Kenen kalevalainen renessanssi?

SKS:n vuosikokouksessa kuullussa puheenvuorossaan folkloristiikan professori Lotte Tarkka kysyi, elämmekö kalevalaista renessanssia ja millaisin kasvoin. Viime aikojen tulkinnoissa Kalevala on usein saanut miehisen ilmeen. Mutta kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Elsa Heporauta (1883–1960) hahmotteli 1930-luvulla toisenlaisen suunnan: naisten toimijuuteen nojaavan, arkeen uppoavan renessanssin. Mitä tästä perinneskenaariosta kannattaa ottaa käyttöön vuonna 2026?

Aivan viime kuukausina Kalevala on näkynyt ja kuulunut poikkeuksellisen paljon populaarikulttuurissa, kuten folkloristiikan professori Lotte Tarkka osoitti puheessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 196. vuosikokouksessa 16.3.2026. Antti J. Jokisen elokuva Kalevala: Kullervon tarina (ensi-ilta 16.1.2026) nosti valkokankaalle kostotarinaa ja korpimyyttiä korostavan Kullervon, kuvastoltaan voimakkaasti maskuliinisen sankarikertomuksen. Elokuva sijoittuu 1100-luvun Pohjois-Karjalaan, ja se on herättänyt paljon keskustelua. Samalla Ylen Koti, uskonto ja Marjomaa -sarja on leikitellyt kansanperinteellä ja erityisesti miehen myyteillä ja uskomuksilla. Lotte Tarkan puheenvuoron inspiroimana mieleeni nousi kysymys: kenen renessanssi meillä juuri nyt on näkyvissä? Elämmekö miehisen kalevalaisen renessanssin aikaa?

Sekä tutkimuskentällä että laajemmissa kulttuuriverkostoissa – esimerkiksi Kalevala – elävä eepos -hankkeessa – Kalevala ymmärretään elävänä, jatkuvasti uudelleen tulkittavana eeposperinteenä. Varsinainen kalevalainen renessanssi näyttää kuitenkin tapahtuvan ennen kaikkea tutkimuksen ulkopuolella: populaarikulttuurissa, elämäkertakeskusteluissa ja valtakunnallisessa mediassa. Tätä näkyvyyden muutosta ilmentää myös Helsingin Sanomien Kalevala-teemanumero, jota Lotte Tarkka kontekstoi puheessaan osaksi laajempaa, Irma Sulkusen Lönnrot-elämäkerran synnyttämää keskustelusykliä.

Tässä tekstissä käännän katseen yhteen kalevalaisen renessanssin varhaisista arkkitehdeistä, Elsa Heporautaan, Kalevala Korun ja Kalevalaisten Naisten Liiton perustajaan ja kirjailijaan, joka 1930-luvulla kehitteli oman näkemyksensä siitä, kuinka kansalliseepoksemme tulisi näkyä ihmisten arjessa. Kysyn, mitä Heporaudan kalevalainen renessanssi voisi tarjota nykykeskustelulle.

1935 juhlittiin Kalevalan 100-vuotisjuhlaa ja kansalliseepos nousi julkiseen keskusteluun. Heporauta kuitenkin koki, ettei eeposta tulisi muistaa vain juhlapäivien puheissa frakit päällä, vaan arjessa, kaikkien suomalaisten kodeissa; niidenkin, jotka eivät frakkeja omistaneet.

Kerran autoa odottaessaan Heporauta näki näyn kalevalaisesta naisesta huntu päässään. Näyn vallassa hän kirjoitti runon ”Ken kantaa Kalevalaa”. Vahva kokemus jäi mietityttämään Heporautaa, sillä hän koki, että Kalevala oli painumassa unholaan ihmisten arjessa. Toiminnan naisena Heporauta päätti ryhtyä toimeen kehittäen idean kalevalaisesta renessanssista.

Heporauta käytti kalevalaisen renessanssin käsitettä sisäisen ja ulkoisen uudistumisen tapana: sisäisesti se merkitsi eettistä ja henkistä eheytymistä, jota hän mallinsi Kalevalan naisarkkityypeillä: Lemminkäisen äidin pyyteettömyydellä ja yhteisön kokoamisella sekä Louhen luomisvoimalla, johtajuudella ja “suurpiirteisyydellä”. Suurpiirteisyys ei ollut välinpitämättömyyttä, vaan kykyä asettaa kaunat ja pikkumaisuudet sivuun ja toimia sen mukaan, mikä rakentaa yhteistä hyvää. Se on katse, joka ei juutu yksityiskohtiin, vaan kantaa kokonaisuuksia – siksi se on johtajuuden ehto. Ulkoisesti kalevalainen renessanssi mallinsi sitä, että perinne sovelletaan käytäntöihin, jotka näkyvät kodeissa, koruissa, tekstiileissä, julkisissa tiloissa ja kohtaamispaikoissa. Tästä tuli hänen “toimijuuden infrastruktuurinsa”, jonka kantajiksi hän asetti naiset. 1930‑luvun olosuhteissa ajatus oli poikkeuksellinen: Heporauta hahmotti naisille kulttuurisen johtajaroolin, ei pelkkää kotipiiriä.

Hänen perustamansa organisaatiot tekivät perinteen käsin kosketeltaviksi, sekä antoivat taloudellista pohjaa suunnata resursseja auttamiseen sota-aikana. Sisällissodan myötä Heporauta oli surrut kansan kahtiajakautumista ja toivoi, ettei samalle tielle päädyttäisi enää. Kirjoittaessaan kalevalaisesta renessanssista, Heporauta totesi: ”Kuta enemmän virheitä me toisessa näemme, sitä enemmän meidän pitäisi rakastaa. Ja jos neuvomme toista, pitäisi sen tapahtua rakkaudessa.”.

Kalevalainen renessanssi oli Heporaudalle kansaa yhdistävä ja henkisesti kehittävä suuntaus. Heporauta kirjoitti kansanrunouden voimasta tavalla, joka tuo esiin sen henkisen ulottuvuuden. Hän kuvasi, kuinka voimme “pestä nykyaikaisia henkisiä kasvojamme muinaiskansamme tietoudella ja runoudella”. Tällä hän tarkoitti mielen kirkastamista ja toivon palauttamista sellaisen kuvaston kautta, joka on kulkenut sukupolvien yli ja säilyttänyt toimintakykynsä murrosten keskellä. Hän korosti, kuinka Kalevala on kaikkien yhteinen henkinen perintö. Heporauta hahmotti 1930-luvulla arvon, joka tuntuu ajankohtaiselta myös nyt: “Olkoon kalevalaisen naisen tunnus: uusi isänmaallisuus ja uusi kansainvälisyys.” Ajatus paikallisen perinteen ja kansainvälisen avoimuuden yhdistämisestä oli hänelle renessanssin ytimessä.

Heporaudan ajatus naisten toimijuudesta ei ollut pelkkää hoivaetiikkaa, vaan myös johtajuuden, luomisvoiman ja laajakatseisen näkemisen vahvistamista, Louhen malliin. Louhi ei Heporaudalle ollut pahatar, vaan “suuren hallitsijan” hahmo, jonka tehtävä oli luoda ja koota yhteistä hyvää. Suurpiirteisyys tarkoitti juuri tätä: katsetta yksityisten kaunojen yli kohti kokonaisuuksia. Heporauta muistutti myös, että “kuta kirkkaampi valo, sen syvempi varjo”. Lahjat ja varjot kulkevat yhdessä ja renessanssi syntyy, kun ne tunnistetaan ja valjastetaan yhteiseksi hyväksi. Tämä tekee Louhen ihanteesta inhimillisen eikä yli‑ihmisen: johtajuus ei ole virheettömyyttä, vaan vastuun kantoa.

Sekä Jokisen elokuvassa että Marjomaa-sarjan miesmyytti‑jaksoissa kalevalainen perinne näyttäytyy miehisenä koettelemuksena ja voimakuvastona: soturina, tietäjänä, puukkokulttuurin perintönä. Ne ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia avauksia, mutta niistä jää sivuun toinen puoli kansanperinteestä, naiset. He olivat Heporaudan kalevalaisen renessanssin ydin. Naisten toiminnan tilat, joissa kansanperinne kytketään arkiseen selviytymiseen ja hoivaavaan, yhteisölliseen etiikkaan, loivat pohjaa myös koko yhteiskunnan hyvinvoinnille. Heporauta kirjoitti, kuinka “Suurpiirteisyys on nykyaikaisenkin kalevalaisen naisen ylevä tunnus, suurpiirteinen ei kanna kaunaa, vaikka kärsisikin vääryyttä, eikä ole pienten pyyteitten kahlitsema.”.

Nykyhetken epävarmuus, kuten kireät talousnäkymät, turvallisuushuoli, tulevaisuususkon notkahdus, ei ole suomalaisessa historiassa ainutlaatuista. Tuore Nuorisobarometri 2024/2025 osoittaa, että nuorten usko tulevaisuuteen on heikentynyt selvästi: optimistisesti omaan tulevaisuuteensa suhtautuu enää 61 %, ja usko maailman tulevaisuuteen on painunut 17 prosenttiin vuoden 2025 aineiston perusteella. Samansuuntaisia viestejä on nähty yleisbarometreissa jo aiemmin. Myös SKS:n pääsihteeri Kati Mikkola nosti tämän kehityksen esiin vuosikokouspuheessaan.

Heporauta uskoi, että kalevalainen renessanssi on työtapa. Kun nuorten toivo on koetuksella, tarvitsemme toivon käytäntöjä. Heporaudan vastaus 1930‑luvun murrokseen oli radikaali ja yksinkertainen: naiset voivat kantaa Kalevalaa muuttuvassa maailmassa. Kyse ei ollut miessankarin korvaamisesta, vaan toisenlaisesta kulttuurisesta toimijuudesta, jossa hoiva, organisointi, luomisvoima ja johtajuus kietoutuvat yhteen. Tämän toimijuuden areena oli arki; kodit, käsityöt, julkiset tilat, järjestöt – mutta päämäärä oli yhteinen: koota kansaa. Menneisyyden viisaus käännetään tulevaisuuden tekemiseksi.

Kalevalainen renessanssi ei ole vain menneisyyteen sidottu käsite, vaan muistutus siitä, että kansalliseepos on aina ollut myös naisten kulttuurinen työkalupakki. Heporaudan näkemykset osoittavat, että kalevalaisuus voi rakentua arjen käytäntöjen, yhdessä tekemisen kautta, ei vain sankaritarinoina tai koettelemuksina. Kun nykykeskusteluissa Kalevala näyttäytyy usein miehisenä kuvastona, Heporaudan perintö avaa toisenlaisen horisontin, jossa kulttuurinen toimijuus on jaettua ja jossa menneisyyden viisaus valjastetaan tulevaisuuden rakentamiseen. Ehkä juuri nyt olisi aika palauttaa näkyviin myös tämä kalevalaisuuden toinen puoli. Kalevalaisen renessanssin kysymys ei ehkä ole se, onko meillä renessanssi, vaan kenen ehdoilla se näkyy. Heporaudan ajatus käyttää Kalevalaa arjen käyttövoimana, muistuttaa, että kulttuurinen perintö elää silloin, kun sen kantajiksi mahtuvat muutkin kuin sankarihahmot. Nykykeskustelussa, jossa Kalevala näyttäytyy yhä miehisenä voimakuvastona, Heporaudan visio voisi auttaa näkemään toisen mahdollisen suunnan: sellaisen, jossa yhteisöllisyys, hoiva, johtajuus ja luomisvoima eivät ole toistensa vastakohtia. Ehkä vuoden 2026 kalevalainen renessanssi voisi olla se, joka avaa epookin kaikille, ja jossa naisten historiallinen näkymättömyys muuttuu osaksi näkyvää perintöä. Kuten Heporauta kirjoitti: “Tulevat polvet voivat kerran sanoa: Tästäpä tie menikin, ura uusi aukenikin!”.

Arkistolähteet

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma (KIA), Elsa Heporaudan arkisto.
– Ajoittamaton tekstiluonnos “Kalevalainen nainen”. Kotelo 7, Ci, KIA, SKS.
– Ajoittamaton tekstiluonnos “Kalevalainen renessanssi”. Kotelo 7, Ci, KIA, SKS.
– Ajoittamaton tekstiluonnos “Kalevala ja uusi nuoriso”. Kotelo 7, Ci, KIA, SKS.

Painetut lähteet

Mäkelä, Anneli (1984). Ken kantaa Kalevalaa: Kalevalaisten Naisten Liitto ry 50 vuotta. Helsinki: Kalevalaisten Naisten Liitto.

Sulkunen, Irma (2026). Elias Lönnrot — ja hänen pitkä varjonsa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Verkkolähteet