Kerttu-Kaarina Suosalmen Lahti

Kun Kaj Chydenius konsertoi aikoinaan Lahdessa Teatteri Vanha Jukossa, mainitsin hänelle, että hän voisi kaupungissa esiintyessään ottaa ohjelmistoonsa myös lahtelaisen kirjailijan Kerttu-Kaarina Suosalmen (1921–2001) runoja, joita tiesin Chydeniuksen sovittaneen lauluiksi. Chydenius reagoi tähän tietyllä tapaa kuvaavasti: – ”Ai oliko Suosalmi lahtelainen?” Tätä nykyä moni ei taida enää edes tunnistaa Suosalmen nimeä, saati tietää hänen olleen lahtelainen. Itsekin kuulin hänestä ensimmäistä kertaa vasta muutettuani Lahdesta opiskelemaan Helsinkiin. Kuitenkin aikalaisilleen, esimerkiksi Veijo Merelle, Suosalmi sijoittui luontevasti Minna Canthin ja Marja-Liisa Vartion seuraan. Kuka oli kirjailija Suosalmi – ja millainen on hänen Lahtensa?

Elämäkerrallista tietoa Suosalmesta on tarjolla näkökulmasta riippuen paljon tai vähän. Ritva Haavikon toimittaman Miten kirjani ovat syntyneet -sarjan toinen osa (1980) sisältää Suosalmen pitkän omaelämäkerrallisen esseen. Kansallisbiografian artikkelin (2001) on kirjoittanut Juhani Niemi. Ehkä laajin painettu Suosalmesta kertova teksti sisältyy Hannu Mäkelän muistelmien osaan Otavan aika (2015). Lisäksi SKS:n kirjallisuusarkistossa säilytetään Juhani Salokanteleen julkaisematonta Suosalmen pienoiselämäkerran käsikirjoitusta. Kirjailijan kotikaupunki on näissä kaikissa hyvinkin edustettuna, vaikka Lahtea ei juuri koskaan mainita Suosalmen teoksissa. Kuitenkin lähes jokaisen tapahtumapaikkana on erehdyttävästi Lahtea muistuttava keskisuuri suomalainen kaupunki. ”Lahti ja ei kuitenkaan Lahti”, niin kuin Suosalmi on todennut.

Suhdettaan kaupunkiin Suosalmi on avannut lukuisissa eri yhteyksissä. Anna-lehden haastattelussa vuonna 1980 hän tiivisti käsityksensä seuraavasti:

Tuleva kirjailija syntyi asemapäällikkö Ivar Elis Sundelinin toisesta avioliitosta kansakoulunopettaja Dagmar Flinkmanin kanssa. Suosalmen lapsuudenkoti, sievä puinen jugend-tyylinen rautatieaseman asemapäällikön talo on edelleen pystyssä, ja siinä toimii tätä nykyä kahvila. Varsinaista lapsuuden idylliä kesti päälle kymmenvuotiaaksi saakka, kun Suosalmen isä äkisti kuoli. Tyttö jäi kahden äitinsä kanssa. ”Isä oli erittäin laaja ja suvaitsevainen ihminen. Äiti syvästi uskonnollinen. Äidin kanssa ne pahimmat törmäykset aina tulivat. Suorastaan primitiiviset kohtaukset.” Voi olla, että Suosalmi suomensi sukunimensäkin 14-vuotiaana osin jonkinlaisena äidinmurhana – äiti kun oli Helsingin ruotsinkielisiä. Nuoruusaika näkyy olleen siinä määrin ahdistuneisuuden täyttämää, että Suosalmi päätti myöhemmin suosiolla polttaa sen aikaiset päiväkirjansa ja muistiinpanonsa.

Koulunsa tuleva kirjailija kävi Lahden Yksityisessä Tyttölyseossa eli Tipalassa, koulutovereinaan muun muassa tuleva kotimaisen kirjallisuuden professori Annamari Sarajas sekä runoilija Sirkka Selja. Parhaaksi ystäväksi sukeutui tuleva lastenkirjallisuuden asiantuntija Kerttu Manninen. Suosalmi on myöhemmin muistellut kouluaikaisia lauantai-iltapäiviä, jolloin Tipalan tytöt pääsivät koulusta kahdeltatoista ja kokoontuivat Oululaisen yläkertaan kahville ja leivoksille. Toverikunnan leikkimielisessä runokilpailussa Suosalmi päihitti kerran jopa Sirkka Seljan. Ilmeisesti nuoruuden angstin lomaan mahtui myös valoisampia hetkiä. Eliel Saarisen arkkitehtitoimiston suunnittelema punatiilinen koulurakennus jouduttiin tosin luovuttamaan sotasairaalakäyttöön heti ylimääräisten kertausharjoitusten alettua. Siellä alikersantti Kalle Päätalo kävi myöhemmin parantelemassa sukupuolitautejaan, ja vielä myöhemmin allekirjoittanut ala-astetta.

Ylioppilaaksi tultuaan Suosalmi siirtyi hetkeksi lottatehtäviin Äänislinnaan ja sieltä Helsinkiin, jossa hän kirjoittautui ensin Ateneumiin ja myöhemmin Helsingin yliopistoon. Opiskeluvuodet piirtyvät poukkoilevana, monenlaisten kokemusten siivittämänä etsikkoaikana, jota hän kuvasi myöhemmin viimeiseksi jääneessä romaanissaan Ihana on Altyn-Köl (1988). Lopulta Suosalmi viihtyi parhaiten Franzeninkadulla sijainneessa Tampereen yliopiston edeltäjässä Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, josta hän valmistui sosionomiksi. Pitkässä juoksussa ylioppilasvuosien tärkein tapahtuma oli, että Suosalmesta tuli kirjailija. Vaikka hän oli kirjoittanut runoja jo kouluaikoinaan, Suosalmi tarjosi niitä kustantajalle vasta Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa vaikuttaneen kirjallisuudentutkijan Yrjö Oinosen kannustamana. Näin syntyi esikoisrunokokoelma Melanmitta (1950), jonka vastaanotto oli kaikin puolin myönteinen ja kirjailijan harteille kasautui paljon odotuksia. Esikoisteoksen ilmestyminen osui yksiin Suosalmen valmistumisen ja Lahteen paluumuuton kanssa.

Lahdessa Suosalmi työskenteli aikansa kansakoulunopettajana, kunnes jättäytyi vähitellen vapaaksi kirjailijaksi. Pian kaupungista löytyi myös puoliso, niin ikään kotiseudulleen Helsingistä opiskelemasta palannut kuvataiteilija Jorma Kardén, jonka Suosalmi oli tavannut satunnaisesti aikaisemminkin. ”Pari kuukautta seurustelimme ja sitten kerran Jukolassa istuessamme päätimme yhtäkkiä mennä naimisiin. Meidät vihittiin seuraavana päivänä Hollolan kirkossa – äitini ja muiden sukulaisteni ja Jorman vanhempien paheksuessa äkkinäistä päätöstämme.” Avioliitto aloitettiin kahden huoneen ja keittiön asunnossa. Jorma maalasi olohuoneessa, Kerttu-Kaarina kirjoitteli makuuhuoneessa. Kolmanneksi perheenjäseneksi syntyi poika Kristian. Puolison toimenkuvan myötä Suosalmen lähipiiriin liittyivät monet Lahdessa vaikuttaneet kuvataiteilijat, kuten Mauno Hartman, Olavi Lanu ja Risto Leppänen.

Sodanjälkeinen Lahti eli murroskauttaan, ja entinen puutarhamainen pikkukaupunki hävisi silmissä. ”Viipurilaiset sulautuivat hyvin. Kun sitten tuli muutos, se tuli liian nopeasti. Kaupungin rakenne meni pirstaleiksi, ja kun yritettiin paikata, ei siitä tullut mitään.” Suosalmen mukaan Lahti kasvoi liian nopeasti, keskeisiäkin rakennuksia purettiin armotta, kaupunkisuunnittelun ihanteita haettiin autoilevista Yhdysvalloista. Sodanjälkeinen taloudellinen nousukausi kannatteli kuitenkin aikansa. Kansallisosakepankin kulmaan muuttaneen Oululaisen kahvilan yläkerta säilyi kaupunkilaisten keskeisenä kohtaamispaikkana. ”Kun siellä päivät istui, tiesi kaiken mitä tapahtui. Toinen paikka oli Hotelli Salpaus.” Nykyisen konservatorion rakennuksessa sijainneessa Salpauksessa kokoontui 1960-luvulla koko lahtelainen sivistyneistö: lehtorit, kirjailijat, taiteilijat ja virkamiehet. Paikka vilahtaa myös Pentti Saarikosken romaanissa Ovat muistojemme lehdet kuolleet (1964). Lopulta kehitys sai Suosalmen perheineen muuttamaan kaupungin ulkopuolelle, mutta Lahti säilyi aina kiinnekohtana.

Suosalmen tunteneet muistavat hänet “hyväntuulisena ja huumorintajuisena, runsaspiirteisenä ja rehevänä naisena, ‘Kaisu vain’”. Kirjailijalaadultaan hän oli kuitenkin vakava, jopa synkkä. Sodanjälkeisen kirjallisuuden muoti-ilmiöt purivat hyvin Koskenniemensä ja Dostojevskinsä lukeneeseen nuoreen ihmiseen. Lahden kaupungin nopea rakennemuutos ja keskiluokkaistuminen kytkeytyivät nekin luontevasti kirjailijaa puhuttaneisiin ahdistuksen ja vieraantumisen teemoihin. Tämä käy hyvin ilmi jo varhaisen proosateoksen Synnin (1957) kellariloukkoihmisen silmin välittyvästä kaupunkikuvasta:

Jotakin kirjailija näyttää tavoittaneen kaupungin genius locista, kun miettii Lahdessa nykyisin suosittua graffitia ”lahdistaa”. Ajoittain Suosalmen teoksista saattaa bongata myös selvemmin Lahteen paikantuvia maamerkkejä, kuten Eliel Saarisen suunnitteleman kaupungintalon, joka piirtyy romaanissa Onnen metsämies (1982):

Kaupungin ehkä tunnetuinta maamerkkiä eli radiomastoja ei Suosalmen teoksista kuitenkaan tapaa, vaan ne on Risto Leppäsen Lahti-aiheisten maalausten tapaan häivytetty maisemasta, ehkäpä luomaan yleispätevämpää vaikutelmaa kaupungista yleensä. Samaan aikaan Suosalmi on kuitenkin erittäin tarkka topografiastaan. Esimerkiksi romaanissa Neitsyt (1964) opettajatar-päähenkilön yksinäiset harhailut kaupungissa on kuvattu katujen tarkkuudella. Samoin Jeesuksen pienessä soturissa (1976) liikutaan hyvinkin tunnistettavien kaupunginosien välillä – Lahti jopa mainitaan kerran nimeltä vuoropuhelun tiimellyksessä.

Suosalmen miljöökäsitys on monella tapaa romantiikan perintöä: ”Maisema johtaa väkisin ihmiseen. Ihminen sitä katsoo ja ihminen on sen osa.” Tämä havainnollistuu Suosalmen tunnetuimmassa romaanissa Hyvin toimeentulevat ihmiset (1969), kun yksi teoksen keskeishenkilöistä, Suosalmea itseään kovasti muistuttava kirjailija Kaisu, katselee hotelli Salpauksen oloisen ravintolan ikkunasta ulos Paasikivenpuiston yli: ”Ulkona hämärsi. Puiden oksat ikkunan takana, pappilan valkoiseksi rapattu seinä ja musta katto, katon takana sinivioletiksi muuttunut sumuinen taivas. Oltiin menossa arktista talvea kohti.” Seuraa pitkä, paikoin koominenkin assosiatiivinen ajatusketju, joka johtaa pohdintaan siitä, kuinka elämisen pakko on kuolemaakin ehdottomampi.

Lapsuuden ja nuoruuden maisemiin palataan Suosalmen romaaneissa usein hieman karnevalististen takaumien muodossa. Hyvin toimeentulevissa ihmisissä Kaisu kiipeää ystävänsä Veijon kanssa Alvar Aallon Ristinkirkon tieltä myöhemmin puretun puukirkon katolle tyhjentämään viinipulloa. Veijon prototyypiksi saattaa tunnistaa lehtori Kauko Sarasteen, kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen isän. Kirkon katolla Kaisu muistelee Veijolle talvisodan ensihetkiä:

Venäläisten pommittaessa siviilejä, kansakoululaisten juostessa pitkin toria ja katuja, ihmisten suojautuessa porttikäytäviin, purskahtaa nuori Kaisu tilanteeseen täysin sopimattomaan hysteeriseen nauruun, jota jatkuu kotiovelle asti.

Varsinaisia pienen idyllisen Lahden kuvauksia Suosalmelta löytyy saturomaanista Uudenkuun juhla (1955) sekä samoja teemoja käsittävästä novellista ”Joulu joulusta jouluun” (1988), joka ilmestyi Suomen Kuvalehdessä ja jonka piti olla osa vuodeaikanovellien sarjaa, mutta jäi lajissaan ainoaksi. Omaelämäkerrallinen tunnelmapala lapsuuden jouluaaton vietosta on kirjailijan tuotannossa harvinaisen lämminhenkinen kokonaisuus, vaikka sen tunnistaa silti helposti Suosalmen kirjoittamaksi:

En ole itse Viktor Janssonin veistämän vapaudenpatsaan ohi kävellessäni pannut merkille lumilakkia kikkelin päällä, mutta ehkä en ole ollut riittävän tarkkaavainen, tai sitten tämä on se kirjailijan mielikuvituksen eideettinen kaupunkikuva.

Vaikka Suosalmi ei Eeva Joenpellon ja kumppaneiden kaltaiseksi kotiseutukirjailijaksi taivukaan, on Lahti vahvasti läsnä paitsi hänen henkilöhistoriassaan, myös tuotannossaan. Yhdessä viimeisistä haastatteluistaan Etelä-Suomen Sanomissa vuonna 1992 Suosalmi tiivisti: ”Maisema on tärkeä ja lapsuuden maisema kaikkein tärkein. Ja minun maisemani on Lahti, joskaan ei enää tämä Lahti.” Kaupunki on amerikkalaiseen tapaan luonut nahkansa useampaan otteeseen, eikä sitä nykyään välttämättä tunnista edes haastatteluhetken Lahdeksi. Jotain lienee kuitenkin Suosalmenkin maisemasta vielä jäljellä, jos ei muuten, niin hänen omissa teksteissään.