Suomen rumin mies ja muuta akateemista ammattikuntaperinnettä

Suomalaisen kansanperinteen ja muistitiedon kokoelmia löytyy myös Suomen rajojen ulkopuolelta. Yksi tällainen on Tartossa sijaitsevan Eesti Rahvaluule Arhiivin pieni suomalaisen perinteen kokoelma, ERA, Soome. Se sisältää 80 sivua kielentutkija Paul Aristen (1905–1990) muistiinpanoja, jotka on kirjattu pääosin Suomessa, jokunen myös Virossa, Hampurissa ja Pietarissa.

Aristen kerrotaan tehneen muistiinpanoja kaikkialla missä liikkui. Suomea koskevassa kokoelmassa aihepiirit vaihtelevat lasten pelotuksista rivoihin lauluihin. Hiukan yllättäen suuri osa aineistosta on kaskuja ja anekdootteja Aristen suomalaisista kollegoista ja akateemisista persoonallisuuksista. Jutuissa seikkailevat muun muassa Lauri Kettunen, Kaarle Krohn, Viljo Mansikka, Väinö Salminen, J. E. Salomaa, E. N. Setälä ja Kalle Väisälä. Toisin kuin muiden muistiinpanojen kohdalla, informantteja ei mainita nimeltä. Lähteitä siis hienotunteisesti suojataan.

”Eräs helsinkiläinen maisteri” kertoi Aristelle vuonna 1927 seuraavanlaisen anekdootin suomen kielen ja kirjallisuuden professori Emil Nestor Setälästä (1864–1935):

Professori E. N. Setälä oli jo koululaisena kirjoittanut suomen kielen lauseopin. Kun hän oli ylioppilastutkinnoilla, oli eräs vieras opettaja esittänyt Setälälle kysymyksiä suomen kielen lauserakenteista niin ”taitavasti” että Setälä ei osannut vastata niihin kunnollisesti. Vihdoin oli opettaja sanonut Setälälle: ”Miksi te ette ole tutustunut Setälän Suomen kielen lauseoppiin?” – Opettaja ei tietänyt että kirjan tekijä on sama Setälä, joka ei osaa vastata hänen kysymyksiin. (ERA, Soome, 67–68.)

Koska Ariste oli kielentutkija ja kielellinen monilahjakkuus, ei liene yllättävää, että monet hänen kirjaamistaan jutuista liittyvät kielellisiin sattumuksiin ja sekaannuksiin. Tällainen on esimerkiksi kertomus Suomessa vierailleesta virolaisesta ylioppilaasta, joka kertoi majapaikkansa isännälle tulleensa paikkakunnalle – ei suinkaan polkupyörällä, vaan jalopeuralla.

Suomen sanojen monitulkintaisuudella herkuttelee kansanrunoudentutkimuksen professori Kaarle Krohniin (1863–1933) liitetty anekdootti. Kun Helsingin Yliopiston konsistorissa pohdittiin Viljo Mansikan (1884–1947) nimittämistä professoriksi, Krohn puolusti tuolloin poikamiehenä elänyttä Mansikkaa sanomalla: ”Hän on ahkera työmies. Hänellä ei ole ollut aikaa naidakaan.” Toiset konsistorin jäsenet olivat nauraneet: ”Kyllähän on ollut!”

Turussa vuonna 1936 Ariste kirjasi kaksi anekdoottia matematiikan professori Kalle Väisälästä (1893–1968), joka oli aiemmin toiminut professorina myös Tartossa. Ensimmäisen mukaan Väisälä oli jo kansakoulun ensimmäiselle luokalle tultuaan kysynyt: ”Kuinka monta vuotta pitäis opiskella, jos tulis professoriksi?”

Toinen anekdootti liittyy professorin puheenparteen. Väisälän kerrotaan puhuneen savonvoittoista kirjasuomea – tai tarvittaessa savonvoittoista saksaa. ”Ich woar auch einmoal in Boasel!” hänen kerrotaan todenneen eräällekin saksalaiselle kielentutkijalle.

Kielentutkija ja professori Lauri Kettunen (1885–1963) vieraili Tartossa useaan otteeseen vuodesta 1908 lähtien ja myös asui kaupungissa niin tutkijana ja sanastonkerääjänä kuin Tarton yliopiston professorinakin. Muistiinpanoihinsa Ariste kirjasi näytteen Kettusen suomen kielestä: ”Olin taas vanhassa Tartossa. Kävin ylikoulussakin ja mieleni teki mennä auditoriumiin ettelukemisia pitämään.”

Suomen ja viron kielen suhdetta koskevien muistiinpanojen huipentumana voi pitää Aristen kirjaamaa keskustelua Turun yliopiston professorien kanssa vuonna 1936. Seurueella oli puhetta siitä, kykeneekö virolainen virheettömästi puhumaan suomea, ja päinvastoin:

Yleinen mielipide oli sellainen, ettei kykene, koska kielet ovat liian lähellä toisiaan ja on vaikeata erottaa hienouksia. Prof. Salomaa väitti kuitenkin, että hän on tavannut virolaisen, joka puhui melkein virheettömästi suomea. ”Kuka hän oli? kysyttiin. ”Professori Suitsin puoliso.” – Maisteri Aino Suits oli suomalainen ja Tarton Yliopiston suomen kielen lehtori. (ERA, Soome, 71–72.)

Selviääpä kokoelmasta vielä sekin, kuka on Suomen rumin mies. Aristen Helsingissä vuonna 1932 kirjaamassa kaskussa tämän kunnian saa kansanrunoudentutkimuksen professori Väinö Salminen (1880–1947).

Professori Väinö Salminen on muka ylpeä siitä että hän on rumin suomalainen mies. Ulkomuodoltaan muistuttaa hän hyljestä. Kerran oli professori Salminen ollut uimassa Helsingin ulkosaaristossa. Samalla oli siellä ollut kaksi hylkeenmetsästäjää. Miehet olivat nähneet et hyljes ui ja tahtoneet jo ampuakin. Salminen oli sitten huomannut, että häneen tahdotaan ampua ja huutanut miehille: ”Hyvät miehet, älkää ampuko! Minä olen Helsingin yliopiston kansanrunouden professori Väinö Salminen! – Toinen miehistä oli sanonut kaverillensa: ”Älä usko. Peto valehtelee.” (ERA, Soome, 54–55.)

Liekö eri muodoissa laajalle levinneen kaskun informanttina ollut Salminen itse?

Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa eri ammattikuntien perinnettä alettiin kerätä toden teolla 1960-luvun lopulta lähtien. Muistitietoa kerättiin muun muassa metsätyömiehiltä, rakennustyöläisiltä ja postin palveluksessa olleilta. Ariste kokosi omaa ”akateemisen ammattikuntaperinteen” kokoelmaansa jo 1920-luvulla. Suomalaisten tutkijoiden kollegoistaan kertomat kaskut ja anekdootit päätyivät tuohon aikaan lähinnä omiin päiväkirjoihin ja muistelmateoksiin. Kansanrunousarkiston 1930-luvulla keräämissä paikallistarinoissa paikalliset kirkonmiehet ovat yleinen kerronnan kohde, mutta kulttuuripersoonallisuuksia saati yliopistolaisia niissä esiintyy niukalti. Sen sijaan Suomen Kuvalehden järjestämissä kulttuurikaskujen keruissa (1939–40, 1946, 1971) muistellaan myös muutamia Aristen aineistoistakin tuttuja tutkijoita, kuten Lauri Kettusta, E. N. Setälää ja Väinö Salmista. Aristen kokoelma saa kuitenkin pohtimaan, liekö perinnearkistojen kätköissä ympäri maailmaa enemmänkin perinnettä oman tai vieraan maan kollegoista.

Syyskuussa Eesti Rahvaluule Arhiiv juhlisti arkiston 89-vuotispäivää perinteisellä vierailulla hautausmaalle. Nykyiset työntekijät kävivät tervehtimässä ja muistelemassa poisnukkuneita kollegoita. Myös Paul Ariste sai kynttilän haudalleen. SKS:n tutkimusosasto on päättänyt ottaa mallia eteläisistä kollegoistaan. Kekrin kunniaksi Hietaniemen hautausmaa kutsuu!

Lauri Kettunen on muistellut Tarton aikojaan teoksissaan Tieteen matkamiehenä (1945) ja Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä (1948): ”Kerrankin istuttiin nauttimassa herkullisia omenatorttuja Wernerin suositussa kahvilassa, ja maksettaessa meistä eräs täydensi tunnustusta lisäämällä: Küll oli halb, tarkoittaen, että tarjous oli halpaa, mutta tämä meidän sana merkitseekin siellä vain huonoa, pahaa (olisi pitänyt sanoa odav), niin että olivat vähällä jäädä ymmälle sellaisesta kohteliaisuudesta.” Wernerin kahvila palvelee asiakkaitaan edelleen, nyt käynnissä on julkisivuremontti.