Kolmen sanan seura

”Mikä on SKS:n tärkein kohta? ”

Tämän kysymyksen Kansanrunousarkiston pitkäaikainen johtaja Pekka Laaksonen esitti minulle kohdatessamme sattumalta kesällä Lauttasaaren rantaraitilla.

Ja vastasi itse: ”Se on kuule SKS:n pääoven kahva.”

Tästä sukeutui moniaalle polveileva keskustelu, josta mieleeni jäi erityisesti tuo pääoven kahva. Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa on monta kohtaa, monta paikkaa ja monta palvelua, joita perustella tärkeimmäksi. Mutta mikään niistä ei avaudu, ellemme ensin kohtaa ihmistä – ellei hän löydä luoksemme, joko paikan päälle tai digitaalisesti.

Oven kahva on rakennuksen tervehdys, kädenpuristus, jolla tulija otetaan vastaan. Organisaation nimi on sekin eräänlainen oven kahva – se on ensikosketus, vihje, lupaus jostakin.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimi koostuu kolmesta sanasta, joiden merkitystä on pohdittu lukemattomia kertoja, eri aikoina, eri suilla. Toimittuani nyt tasan vuoden seuran pääsihteerinä haluan pysähtyä näiden kolmen sanan äärelle – suomalaisen, kirjallisuuden ja seuran. Mitä ne merkitsevät meille tänään? Ja mitä niiden kautta voi kertoa siitä, mitä SKS:ssa on viime vuoden aikana tehty ja mitä on tekeillä?

Aloitetaan ensimmäisestä eli sanasta ”suomalaisen”. Mitä merkitsee, että SKS on ”suomalaisen” kirjallisuuden seura? Kun seura perustettiin vuonna 1831, Suomi oli autonominen osa Venäjän valtakuntaa ja hallinnon ja eliitin kieli oli ruotsi. Näiden lähes kahden vuosisadan aikana sanan ”suomalainen” merkitys on ollut jatkuvassa liikkeessä. Tässäkin seurassa suomalaisuutta on kuviteltu, dokumentoitu, rakennettu, purettu ja määritelty yhä uudelleen. Ja mitä tahansa aikaa tarkastelemme, huomaamme saman: suomalaisuus ei ole koskaan ollut vain yhtä ja itsestään selvää, vaan aina kiisteltyä ja moninaista.

Suomalaisen – kuten muidenkin kansakuntien – identiteetin rakentamiseen on kuulunut aina rajanvedot sisäisiin ja ulkoisiin toisiin – muihin ryhmiin ja kulttuurisiin piirteisiin, joita ei ole pidetty suomalaisina tai joita on pidetty ei-suomalaisina. Tämä on näkynyt myös SKS:n toiminnassa ja kokoelmissa, esimerkiksi siinä, miten Suomen etnisiin ja kielellisiin vähemmistöihin on suhtauduttu.

Samaan aikaan on hyvä muistaa, että suomen kielen ja suomenkielisen kulttuurin asema on muuttunut radikaalisti seuran historian aikana. Suomi on ollut yhteiskunnan valtakieli vasta runsaat sata vuotta. Seuran perustamisen aikaan suomenkielinen perinne ei ollut valtaapitävien omaa kulttuuria, vaan rahvaan kulttuuria, jota pidettiin uhanalaisena. Juuri sen kehittämiseksi ja kirjallistamiseksi ruotsinkielinen sivistyneistö tämänkin seuran aikanaan perusti.

Sanakirjatyön, kansanrunouden keruun, kustantamisen ja kirjallisuuspalkintojen kautta SKS:sta tuli 1800-luvulla keskeinen toimija suomalaisen kansakunnan rakentamisessa. Omana aikanamme on tärkeää paitsi tuntea tämä historia myös tarkastella sitä kriittisesti. Mitä suomalaiskansallisen identiteetin rakentaminen oikeastaan tarkoitti? Ketkä se otti mukaansa – ja ketkä jäivät sen ulkopuolelle? Millaisia vaikutuksia näillä rajanvedoilla on ollut eri ryhmiin, kuten saamelaisiin, romaneihin ja karjalankielisiin – ja myös uudempiin kielellisiin ja kulttuurisiin vähemmistöihin?

Tällainen pohdinta on osa tutkimusosastollamme tehtävää työtä. Se liittyy läheisesti myös vuoden alussa SKS:ssa aloittaneeseen Suomen Akatemian kahdeksanvuotiseen huippuyksikköön, jonka teemana on humanistinen nationalismitutkimus. SKS:n tutkimusjohtaja Ville Kivimäen johdolla monitieteinen tutkijajoukko tarkastelee, miten kansakuntia, identiteettejä ja kulttuurisia traditioita luodaan, institutionalisoidaan, kerrotaan ja kiistetään – sekä historiallisesti että nykyajassa. Syksyllä käynnistämme dosentti Hanna Karhun johdolla myös SKS:n 200-vuotisjuhlaan tähtäävän tutkimushankkeen, joka tarkastelee seuran roolia niin sanottujen kansallisten tieteiden kehityksessä. Nämä molemmat hankkeet ovat osa pitkää intellektuaalista jatkumoa, johon oma aikamme tuo uusia kysymyksiä, näkökulmia ja työkaluja.

Entä sitten kirjallisuus – seuran nimen keskimmäinen sana? Sana, joka keksittiin suomen kieleen juuri seuran nimeä varten vuonna 1831. Nykyään sana ”kirjallisuus” tuo useimmille ensimmäisenä mieleen kaunokirjallisuuden. SKS:n toimintaan tutustuva huomaa kuitenkin pian, miten monipuolista seuran työ on – ja mitä kaikkea ”kirjallisuus” meillä tarkoittaa.

Seuran itseymmärryksessä kirjallisuus on alusta alkaen tarkoittanut sekä kirjoitettua että kirjoittamatonta kirjallisuutta eli suullista perinnettä eri muodoissaan. Ei ole liioiteltua sanoa, että SKS on ollut keskeinen toimija suomalaisen suullisen kulttuurin kirjallistamisessa. Tästä muistuttavat arkistomme laajat kansanperinteen käsikirjoitusaineistot ja kortistot sekä seuran julkaisujen sarja – kokonaisuudet, jotka kuuluvat myös Unescon kansalliseen Maailman muisti -rekisteriin.

Kirjallistumisen prosessin esimerkki par excellence on tietysti Kalevala – Lönnrotin luoma eepos, joka pohjautuu karjalaiseen, suomalaiseen ja inkeriläiseen suulliseen kansanrunouteen, mutta on itsessään kaunokirjallinen teos. Kalevala elää vahvasti myös tässä ajassa – ja SKS:ssa.

SKS on Euroopan komission Kalevalalle vuonna 2024 myöntämän Euroopan kulttuuriperintötunnuksen pääkohde. Yhdessä laajan yhteistyöverkoston kanssa välitämme tutkittua tietoa Kalevalasta eri kohderyhmille Suomessa ja ulkomailla – sekä digitaalisesti että erilaisissa työpajoissa ja tilaisuuksissa. Vastikään valmistui Kalevalan ensimmäinen kriittinen editio, joka on saatavilla avoimesti verkossa. Olemme myös koonneet Kalevalasta uuden tietopaketin Tietävä-oppimisalustalle neljällä kielellä: suomeksi, ruotsiksi, karjalaksi ja englanniksi.

Kalevalan synnyssä – kuten tekstualisaation prosesseissa yleisemminkin – suullinen kulttuuri muovautuu toisenlaiseksi. Tekstin muodossa esitetty ei koskaan tavoita kaikkea sitä, mitä on läsnä kasvokkaisessa kommunikaatiossa. Toisaalta kirjoituksen ja lukemisen ihme on siinä, että niiden kautta voimme päästä myös etäisten aikojen ja paikkojen ajatuskulkuihin.

Kalle Puolakka pohtii viime vuonna SKS:n julkaisemassa kirjassa Miksi lukea kirjallisuutta? sitä, miten tällaista ajan ja paikan rajoitteet ylittävää tunnetta voi kokea myös lukiessaan aivan uusia tekstejä. Kyse on lukemisen käytännöstä itsessään, keksinnöstä nimeltä äänetön lukeminen. Puolakan mukaan lukiessamme äänettömästi yksin liitymme osaksi pitkää historiallista ketjua, joka ulottuu aina piispa Ambrosiukseen asti. Voimme alkaa tuntea yhteyttä aiempiin äänettömiin lukijoihin – ja kokea jatkavamme traditiota, jonka kaukaisetkin ihmiset ovat kokeneet tärkeäksi. Siksi kirjallisuuden lukemiseen liittyvä läheisyyden tunne voi olla myös yhteyden tunnetta.

Vaikka nykyhetken keskusteluissa toistuvat huolet pitkäjänteisen ja syventyneen lukemisen vähenemisestä, rohkaiseviakin signaaleja on näkyvissä. Viime vuonna sekä SKS:n tiedekirjojen että seuran omistaman SKS Kirjat -kustantamon tietokirjojen myynti kääntyi kasvuun. Yleisemmin ottaen myös äänikirjojen suosiossa nähdään kirjallisuudelle uusia mahdollisuuksia. Jonkinlainen oraalisen kulttuurin uusi vahvistuminen on joka tapauksessa käynnissä. Se haastaa meidät pohtimaan suullisen, kirjallisen ja visuaalisen suhdetta uudella tavalla myös SKS:ssa – sanojen talossa, jossa kirjallisuus ei ole koskaan tarkoittanut vain kirjoitettua kirjallisuutta.

Jos ”suomalainen kirjallisuus” kuvaa SKS:n työn sisältöä, niin ”seura” kertoo siitä, mitä SKS on: ihmisten yhteenliittymä. Yhteisö, jossa yhä uudet sukupolvet ovat debatoineet ja neuvotelleet siitä, mitä suomalaisuudella ja kirjallisuudella tarkoitetaan – ja pitäisi tarkoittaa.

Toisinaan laineet ovat lyöneet yli, ja kiistojen seurauksena on syntynyt uusia seuroja. Tällainen eriseuraisuus ei ole yksinomaan huono asia – pikemminkin päinvastoin. Viime lauantaina vietettiin Kotikielen Seuran 150-vuotisjuhlia, ja sielläkin tuli puheeksi, miten hedelmällisiä seurauksia SKS:n piirissä käydyillä kamppailuilla on pitkällä tähtäimellä ollut.

Tässä ajassa on tärkeää pohtia, miten seuran tehtävä tehdä tunnetuksi suomalaista kulttuuria, kulttuuriperintöä ja sitä koskevaa tutkimusta, tavoittaa eri kohderyhmiä. Tämän vuoden alussa olen iloinnut siitä, miten YLEn uutuussarja Koti, uskonto ja Marjomaa on tarjoillut SKS:n arkistosta kansanperinnettä kirnun täydeltä – tavalla, joka puhuttelee myös sellaisia yleisöjä, joihin perinteisempi tiedeviestintä ei aina yllä.

Eri kohderyhmien tavoittamiseen liittyy myös kysymykset siitä, miten maamme kulttuurinen moninaisuus näkyy SKS:n arkiston kokoelmissa nyt ja tulevaisuudessa ja miten se näkyy seuran jäsenistössä, asiakkaissa ja sidosryhmissä. Tavoittaaksemme tämän ajan suomalaisuuden kirjon tarvitsemme uusia kumppanuuksia ja yhdessä tekemistä.

Seurana SKS on ja haluaa olla alusta moninäkökulmaiselle tieteelliselle ja kulttuuriselle keskustelulle – kohtaamisille ja oivalluksille. Viime vuonna seurassa järjestettiin lähes 190 vierailua, seminaaria ja tapahtumaa. Digitaaliset kanavamme tavoittivat kymmeniä tuhansia ihmisiä, ja myös arkiston ja kirjaston kävijämäärät kasvoivat.

Elämme maailmanpoliittisen epävarmuuden aikaa, ja myös valtiontalouden haasteet ovat käyneet meille kaikille selviksi. Tällaisessa tilanteessa tarvitsemme erityisellä tavalla toinen toisiamme. Myös organisaatiot hakeutuvat aiempaa aktiivisemmin yhteistyöhön – tämä näkyy sekä suomalaisella yhdistys- ja säätiökentällä että SKS:n suhteessa sisarorganisaatioihinsa muualla Euroopassa.

Tummien pilvien hopeareunus on se, että tieteen ja kulttuuriperinnön tukemisessa on heräilemässä uudenlainen yhteistyön henki. Viime viikolla kerroimme hyviä uutisia Suomen kirjallisuuden kansainvälistymisestä: Svenska Litteratursällskapet lähti mukaan rahoittamaan kirjallisuusviennin kehittämistä myöntämällä SKS:n yhteydessä toimivalle Kirjallisuuden vientikeskus FILIlle 250 000 euroa viiden vuoden ajalle.

Myös yksityiset lahjoittajat ovat saaneet seurassa paljon hyvää aikaan. Viime vuonna SKS edisti suomenkielistä elokuvakäsikirjoittamista jakamalla ensimmäisen Valkokangas-kilpailun palkinnot, joiden yhteisarvo oli yli 100 000 euroa. Kilpailu järjestetään joka toinen vuosi kymmenen vuoden ajan, ja se rahoitetaan start up -sijoittaja Kim Väisäsen lahjoituksella.

Viime vuonna saimme lahjoituksia myös arkiston kokoelmiin kuuluvien Pohjanmaan mystikoiden ainutlaatuisten käsikirjoitusten konservointiin, joukossa merkittävä 50 000 euron lahjoitus, jonka turvin konservointi on nyt käynnistetty.

Yksityisten lahjoittajien panoksella on seurassa pitkä perinne. Myös seuran päärakennus rahoitettiin aikoinaan pitkälti kansalaiskeräyksellä. Verkkosivuillamme on tietoa tämänhetkisistä varainkeruukohteistamme, joihin kuuluu nyt myös kirjaston merkittävän arkkiveisukokoelman konservointi.

SKS:n toimintojen kokonaisuus – arkisto, kirjasto, kustantaminen, tutkimus, kirjallisuusvienti ja yleisötyö – tarjoaa mahdollisuuden hyödyntää eri toimintojen välistä synergiaa ja kehittää uudenlaisia tapoja tehdä asioita. Saamme olla seurassa onnellisia siitä, kuinka monialainen, osaava ja seuran tavoitteisiin sitoutunut henkilöstö SKS:ssa on – työyhteisö, joka tekee ja tuntee tekevänsä merkityksellistä työtä.

Seuran toiminnassa on mukana myös kymmeniä luottamushenkilöitä, jotka käyttävät aikaansa ja asiantuntemustaan edistääkseen seuran päämääriä. Ajattelen, että SKS:n erityinen vahvuus onkin juuri siinä, että se on jäsenistään koostuva seura – ihmisten verkosto ja keskustelun areena. Toivonkin, että vaalimme yhdessä SKS:aa uteliaana intellektuaalisena yhteisönä, joka rakentaa yhteistyötä ja ymmärrystä ja jossa ei väistellä vaikeitakaan aiheita.

195-vuotias seuramme seisoo tukevasti kahdella jalalla: SKS on sekä tieteellinen seura että kulttuurijärjestö. Tarjoamme tutkittua tietoa ja teemme osallisuutta tukevaa yleisötyötä – olemme yhdistelmä kriittistä itseymmärrystä ja vahvaa itsetuntoa. Näitä molempia tarvitaan ajassa, jossa tiedettä yhä voimakkaammin kyseenalaistetaan ja jossa kulttuuriperintömme on monenlaisen ulkoisen ja sisäisen vaikuttamistoiminnan kohteena.

Tuoreet nuorisobarometrin tulokset kertovat, että suomalaisten nuorten tulevaisuudenusko on nyt poikkeuksellisen heikolla tolalla: jopa puolet nuorista suhtautuu pessimistisesti maailman tulevaisuuteen. Toivon horisontti on nyt se, mitä tarvitaan. Oivallus jatkumoista, joiden osia me olemme, voi olla yksi avain rakentaa luottamusta tulevaan.

SKS:n toiminnassa ajallinen perspektiivi on pitkä – sekä taakse että eteenpäin. Säilytämme ja tutkimme menneisyyttä, havainnoimme ja tallennamme nykyisyyttä, mutta mukana on aina myös ajatus tulevaisuudesta. Kartutamme arkiston ja kirjaston kokoelmia sekä teemme tutkimusta ja kirjoja paitsi nykyisille lukijoille ja asiakkaille myös heille, jotka eivät ole vielä syntyneetkään.

Päätän kirjoitukseni ajatukseen, jonka yksi haastateltava esitti työhaastattelussa täällä viime viikolla. Keskustelimme SKS:n merkityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa, ja hän kertoi kirjailijasta, joka oli perustellut henkilöarkistonsa luovuttamista SKS:aan sillä, että ”täällä tehdään työtä uskoen ja luottaen siihen, että on huominen” – uskoen ja luottaen siihen, että pääoven kahvaan tartutaan myös meidän jälkeemme.

Pääsihteerin puhe, Kati Mikkola, SKS:n pääsihteeri

Kirjoitus perustuu SKS:n vuosikokouksessa 16.3.2026 pidettyyn puheeseen.