Nationalismi ja kestävä kielenopetus  

Tiesitkö, että britit joutuivat vielä 1800-luvun alussa opettelemaan persiaa pärjätäkseen Intiassa? Tai että hindi ja urdu ovat käytännössä yksi kieli, jota kirjoitetaan kahdella eri kirjoitusjärjestelmällä? Tai että englantia ehdotettiin 1800-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa Japanin (toiseksi) viralliseksi kieleksi? Tai että suomen kielen asema on maailman kielten joukossa hyvin turvattu, vaikka opettajat valittelevat helsinkiläislasten puhuvan keskenään ”sekametelisoppakieltä” (HS 17.3.)? Oletko tullut ajatelleeksi, että ajatus ihmisestä lähtökohtaisesti yksikielisenä olentona on vain parinsadan vuoden ikäinen?  

Moni näistä asioista yllättää opiskelijat, jotka tulevat Helsingin yliopistoon opiskelemaan kieliä. Syynä tähän ovat nationalismin muokkaamat käsitykset kielestä ja ihmisestä kielenkäyttäjänä. Näiden käsitysten kyseenalaistaminen ja purkaminen onkin yhtä tärkeää kuin käytännön kielitaidon opettaminen. Käsittelemme tässä kirjoituksessa kolmea osa-aluetta, joilla nationalismista kumpuavat käsitykset haittaavat kestävää kielenopetusta ja -oppimista. 

Ensimmäinen näistä on kielen historia. Vaikka nationalismi ja kansallisvaltiot ovat muotoutuneet viimeisen parin vuosisadan aikana, ulottuvat kertomukset kansakuntien ja kansallisesti merkittävien kielten historiasta kauas menneisyyteen. Ne pyrkivät harvoin kelpuuttamaan mahdollisimman monenlaisia kielenkäyttäjiä. Tavallisemmin ne sulkevat jotkut ihmisryhmät ulos. Kansallinen historia perustelee myös nykypäivän käytänteitä, ja sitä kautta pitää yllä ahtaita kieliasenteita. 

Tästä oiva esimerkki on persian kieli. Persia oli laajimmin käytetty kirjakieli Intian niemimaalla 1200-luvulta 1800-luvulle. Tuolloin alueella kirjoitettiin valtava määrä persiankielistä kirjallisuutta, joka usein edusti avantgardea. Nykyisin tuo kirjallisuus on melko lailla unohdettu. Iran on ottanut persian suojeltavakseen ja kirjoittanut Intian niemimaan pois sen historiasta. Intia, Pakistan ja Bangladesh taas keskittyvät tukemaan nykyisiä kansallisia kieliä, hindiä, urdua ja bengalia. Persian – jota suomeksikin nykyään nimitetään usein farsiksi – kielellisestä perinnöstä jäävät syrjään myös persianpuhujat Afganistanissa (missä persia tunnetaan myös darina) ja Tadžikistanissa (missä persia tunnetaan myös tadžikkina). Kielenopetuksessa näiden asenteiden toistaminen antaa paitsi vääristyneen kuvan historiasta myös riistää kielen omistajuuden niiltä, jotka lähestyvät persiaa darin tai tadžikin kautta. 

Toiseksi nationalistiset kertomukset kielestä ovat usein myös suoraviivaisempia kuin todellisuus. Vain harvalla kielellä oli ennen 1700-lukua standardisoitu kirjakieli (ns. yleiskieli). Monet kielenkäyttäjät käyttivät useita kieliä erilaisiin tarkoituksiin, osaa kirjallisesti, osaa suullisesti, ja vain harvoja molemmilla tavoilla, eikä niitä kaikkia suinkaan ollut opittu koulujen kieltentunneilla. Vaikka suullisesta kielenkäytöstä on esimodernilta ajalta vain rajatusti luotettavaa dokumentaatiota, voidaan olettaa, että monet puhuivat parjattua sekametelisoppakieltä – eli olivat monikielisiä – ja tulivat siten omassa elämänpiirissään mainiosti toimeen. Selvärajaisten yksittäisten kielten sijaan kieli voidaankin nähdä sosiaalisena toimintana ja kielenkäyttäjät sosiaalisina toimijoina, jotka käyttävät kieltä haluamallaan tavalla omiin tarpeisiinsa. 

Ja tästä päästään kolmanteen, kielenopetuksen kannalta keskeiseen teemaan, kielen standardisaatioon. 1800-luvulta lähtien yhdessä kansallisvaltiokehityksen kanssa levinnyt yleinen – ainakin ihanteen tasolla – koululaitos on pyrkinyt tekemään oppilaista kunnon kansalaisia. Yksi keskeisiä keinoja on ollut opettaa standardisoitua kielimuotoa, jota käytettäisiin kaikissa kirjallisissa ja suullisissa kielenkäyttötilanteissa. Tämä on johtanut kansalaisten lisääntyneisiin mahdollisuuksiin osallistua standardisoidulla yleiskielellä toimivan yhteiskunnan toimintoihin, mutta samalla suhtautuminen kieleen on jähmettynyt. Yksikielisyydestä on tullut oletusasetus ja ”äidinkielisen” puhujan ihanteesta vieraan kielen oppimisen (ikuisesti tavoittamaton) päämäärä. Monikielisyyttä on tämän seurauksena vain se, että ihminen osaa kahta tai useampaa kieltä yhtä täydellisesti. Muu kielitaito jää tällaisessa katsantotavassa aina vajavaiseksi. 

Todellisuudessa yleiskielen kaikenkattavaan käyttöön ei ole toki koskaan päästy vaan ihmiset ovat tehneet kielellä asioita, jotka ovat saaneet kielenkäytön standardin valvojat kauhistumaan. Miten ottaa tämä tilanne huomioon kielenopetuksessa? 

Joudumme keskittymään pitkälti standardikieleen, koska opettamissamme kielissä opinnot alkavat yliopistossa alkeista ja meillä on kandi- ja maisteriohjelmassa vain viisi vuotta aikaa saada opiskelijoiden kielitaito tasolle, josta on todellista hyötyä työelämässä. Yritämme silti avata sitä yhteiskunnallista taustaa, joka opettamiamme kieliä säätelee. Näin avautuu ikkuna todellisuuteen, jossa kielenkäyttö ei useinkaan seuraa valtiollisten tahojen määrittelemää standardia ja jossa monenlainen variaatio on arkipäivää. Kielenkäyttäjät ovat monenkirjava joukko aktiivisia toimijoita, jotka käyttävät kieltä alati uusilla ja joskus myös tietoisesti tai tiedostamattomasti standardia vastaan menevillä tavoilla. On ensikielisiä puhujia, kieltä toisena tai viidentenä kielenä oppineita tai useita kieliä samanaikaisesti omaksuneita, perintökielen tai oman äidinkielen puhujia, uhanalaisia kieliä haltuun ottavia ”uusia puhujia” – ja toki myös fiktiivisiä kielenkäyttäjiä, sosiaalisia robotteja ja jutteleva, kielimallien kehittäjien synnyttämä tekoäly.  

Välillä päädytään tilanteisiin, joissa kieli ei enää ole selvärajainen, toisista kielistä erillinen kokonaisuus. Siksi Helsingin yliopistossa esimerkiksi hindiä ja urdua opetetaan yhdessä opintosuunnassa, vaikka Intian ja Pakistanin nationalismit kiskovat niitä etäämmälle toisistaan. Yritämme valmentaa opiskelijamme toimimaan todellisuudessa, joka on paljon sotkuisempi kuin oppikirjojen maailma. Haluamme heidän myös ymmärtävän kielten kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittishistoriallisia ulottuvuuksia – sitä, miten kansalliset kielet ja niihin nojaavat tietokäsitykset ovat rakentuneet ja ketkä kieliä sääntelevät. Vaikka opiskelijamme osaavat toimia standardikielellä, eivät he myöskään hätkähdä tilanteita, joissa puhutaan ja välillä kirjoitetaankin sekametelisoppakieltä. Nationalismi ja siihen liittyvät asenteet kieliin eivät aivan hetkeen ole katoamassa, mutta kestävän kielenoppimisen perustana on kyky toimia maailmassa, joka ei ole niin selkeä, hallittava ja suoraviivainen kuin ne antavat olettaa.