kaikkea pystymme näppärästi lainausmerkeillä osoittamaan ja viestimään. Siksi on myös kiinnostavaa selvittää tarkemmin, milloin ja miten lainausmerkit ovat kotimaisiin painatteisiin ilmestyneet. Tätä blogikirjoitusta edeltävässä selvittelyssä varhaisimmat lainausmerkit löytyivät ruotsin kielellä Tidningar utgifne af ett Sällskap i Åbo -lehdestä vuodelta 1773 ja suomenkielisellä puolella Francken postillan käännöksestä, joka ilmestyi vuonna 1780.

Olisiko lukijoilla tarjota vielä varhaisempia esimerkkejä? Kuulisin niistä mielelläni – yhteystietoni löytyvät SKS:n tutkijaesittelystä.

Kiitän Elina Heikkilää ja Petri Lauermaa Kotimaisten kielten keskuksesta avusta ensimmäisten lainausmerkkien metsästyksessä sekä SKS:n tutkijaa Kirsi-Maria Nummilaa kommenteista tähän kirjoitukseen.