Mitä klubiaskit voivat kertoa Sirkka Turkan runojen kirjoitusprosessista?

Toukokuisena iltapäivänä päivystän SKS:n arkiston tutkijasalissa. Hiljaiseen tutkijasaliin siivilöityy lämmintä valoa sälekaihtimien raoista, ja mielessäni pyörii säkeitä, joita olen päivän mittaan tavaillut runoilija Sirkka Turkan luonnoksista. Olin aiemmin kuluneena keväänä työntänyt kärryllisen käsikirjoituksia, kirjeenvaihtoa, muistivihkoja, piirroksia ynnä muita runoilijan jälkeensä jättämiä papereita työpisteelleni ja ryhtynyt järjestämään hänen henkilöarkistoaan.

Sirkka Turkka (1939–2021) oli arvostettu ja palkittu runoilija, jonka aineistot luovutettiin SKS:n arkistoon vuonna 2024. Arkistoon päätyneistä, runoilijan elämän varrella kertyneistä aineistoista vanhimpiin lukeutuvat lapsuudenaikaiset piirustusvihkot, joissa toistuvat kuvat hevosista ja koirista. Niiden voi ajatella ennakoivan, kuinka tärkeässä osassa eläimet, etenkin koirat, tulisivat olemaan runoilijan elämässä ja lyriikassa. Turkan runous tunnetaan tyylien ja teemojen moniäänisyydestä sekä kielen rekistereillä leikittelystä, mutta monille niissä on kyse ennen kaikkea melankolisesta luontorunoudesta ja kaipuusta menetettyjä kohtaan.

Sirkka Turkka on myös harvoja Finlandia-palkinnon voittaneita runoilijoita. Hän sai palkinnon vuonna 1986 teoksestaan Tule takaisin, pikku Sheba, mutta jo vuonna 1993 runous rajattiin Finlandia-kilvan ulkopuolelle. Turkka oli ensimmäinen runoudestaan palkittu, hänen jälkeensä ehtivät tulla vain Helvi Hämäläinen, Gösta Ågren sekä Arto Melleri.

Finlandia-voitto mielessäni kapuan arkiston tutkijasalin yläparvelle. Siellä sijaitsee arkiston työntekijöiden aikoinaan koostama lehtileikekokoelma, jota kartutettiin muun työskentelyn lomassa aina 1970-luvulta 2000-luvun alkuun asti. Olen kiinnostunut lukemaan leikkeistä, miten palkitun Tule takaisin, pikku Sheba -kokoelman voitosta aikoinaan kirjoitettiin.

Taittelen auki Uusi Suomi -sanomalehden sunnuntainumeron vuodelta 1988. ”Missivuosi meni kunnialla”, kuuluu Turkan voitosta kertovan jutun otsikko, joka kuvaa kaiketi loistoa vasta muutama vuosi aiemmin ensimmäistä kertaa jaetun palkinnon ympärillä. Sitten silmääni osuu sivun alalaidan mustavalkoinen valokuva. Kuvassa näkyy runoilijan tupakkaa pitelevä käsi sekä kasa pöydälle levitettyjä Rettigin valmistamia Klubi 77 -savukerasioita.

Valokuva itsessään ei ole poikkeuksellinen, sillä onhan tupakoiva runoilija nykyhetkestä käsin katsottuna aikakautensa romantisoitu symboli. Henkilöarkistoa järjestäessäni olen kuitenkin törmännyt kahteen vastaavanlaiseen klubiaskiin, joiden kansiin oli rustattu tekstiä.

Artikkelissa kerrotaan, että klubiaskien kansiin on artikkelin kirjoitushetkellä syntymässä runoilijan seuraava kokoelma, todennäköisesti siis Voiman ääni vuodelta 1989. Vastaavia paperin virkaa toimittavia savukeaskeja on tekstin mukaan ainakin kaapillinen. ”Miksi ei, kun puoli Suomeakin on suunniteltu klubiaskin kanteen. Se on aina käsillä, ja siinä on kolme puhdasta pintaa”, Turkka toteaa artikkelissa.

Kovakantisten savukeaskien pahvisiin sivuihin oli toden totta aikoinaan kätevää luonnostella milloin mitäkin aina talojen pohjapiirustuksista lähtien. Romanttisessa nostalgisuudessaan on hymyilyttävä ajatus, että klubiaskien kannet ovat tarjonneet kirjoituspinnan niin runoilijalle kuin talonrakentajalle, mutta kiinnostavampaa kuitenkin on, että tällaiset sattumanvaraisilta tuntuvat luonnokset ja kirjoitusalustat voivat kertoa myös runoilijan kirjoitusprosessin vaiheista ja luovasta työskentelystä.

Turkan arkiston järjestäminen on jo aiemmin paljastanut, että runoilijalla oli tapana kirjoittaa luonnoksia ja muita muistiinpanoja kulloinkin käteen osuville alustoille, kuten kaupan paistopisteen pussiin tai avattuihin kirjekuoriin. Elämänsä aikana antamissaan haastatteluissa hän kertoi, kuinka runo saattoi tulla mieleen aivan yllättäen, toisinaan kuin automaattikirjoituksena, ja silloin se oli kirjattava muistiin pikimmiten. Toisaalta arkistoon päätyneet paperit osoittavat, että Turkka myös korjasi käsikirjoituksiaan, poisti ja lisäsi tekstifragmentteja sekä muutti säkeiden paikkaa.

Kirjoitusprosessin ja luovan työskentelyn eri vaiheita valottavat käsikirjoitukset kiinnostavat etenkin geneettisen kritiikin tutkijoita, ja mitä monipuolisempi käsikirjoitusten joukko on säilynyt, sitä kiinnostavampaa niitä on tutkia. Säilyneitä dokumentteja tarkastellaan niin sanottuina geneettisinä todisteina, joiden ajallisen järjestämisen avulla teoksen syntyvaiheita kartoittava tutkija muodostaa käsityksen teoksen syntyä edeltävästä esitekstuaalisesta kokonaisuudesta. Käsikirjoitukset ovat toki kiinnostaneet kirjallisuudentutkijoita kautta aikain, mutta etenkin geneettisen kritiikin myötä niitä on alettu tarkastella myös valmiista teoksesta erillisinä, itseisarvollisina kirjallisen luomistyön kuvaajina.

Savukeaskin materiaalisuus asettaa myös omat reunaehtonsa mieleen tupsahtavan runon muistiin merkitsemiselle. Kolmesta puhtaasta pinnasta huolimatta askin pieni pinta-ala voi edellyttää esimerkiksi tiivistämistä eri tavalla kuin paperille kirjoittaessa.

Jään miettimään arkistoon päätymättömien askien – niidenkin, joissa olisi Voiman äänen varhaisia luonnoksia – kohtaloa ja päätän kysyä niistä runoilijan perikunnalta, joka luovutti aineistot arkistoon.

Pian saan kuulla, että Sirkka Turkka oli ennen kaikkea käytännönläheinen ihminen. Kun runo oli siirretty askilta paperille, oli hänellä tapana heittää tarpeettomaksi käynyt aski suoraan kamiinaan ja lämmittää sillä mökkiään. Paistopussin tavoin oli klubiaskikin aina sopivasti käden ulottuvilla silloin, kun ajatuksesta oli napattava kiinni ennen sen karkaamista. Oli kuulemma ollut aikoinaan tavallinen näky, että runoilija kirjoitti seisaaltaan jotakin ylös mökkinsä pihassa rottweilerin istuessa uskollisena vieressä. Runoilijan käytännönläheinen asenne ei lopulta yllätä minua, sillä lehtileikkeistä opin, että Finlandia-palkinnosta saatu palkkiokin käytettiin pitkälti mökistä huolehtimiseen, ojitukseen ja sen sellaiseen.

Lopulta tieto kadonneiden klubiaskien perään haikailevasta arkistotutkijasta tavoittaa myös toimittaja Ulla Janhosen, joka ennen Turkan aineistojen saapumista arkistoon kirjoitti niiden pohjalta runoilijasta elämäkerran Sirkka Turkka – Tähti kuuttomassa yössä (2024). Myös hän oli kiinnittänyt huomiota näihin savukeaskeihin ja kirjoittaa Turkan elämäkerrassa, että klubiaskeille luonnostelu ja muistiinpanojen kirjaaminen kuuluivat runoilijan työskentelyprosessiin. Janhonen kertoo, että hänellä on näitä uteliaisuuteni herättäneitä klubiaskeja kirjahyllyssään vielä kaksi kappaletta, ja että ne on ollut tarkoitus toimittaa arkistoitavaksi. Tapaamme kesäkuussa SKS:n päärakennuksen aulassa, juttelemme hetken runoilijasta ja elämäkerran kirjoitusprosessista sekä arkiston järjestämisestä. Lopuksi Janhonen lausuu ääneen toisen askin runon, joka naurattaa meitä molempia.

Ja niin Sirkka Turkan arkisto karttuu vielä kahdella klubiaskilla. Vaikka säilyneiden askien luonnokset eivät lopulta vaikuta liittyvän julkaistuihin runoihin, ajattelen, että tapaus kuitenkin kertoo jotakin runoilijan työskentelytavasta ja suhteesta kirjoittamiseen. Arkisuudessaan savukeaskit muistuttavat myös siitä, että henkilöarkiston muodostuminen on aina sattumien, mutta myös aktiivisten valintojen tulosta. Arkiston sisältöön vaikuttavat arkistonmuodostaja, aineiston luovuttajat ja myöhemmin myös arkiston järjestäjä. Koskaan ei voida varmuudella tietää, millaista ihmisen elämän aikana syntynyttä aineistoa jää pimentoon, sillä se, mitä ei aktiivisesti säilytetä, usein katoaa tai tuhoutuu. Jotain päätyy talteen, jotain ehkä mökin lämmikkeeksi.

Sirkka Turkan kohdalla paljon onneksi säilyikin. Arkistoon päätyneiden käsikirjoitusten, asiakirjojen, kirjeiden, valokuvien ja myös näiden muutamien klubiaskien kautta on mahdollista tarkastella paitsi runoilijan elämää, myös hänen kirjallisen työnsä arkisia ja materiaalisia lähtökohtia.

Janhonen, Ulla 2024: Sirkka Turkka – Tähti kuuttomassa yössä. Tammi, Helsinki.

Lahdenperä, Osmo 1988: Missivuosi meni kunnialla – Sirkka Turkan seuraaja valitaan torstaina. Uusi Suomi 3.1.1988.

Lappalainen, Marja-Liisa: Puhun kuolemasta kun tarkoitan elämää. Sirkka Turkan kirjailijahaastattelu. Ilta-Sanomat 8.5.1982.

Pulkkinen, Veijo 2024: Geneettinen kritiikki. Teoksessa Helle, Anna; Ilmonen, Kaisa; Lehtimäki, Markku; Meretoja, Hanna; Mäkilalli, Aino (toim.): Lähestymistapoja kirjallisuuteen. Tietolipas 287. SKS, Helsinki.