Rekilaulun nimestä, osa 2: Reigenlied ja rekivirsi runolauluna

Viron regilaul-sanan alkuperänä mainitaan kaikissa lähteissä nykysaksan piirileikki- ja tanssilaulua tarkoittava Reigenlied-sana, jonka keskiajalla puhutun keskialasaksan muotoja olivat rei, reie, reige ja rege. Alasaksan sanoja lainattiin viron kieleen 1200–1600-luvulla, aivan kuten suomeenkin. Ensimaininta viron kielen sanakirjassa on regivärss, -värsi Wiedemannin 1869 sanakirjassa. Viron Kansanrunousarkiston (Eesti Rahvaluule arhiiv / Eesti Kirjandusmuuseum) tutkija Janika Oras löysi tätäkin varhaisemmaksi E. Laugasten vuoden 1989 Vana Kannel VI. Haljala regilaulud -julkaisun maininnan riggiversid vuodelta 1828. A. Saaresten Väike eesti murdeatlas, Eestin sanojen murrekartta, jonka tiedot on koottu ajalla 1915–1945, kertoo regilaul-sanan eri muodoissaan olleen käytössä laajasti Koillis-Virossa ja lisäksi eteläisen Viron Mulgimaalla.

Suomen rekilaulu-sanan on lähteissä yleisesti katsottu juontuvan viron regilaul-sanasta. Kirjoittaessaan rekilaulu-sanan historiasta 1981 Anneli Asplund toteaa seuraavasti:

Se, että rekilaulu on tarkoittanut runolaulua ennen vakiintumistaan riimillisen parisäkeen nimeksi, tulee hyvin esille. Ajoitus jää kuitenkin avoimeksi ja sitä hankaloittaa ristiriita, joka syntyy, kun Asplund toteaa tämän jälkeen, että Elias Lönnrot olisi 1838 käyttänyt rekilaulu-sanaa uudemmista lauluista. Virheellinen tieto pohjautuu lähteitä 1956 tutkineen Vihtori Laurilan joko epäselvään tai virheelliseen ilmaisuun, jossa myös lähteenä olevan matkakertomuksen päiväys on väärä. Laurilan lähteiden kautta päästään kuitenkin eteenpäin. 

Koillis-Viro ja Inkeri ovat naapurialueita ja molempien laulukulttuurissa on keskeisellä sijalla tyttöjen ja naisten ryhmälaulu esilaulajan johdolla, joten olisi luontevaa, että regilaul-sana on omaksuttu Virosta Inkeriin runolaulun merkityksessä. August Ahlqvist samaistaakin runolaulun ja rekivirren matkakertomuksessaan Viipurin läänistä vuodelta 1854 näin:

Hän jatkaa sanoen, että nuoremmat osaavat myös

Ahlqvist erottaa siis rekivirren runolaulun synonyymina riimillisistä renkutuksista. Hän mainitsee muitakin laulun lajeja, mutta pahoittelee, ettei voi tilan vähyyden vuoksi antaa esimerkkejä. Vielä enemmän sitä pahoittelee tänä päivänä lukija, jolle nuo esimerkit olisivat olleet kullan arvoiset!

Samassa A. R. Niemen 1904 toimittamassa teoksessa on J. Länkelän kertomus vuoden 1858 matkalta Inkeriin. Länkelä käyttää vanhoista lauluista yleisesti ilmaisua rekivirsi (kerran ”reki- eli maavirsiä”) muun muassa referoidessaan iäkkään naislaulajan kanssa käytyä keskustelua, jossa tämä uskoo Länkelän suloisina pitämien laulujen laulamisen vieneen sielunsa helvettiin. Länkelä, kuten Ahlqvistkin, kuvaa kovin sanoin ortodoksipappien ja herännäisten ajatusta, että runolaulut ovat syntiä. Kontrastina Länkelä kuvaa, kuinka ihanasti tytöt ja nuoret naiset esilaulajan johdolla laulavat kujilla kulkien.  

Käsitellessään eeppisissä runolaulusäkeissä esiintyvää ”runoreen rikkoutumista” Viipurista kotoisin oleva kansanrunoudentutkija Julius Krohn kirjoitti 1883 ilmestyneen Suomalaisen Kirjallisuuden Historia -kirjansa alaviitteessä ”Yleisesti (Savossa, Inkerin alueella, Virossa) mainitaan [e]epilliset runot ylimalkaan nimellä: rekivirsi, regivärs”. Lausunto on yksiselitteinen, mutta siitä ei ilmene, viittaako hän omaan kokemukseensa vai muuhun lähteeseen.  

Yllä olevat lähteet ovat niukkoja, mutta selkeitä: rekivirsi-sanaa käytettiin Inkerissä ja Kannaksella ainakin 1800-luvun puolivälistä 1880-luvulle samassa merkityksessä kuin Virossa, eli runolaulusta. Entä mitä runolaulutekstit kertovat asiasta? Aiemmin mainitun Kiuruveden Korpelaisen 1819 esittämä runo (SKVR VI1 518) sisältää säeparin:

Janika Oras kertoo, että Viron Kuusalun runolauluissa säe ”regivärsile/regivirsile vedäsin” on yleinen vastaavassa säeparissa, kuten ”seal ma laulule ladusin, regivirsile vedasin” (Eesti regilaulude andmebaas). 1800-luvun suomalaisessa tai karjalaisessa runolaulussa säkeet eivät kuitenkaan ole yleisiä; seuraavan kerran ”rekivirsi”-sana löytyy 1859 Pohjois-Inkeristä:

SKVR-hakemisto sisältää nykyään myös julkaisemattomat runot, joista löytyy Pohjois-Karjalan Tohmajärvellä 1865 kirjattu sana ”runovirttä” samankaltaisessa asemassa pilkkarunon aloituksessa:

Huomattavasti yleisempi Inkerissä ja Karjalan Kannaksella on kuitenkin runokuva, jossa virsiä vedetään reellä. Aihelma kuvaa metaforisesti, miten laulaja on saanut omat laulunsa vaihtelevasti nimetyn henkilön reen rikkouduttua ja virsien kaaduttua maahan (mm. SKVR V2 223; SKVR V2 288; XIII1 1092). Lönnrot tallensi sen myös 1828 Ilomantsin Kesälahdessa Juhana Kainulaiselta:

Tätä lyyristä laulajan sanoihin liittyvää aihelmaa ei muuten löydy pohjoisilta runoalueilta, mutta eeppisissä runolauluissa reen rikkoutuminen runolta on yleinen runotyypissä Tuonelassa käynti. Yleensä Väinämöisen, joskus muun päähenkilön, Tuonelan matka voi siinä alkaa johdannolla, jossa ”runon” eli tietäjän reki rikkoutuu. Korjatakseen reen hän lähtee hakemaan ”Tuonelasta oroa, Manalasta vääntiötä” (mm. SKVR I1 362).

On vaikea sanoa, mikä yllä olevissa on rekivirren ja virsireen tai ylipäätään reen ja laulajan (tietäjän eli ”runon”) suhde toisiinsa. Varmaa on, että reki on ollut yleisesti kulkuneuvon nimenä tuttu, ja siten myös metaforana käyttökelpoinen. Sen lisäksi Rekivirsi-nimellä löytyy SKVR-hakemistosta reellä ajeluun liittyvä runolaulumittainen laulu, joka muistiinpantiin vuosien 1848 ja 1936 välillä Inkerissä ja Kannaksella 84 kertaa. Reellä ajelu ja laulaminen oli tärkeä osa laskiaisen tapakulttuuria. Kalendaarilauluja, kuten muitakin yllä mainittuja Inkerin laulukulttuuriin liittyviä piirteitä, on Länsi-Inkerin osalta vuonna 2013 tutkinut seikkaperäisesti Kati Kallio.

Runosäkeet myös kantautuivat helposti Viron, Inkerin ja pohjoisempien runoalueiden välillä, ja yksittäisten säkeiden vastineita löytyy usein matkojen päästä – ihmiset ja säkeet liikkuivat. Siten laulaja on voinut omaksua esimerkiksi rekivirsisäkeensä ilman tietoa, että se viittaa laulumuodon nimeen.

Monista kysymyksistä pohdin etenkin sitä, liittyykö Korpelaisen runolaulu-rekivirsi ilmaisupari juuri Viron ja Inkerin vaikutteisiin vai johonkin muuhun yhteyteen.

Ensimmäinen rekilaulu-sanan maininta suomen kielessä tunnetaan turkulaissyntyisen ja kirjoitusajankohtana Loimaalla asuneen pappi Laurentius Petrin saarnasta 1644. Siinä on kohta: ”Runo Wirsiä, reki Weisuja ia riettaisi Lauluja, joilla hywät tawat turmellan ia P. Hengi saatetan murhelisexi – -”. Avoimeksi jää, viittaako luettelo erilaisiin laulun lajeihin. Vai onko kysymyksessä sama, jo tuolloin kiteytynyt ilmaisupari kuin yllä olevissa esimerkeissä, johon ”riettaat laulut” on lisätty selvennykseksi? Käräjäpöytäkirjoihin 1600-luvulla kirjatut pilkkalaulut ovat vanhimmat esimerkit sekä runolaulusta että riimistä ja osoittavat, että Länsi-Suomessa riimiä jo käytettiin.

Nykyisin rekilauluksi kutsutun kaltaisia lauluja alkaa karttua kansanrunokokoelmiin 1800-luvun alussa, mutta niitä ei vielä pitkään aikaan kutsuta rekilauluiksi. Ensimmäiset muistiinpanot ovat C. A. Gottlundilta 1815 Savosta, seuraavat A. I. Arwidssonilta ja Zacharias Topelius vanhemmalta ja 1820-luvun lopulta alkaen mittava kokoelma kertyi Elias Lönnrotille. Lönnrot, kuten moni muukin, puhui parisäkeistä aina vain uudempina tai nykyisempinä lauluina. Myöskään pejoratiivisia renkutus-nimityksiä ei näissä yhteyksissä esiinny.

Renkutus-termillä on kuitenkin pitkä historia, johon palaan blogin seuraavassa osassa (3).

Asplund, Anneli 2006. Runolaulusta rekilauluun. Teoksessa Suomen musiikin historia. Kansanmusiikki, toimittaneet Anneli Asplund, Petri Hoppu, Heikki Laitinen, Hannu Saha & Simo Westerholm, 108–159. Helsinki: WSOY.

Asplund, Anneli 1981. Riimilliset kansanlaulut. Teoksessa Kansanmusiikki: 64–124, toimittaneet Anneli Asplund & Matti Hako. Helsinki: SKS.

Hämäläinen, Niina ja Hanna Karhu 2023. Unohdetut laulut: Elias Lönnrotin ja Herman Niemen käsikirjoitusvihkot ja kynnystekstien merkitys. Teoksessa Sanojen luonto: Kirjoituksia omaehtoisen ilmaisun poetiikasta ja ympäristöistä. Toimittaneet Venla Sykäri, Heidi Henriikka Mäkelä ja Kati Kallio. Helsinki: SKS. 89–116. DOI: https://doi.org/10.21435/skst.1487

Kallio, Kati 2013. Laulamisen tapoja: esitysareena, rekisteri ja paikallinen laji länsi-­inkeriläisessä kalevalamittaisessa runossa. PhD diss., University of Helsinki. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-9566-5

Laugaste, E. 1989. Vana Kannel VI. Haljala regilaulud. Tallinn: Eesti Raamat.

Laurent Petri 1644. Saarnakirja. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/144423/Selityxet_ioca_paiwaisten_huomen_ehto_ia_ruocalucuin_eli_siu.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Laurila, Vihtori 1956. Suomen rahvaan runoniekat sääty-yhteiskunnan aikana. I osa. Yleiset näkökohdat. Helsinki: SKS.

Laurila, Vihtori 1958. Rekilaulun nimestä ja sen merkityksistä. Virittäjä 62(4): 341–346. https://journal.fi/virittaja/article/view/33653/97906

Niemi, A. R. 1904. Runonkerääjiemme matkakertomuksia 1830-luvulta 1880-luvulle. Helsinki: SKS.

Saareste, Andrus 1955. Petit atlas des parlers estoniens: Väike eesti murdeatlas. Uppsala: Kungl. Gustav Adolfs Akademien. https://www.digar.ee/viewer/et/nlib-digar:412510/352534/page/30