Olen kasvanut poljetusta kamarasta – Aale Tynni Inkerin runoilijana

Aale Tynni (1913–1997) on epäilemättä tunnetuin Inkerinmaalla syntyneistä suomalaisista runoilijoista. Hän debytoi juuri talvisodan alla, sijoittuen ajallisesti kahden eri kirjailijasukupolven väliin: toisaalta tulenkantajien Katri Valan, Elina Vaaran ja Saima Harmajan, toisaalta sodan aikana tai heti sen jälkeen esiin nousseiden Eila Kivikk’ahon, Aila Meriluodon ja Kirsi Kunnaksen rinnalle. Inkerin kaikuja etsimään lähtevä lukija joutuu kuitenkin Tynnin kohdalla pettymään – viittauksia kotiseutuun on nimittäin kovin vähän. Miksi niitä on niin niukasti, ja mitä Tynni lopulta kirjoitti Inkeristä?

Aale Tynni syntyi Keski-Inkerin Kolppanassa. Hänen isänsä Kaapre Tynni oli Inkerin suomalaisen kansallisen liikkeen sosialistisen tai ehkä pikemmin sosiaalidemokraattisen siiven johtohahmoja ja Kolppanan opettajaseminaarin viimeinen johtaja. Perhe pakeni punaterroria tuhansien muiden lailla Suomeen vuonna 1919. Aalen setä Aleksanteri Tynni kaatui samana vuonna bolševikkeja vastaan taistelevan Inkerin rykmentin komentajana. Tynnit jäivät Suomeen ja ottivat aktiivisesti osaa Inkerin suomalaisten pakolaisten kansalliseen toimintaan. ”Kotimme oli aina inkeriläinen” on Aale Tynni muistellut.

Aalen isän Kaapre Tynnin monipolvista toimintaa on vaikea kiteyttää. Opettajantyönsä ohella hän pyrki määrätietoisesti edistämään Inkerin asiaa aktiivisena järjestöjohtajana, puhujana ja kynämiehenä. Esimerkiksi Toivo Pekkasen Inkerin romaani (1944/2002) on selvästi lainannut Kaapre Tynnin toimittamasta tietoteoksesta Kymmenen kohtalokasta vuotta: Inkerin kansallisten taistelujen varrelta (1929). Teos valmistui parahiksi Inkerin suomalaisten Terijoella vietettyihin kesäjuhliin, joihin Aalekin osallistui perheensä mukana. Sanomalehti Karjala kertoi juhlallisuuksista seuraavasti:

Kun Inkerin suomalaisiin kohdistuva terrori alkoi 1930-luvun taitteessa saada kansanmurhan piirteitä, oli Kaapre Tynni ensimmäisenä saattamassa asiaa julkisuuteen Suomessa ja maailmalla. Mainittakoon, että kun Kaapre Tynni luennoi aiheesta Vanhalla ylioppilastalolla toukokuussa 1931, piti ”tohtori Martti Haavio” – Aale Tynnin tuleva puoliso – ”perään voimakkaan puheen verraten Inkerin sortoa maailman historian kauheimpiin.”

Vaikka Aale Tynni oli näin kirjaimellisesti varttunut Inkerin asian edistämisen keskiössä, ei hän ylioppilasvuosinaan juurikaan innostunut heimotoiminnasta, joka henkilöityi pitkälti Akateemiseen Karjala-Seuraan. Asiaan vaikutti ilmeisesti, että vaikka AKS oli tehnyt tiivistä yhteistyötä Inkerin Liiton kanssa ja nautti vankkaa asemaa ylioppilaspiireissä, oli se Tynnin opintojen alkaessa ehtinyt saattaa itsensä huonoon valoon luopumalla kansanvaltaisuuden ihanteista ja yhteyksillään IKL:ään. Heimotyön sijaan nuori ylioppilas viihtyi ennemmin Nuoren Voiman Liiton ja Ylioppilaiden Raittiusyhdistyksen piirissä.

Inkeriä ei aloitteleva kirjailija juuri käsitellyt runoissaan – ellei sitten halua tulkita sellaisiksi Tynnin varhaistuotannon alkukotimotiiveja (”lähellä aivan, tunnen sen, / on kaipauksen maa”). Psykologisesti tämä on helposti selitettävissä, jos ei nyt isänmurhalla, niin jonkinlaisella itsenäisyyden ja taiteellisen vapauden säilyttämisellä. Tynni ei selvästikään halunnut kirjoittaa samanlaista henkeä nostattavaa kotiseuturunoutta, kuin esimerkiksi hänen isänsä ystävä Aapo Iho, jonka kokoelman Inkeri: runoja vartiopaikalta (1939) hän oli saanut toimittaa. Myös henkilökohtaiset kokemukset Inkerinmaasta rajoittuivat varhaislapsuuteen eivätkä siten välttämättä tarjonneet sen suurempaa kiintopistettä mielikuvitukselle.

Harvat Inkeriä käsittelevät varhemmat tekstinsä Aale Tynni julkaisi jatkosodan aikana Inkerin siirtoväelle tarkoitetussa lehdessä Inkeri, jonka neuvottelukuntaan myös Martti Haavio lukeutui. Kesällä 1943 Tynniltä ilmestyi etusivun kirjoitus nimeltä ”Inkeri tänään”. Siinä hän muisteli lapsuutensa Inkerinmaata, sen ”turvallista onnea”, kertasi viimeisen kahdenkymmenen vuoden kärsimyksiä, kuinka ”turvattomana pieni urhea kansansirpale sai seisoa punaisessa hirmumyrskyssä”, ja koetti valaa lukijoihin toivoa tulevaisuuden suhteen:

Urheina ja kärsivällisinä seisovat inkeriläiset sodankin koettelemuksissa, ja suomalaiset iloitsevat saadessaan vihdoinkin ojentaa kätensä ja sanoa heille: olemme samaa kansaa, kohtalomme on oleva yhteinen. Tahdomme uskoa, että oikeus on heikkojen puolustaja. Tahdomme uskoa, että meille on yhdessä koittava onnellinen tulevaisuus.

Vuotta myöhemmin samaisessa lehdessä ilmestyi hänen ainoa Inkeriä käsittelevä runonsa ”Rakas synnyinmaa”, joka syntyi nopeassa tahdissa kesäkuussa pidettyihin Inkeri-juhliin ja jota ei ole otettu mukaan yhteenkään kokoelmaan. Runon sisältö on tosin varsin yleisluonteinen, ja sen yhteys Inkeriin käy ilmi lähinnä asiayhteydestä sekä tekijän henkilöhistoriasta. ”Rakas synnyinmaa” on käytännössä sovitus edellisvuoden artikkelin aiheista, mutta sen sävy on synkempi, pahimpaan valmistava – Kannaksen veriset puolustustaistelut olivat parhaillaan käynnissä:

Runo sisältää paljon samaa kuvastoa kuin 1940-luvun lopun runo ”Lapsuuteni maisema”, joka Aale Tynnin kertoman mukaan pohjautuu Venjoen Pääsölään, hänen äitinsä syntymäkylään. Tämän jälkeen ei Tynni enää juuri palannut käsittelemään Inkeriä runoudessaan. Syitä tähän voi edelleen arvailla, mutta ehkä tilanne ei ollut kovin erilainen kuin Martti Haaviolla, 1920–1930-lukujen johtavalla estofiilillä, jolle Neuvosto-Viro oli menetetty maa. Kun Inkerin asia sodan jälkeen lopullisesti romahti – ainakin Kaapre Tynnin ja kumppaneiden hahmottelemassa muodossa – tuntui helpommalta pyyhkiä se kokonaan mielestä.

Sen verran Aale Tynnin inkeriläisyys kuitenkin nousee esille, että hänen suomentamaansa maailmanlyriikan valikoimaan Tuhat laulujen vuotta (1957, täydennetty painos 1974) ei ole otettu mukaan yhtäkään venäläistä runoilijaa. Tynni avioitui uudelleen vuonna 1960 Martti Haavion kanssa, ja ilmeisesti juuri tämä myöhemmän iän rakkaus innoitti Haavion klassisen tutkielman Kuolematonten lehdot (1961), jossa hän uskaliaasti rinnastaa Inkerinmaalla tunnetun Sämpsöi Pellervoisen kultin antiikin dionyysisiin menoihin.

Lopulta 1970-luvulla Tynni kuitenkin aktivoitui heimoharrastuksen parissa ja alkoi osallistua Inkerin suomalaisten kesäjuhliin sekä muihin tilaisuuksiin, joita oli Suomessa alettu taas hiljalleen järjestää 1950-luvun lopulta lähtien. Näissä tapahtumissa pitämistään esitelmistä, joista osa julkaistiin Inkeriläisten viestissä, kasvoi vähitellen hänen tunnettu tietoteoksensa Inkeri, Inkerini (1990), omalaatuinen yhdistelmä Inkerin suomalaisten historiaa ja Vanhempieni romaania.  Runo ”Rakas synnyinmaa” ilmestyi sekin lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin uudestaan Inkeriläisten viestissä, tai oikeastaan vain sen toinen säkeistö, täydennettynä uudella lopulla:

Lähteet:

”Inkerin puolesta” julkaisussa Uusi Suomi 4.5.1931, 1.

”Inkerin vapausliikkeen 10-vuotisjuhla” julkaisussa Karjala 29.7.1929, 1–2.

Seppälä, Riitta; Seppälä, Mikko Olavi, Aale Tynni: Hymyily kyynel laulu, Helsinki: WSOY, 2013.

Tynni, Aale, ”Inkeri tänään” julkaisussa Inkeri nro 9, 1943, 1.

Tynni, Aale, ”Rakas synnyinmaa” julkaisussa Inkeri 15.7.1944, 5.

Tynni, Aale, ”Rakas synnyinmaa” julkaisussa Inkeriläisten viesti nro 12, 1983, 9.

Tynni, Aale, Inkeri, Inkerini, Helsinki: WSOY, 1990.

Tynni, Aale, Kootut runot 1938–1987, Helsinki: WSOY, 2013.