Säkeiden sanomaa

Rekilauluille, eli uudempaa perinnettä edustaville kansanlauluille, ei ole annettu sivistyneistön piirissä juurikaan arvoa. Vielä reilut sata vuotta sitten Suomessa arvostettiin lähinnä kalevalamittaista runoutta ja kansallisen identiteetin vahvistamiseen sopivaa romanttista kuvastoa, eivätkä rekilaulut istuneet tähän muottiin. Ne tuomittiin rahvaan ajanvietteeksi, turhiksi renkutuksiksi ja eroottista vapaamielisyyttä ylikorostavaksi humpuukiksi. Rivo sanasto ja piikojen ja renkien keskinäisten riiailujen kuvaukset kauhistuttivat vuosisadanvaihteen Suomessa. Laulujen nelisäkeiset ja usein loppusoinnulliset säkeistöt avaavat kuitenkin ainutlaatuisen ikkunan maalaisnuorten tunneyhteisöön, jossa seksuaalinen vetovoima on vain yksi sävy.

Kesän kynnyksellä vietin valtaosan työpäivistäni Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa selaten kansanlaulukortistoa ja etsien rekilaulusäkeistöistä sellaisia luonnonjohdantoja, joissa olisi yhtäläisyyksiä tunnettujen suomalaisten runoilijoiden säkeisiin. Näissä luonnonjohdannollisissa rekilauluissa säkeistön kaksi ensimmäistä säettä esittävät luontokuvan ja kaksi viimeistä laulajan tunnetilan tai kokemuksen. Kortti toisensa jälkeen siirtyi pakan perimmäiseksi ja samalla eteeni piirtyi maalaisidylli ja inhimillisten tunteiden kirjo. Tarkastelemissani säkeistöissä korostuivat rivon kielen sijaan melankoliset sävyt, kuten huoli jätetyksi tulemisesta tai uskottomasta kumppanista mutta myös ihastumisen ja rakkauden tunteet. Siinä missä rekilaulujen erotiikka oli halveksuttua, myös romanttisten tunteiden kuvaaminen oli kuitenkin rekilauluja paheksuvan eliitin mielestä köyhää ja merkityksetöntä.

Rekilaulujen vastustelu ja kritiikki kertovat siitä, että laulut nostattivat tunteita, mutta herää myös kysymys, ahdettiinko rekilaulut tällaiseen kevytmieliseen ja taiteellisesti merkityksettömään lokeroon, koska piirileikkilyriikka oli uhka romantiikan ajan neroutta korostavalle runoilijamyytille. Rekilaulujen potentiaali tunteiden kuvaajana piileekin säkeiden hienovaraisuudessa. Esimerkiksi säkeistöstä Mehiläinen se kukkasissa / imeskelee mettä / Sain minä helluni silmäyksestä / surulleni lievikettä on luettavissa laulajan sisäänrakennettu suru, melankolinen pohjavire. Kukissa pörisevä mehiläinen on kesäisen lempeä luontokuva, jonka kehyksessä laulajan suru estetisoituu. Laulaja voi myös suoraan vertautua luonnonjohdannon eläinkuvaan, kuten seuraavassa säkeistössä, jossa luonnonjohdannon idyllinen lintujen laulanta vahvistaa argumenttiosuuden iloista tunnelmaa:

Laulettua maisemaa tai luontokuvaa tekee siis mieli tulkita tunteen peilinä, mutta pääsääntöisesti luonnonjohdannon ja sitä seuraavan argumenttiosan välille on kuitenkin hankalaa hahmottaa suoraa symboliikkaa tai metaforisuutta, sillä luonnon ja tunteiden rinnastuminen jää usein poikkeuksista huolimatta epämääräiseksi. Kiinnostavaa on myös laulujen laajalevikkisyys, sillä samat säkeet kiersivät kylistä ja pitäjistä toisiin. Tekstuaalinen variaatio on kuitenkin aina läsnä. Jos esimerkiksi verrataan kahta, eri paikkakunnilta kerättyä rekilaulusäkeistöä, huomataan selkeä yhteys säkeistöjen välillä. Variaatiota on kuitenkin sekä luonnonjohdannossa että argumenttiosassa:

Innokas tulkitsija saattaisi liittää myrtin raamatulliseen viitekehykseen ja hääsymboliikkaan ja puun haarat kenties haarautuvaan elämänpolkuun ja pakottaisi näin yhteyden luonnonjohdannon ja argumenttiosan välille. Myös nuorten tyttöjen ja poikien vaarallisen elämän ja kotimaiseman vertautumisesta voi löytää maailmalle lähtemisen haikeita sävyjä. Rekilaulusäkeistöjen runsas variaatio kuitenkin vesittää liialliset tulkinnan yritykset. Variaatio voi johtua laulun kirjaajasta tai laulajasta itsestään, mutta samalla se kertoo rekilaulujen käytännöllisyydestä: tiettyyn luonnonjohdantoon on voitu laulaa kulloiseenkin tilanteeseen sopiva argumenttiosuus. Tästä merkkinä on esimerkiksi se, etteivät rekilauluformulat olleet tiettyyn sukupuoleen sidottuja.

Rekilaulujen käytännöllisyyden huomasivat myös tunnetut runoilijat ja onhan ilmiötä kutsuttukin leikkisästi rekilaulubuumiksi. Ilmari Kiannon runossa ”Toisen oma” kuuluu seuraava säkeistö: Istuin ma rannan kivelle / ja katselin sinistä merta / Senpä kuohuissa seilattiin / me kuutamossakin kerta! Kansanlaulukortiston kätköistä löytyy useampi vastaava Istun rannan kivelle -alkuinen säkeistö, joista ehkä dramaattisin kuuluu:

Vertailu osoittaa, että myös rekilauluissa voidaan kuulla romanttista, eksistentiaalista pohdintaa veden peilien äärellä. Hukuttautumisen teema on kuitenkin Kiannon säkeistössä korvattu nokturno-vaikutteisella kuutamokuvalla. Yöllisessä tunnelmassa rekilaulusäkeistökin muuttuu romanttisen kirjallisuuden näkökulmasta salonkikelpoiseksi.

Iloitsen siitä, että rekilauluja ja niiden pimentoon jääneitä ulottuvuuksia tutkitaan, sillä kaanonin ulkolaitamilla seikkailu avaa usein uusia näköaloja kulttuuriin ja taiteeseen. Luokkayhteiskunnan vaikutus rekilaulujen paheksuntaan on selkeä, ja onkin arvokasta, että ahkeran talteen keräämisen ansiosta SKS:n arkistosta löytyy mittava aineisto laulukulttuuria, jossa niin inhimillisen elämän universaalit ilot ja surut kuin riiastelun riemukin pääsevät ääneen.