Rekilaulun nimestä, osa 3: renkutuksen pitkä historia

Edellä jo oli puhetta Laurentius Petrin vuoden 1644 saarnasta, jossa ”runovirsien, rekiveisujen ja riettaiden laulujen” tapoja turmelevaa vaikutusta paheksuttiin. Vihtori Laurila mainitsee lähteissään samalta ajalta sääminkiläisen pöytäkirjan vuodelta 1648, jossa käytetään samassa tarkoituksessa sanaa ”rechke wirsi eller slagdengre”, vastakohtanaan ”gudelige Psalmer”. Kuten Laurila pohtii ja kollegani Kirsi-Maria Nummila vahvistaa, tuon ajan kirjoitusasu rechke voi ääntyä räähkä, joka tarkoitti syntiä, rietasta, joutavaa. Laulun lajia ei tarkemmin määritellä; molemmissa tapauksissa kyseessä oli maallisen ja uskonnollisen laulun vastakohta.

Siinä missä rekiveisut jäävät historian hämärään ilmestyäkseen sanakirjaan vasta vuonna 1886, säilyy ruotsin slagdänga ja sen vastineena jatkossa annetut remputus ja renkutus mukana kaikissa käänteissä, kun lauluja arvotetaan.

Gananderin 1787 Nytt Finskt Lexicon sanakirjasta slagdänga-sanaa ei löydy, mutta verbi remputan, -ttaa löytyy selityksenään ”bär något illa, slarfwande, går illa, bär swigtande, danglar”.

Svenska Academiens ordbok mainitsee sanalle slagdänga lähteitä 1660-luvulta alkaen ja antaa useita selityksiä, jotka kaikki viittaavat pejoratiiviseen ilmaukseen laiskasta tai huonosta tekemisestä tai tekijästä. Kolmantena merkityksenä on ”allmänt känd l. folklig l. populär l. vulgär l. dålig dikt; äv. (o. numera bl.) om sådan sång- (text) l. melodi (särsk.: schlager)”.

Vihtori Laurilan mukaan D. E. D. Europaeus suomensi vuoden 1853 sanakirjassaan slagdänga-sanan ”rengutus, remputus, remppulaulu” (visa-sanan ”laulu, viisu”).

Kuten Europaeus ei myöskään Lönnrotin suuri Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866–1880) vielä tunne sanaa rekilaulu tai rekivirsi, mutta sieltä löytyy verbi renkuttaa ”ha att knarra; prella, skräfla, tralla, sjunga dåligt, sjunga slagdängor (remputtaa)” ja lähes samoin selitetty verbi remputtaa. Substantiivit remputus ja renkutus selitetään myös lähes samoin ”prellande, skräfvel, trallande, slagdänga”; remputus-sanan kohdalla slagdängan perässä on suluissa lisäksi ”loru”.

Samat sanakirjat kuten myös Porthanin Suomalaisesta runoudesta antavat sanan runo(t) runolaulun merkityksessä ja runo / runoja runolaulajan merkityksessä, joten renkutus ja slagdänga viittaavat mitä todennäköisemmin joko riimillisiin lauluihin yleensä tai rekimittaisiin erityisesti. 

Ensimmäinen sanakirjalähde, jossa rekivirsi-sana esiintyy, on A. H. Kallion 1886 toimittama lisävihko Lönnrotin sanakirjaan. Siinä rekivirsi mainitaan vastineenaan ruotsin slagdänga, visa.

Aiemmin on käynyt ilmi, että Inkeristä ja Kannakselta löytyy 1800-luvun puolivälistä ja vielä loppupuoleltakin laulujen tallentajien ja tutkijoiden mainintoja siitä, että rekivirsi-termillä on tarkoitettu arvostettua vanhaa runolaulua. Samoin rekivirsi-sanaa käytetään Inkerissä vielä pitkään 1900-luvulla rekiajelulla lauletusta runolaulumittaisesta laulusta. Sanaa ei ainakaan näillä alueilla vielä yhdistetty riimilliseen tai ylipäätään ala-arvoiseksi katsottuihin lauluihin. August Ahlqvist puhui näistä mitättöminä renkutuksina ja myös sanakirjantekijöiden tuntemia olivat samantapaiset remputus, renkutus ja remppulaulu-ilmaisut, joiden vastinena oli ruotsin kielen slagdänga. Kun rekilaulu sitten 1886 ilmestyy sanakirjaan, myös sen vastine on sama slagdänga.

1880-luvulla rekilaulu tunnettiin varmasti Länsi-Suomessa juuri riimillisen, rekimittaisen laulun nimenä. Anneli Asplund viittaa 2006 esimerkiksi loimaalaisen kansakoulunopettaja J. Maukosen SKS:n arkistoon 1887 lähettämään kirjeeseen, jossa tämä ehdottaa nuorten laulamien ”ruokottomien ns. rekilaulujen” keräämistä opetustarkoituksiin.

Vaikuttaa siis siltä, että 1880-luvun loppupuoliskolla Inkerissä ja Karjalan Kannaksella (ja mahdollisesti Savossa) rekivirsi-sana viittasi runolauluun, mutta rekilaulu Länsi-Suomessa riimilliseen rekimittaiseen lauluun, jollaisena termi myöhemmin vakiintui. Näyttää myös vahvasti siltä, että rekivirsi-sana oli alueellisesti käytössä yhtä aikaa renkutus-termikompleksin kanssa, vaikka vain jälkimmäinen mainitaan sanakirjoissa. Kysymysmerkiksi jää, milloin ja missä merkitykset yhtyivät.

Vihtori Laurila nosti Virittäjän artikkelissaan 1958 esille eri murrealueilta 1900–1938 saatuja sanaselityksiä. Kuten Laurila toteaa, pääosin erilaisiin esityskonteksteihin viittaavat selitykset eivät kerro mitään säemuodosta. Rekilaulua kuvataan joko rivoiksi, juopuneiden ja renkien lauluiksi, miesten matkoilla laulamiksi, itsetehdyksi lauluksi tai nuorten tanssi- ja piirileikkilauluiksi. Laurila ei kommentoi annettujen selitysten ajallisia ja maantieteellisiä eroja. Sanastajien tallentamat huomiot eivät myöskään kata kovin suurta osaa paikkakunnista, toteaa suomalais-ugrilaisten kielten professori Lauri Kettunen Laurilan tekstin johdosta vuonna 1962.

Professori Kettusen oma suhtautuminen kansanlauluihin ei vaikuta kovin arvostavalta eikä hän erottele laulun lajeja selittäessään suomalais-virolaisessa sanakirjassaan viron regilaul-sanan merkitystä. Hän tunnustaa kääntäneensä regilaul-sanan rekilauluksi – näin 1917, myöhemmin kuitenkin ”kansanlaulu”.

Suomen sanakirjahistoria ja todennäköisesti juuri Kettusen sanakirja selittävät, miksi Eestin sanojen murrekartta (Väike eesti murdeatlas) antaa regilaul-sanan suomenkielisiksi vastineiksi ”rekivirsut, rekilaulut, rekiviisut ja rekirenkutukset” – eli se viittaa virheellisesti pelkästään tai myös riimilliseen nelisäkeeseen. Sanakirjahistoria selittää myös, miksi Suomen etymologinen sanakirja antaa rekilaulu-sanan vastineeksi renkutuksen.

Pejoratiivisia renkutus-termejä löytyy runsain mitoin 1800-luvun kenttämatkaajien sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tutkimus- ja lehtikirjoituksista. Rekilaulukulttuuria ja -ilmaisua 1900-luvun puolella tutkineet Vihtori Laurila, Matti Hako ja Anneli Asplund nostavat kaikki esiin vähättelevän ja tuomitsevan suhtautumisen. Nuorison ja työväestön sosiaalisen roolin nopea nousu ja modernisaatio ei edennyt ilman ristiriitoja ja vahvoja arvolatauksia. Toisaalta kansallisromanttisen kauden taiteilijat suuntasivat uudenlaisen, ihailevan katseen rekilaulun melodioihin ja ilmaisuun, ja lauluja alettiin 1880-luvulla tallentaa systemaattisemmin. Tähän kiinnostukseen perustui rekilaulu-termin tieteellistäjäksi mainitun musiikintutkija Ilmari Krohnin suurtyö: hän toimitti melodia-aineistot yhteen 1904–1933 julkaistussa teoksessa Suomen Kansan Sävelmiä, Laulusävelmiä I–IV. Aineisto digitoitiin vuonna 2004 (esavelmat.jyu.fi).

Viimeaikaisessa tutkimuksessa folkloristi Niina Hämäläinen ja kirjallisuudentutkijat Hanna Karhu ja Anna Kuismin ovat monin tavoin valottaneet sekä sivistyneistön rekilauluihin pitkällä 1800-luvulla kohdistamaa negatiivista huomiota että taiteilijoiden kansallisromanttista ihailua.

Vastustuksesta huolimatta rekimittainen laulumalli levisi koko suomenkieliselle alueelle kulovalkean tavoin. Sen etuna oli, kuten rekimittaa tutkinut Heikki Laitinen toteaa, että kaikki sanat voitiin laulaa kaikkiin melodioihin ja päinvastoin. Rekimitta oli siten kuin luotu uusien sanoitusten tekoa, improvisaatiota ja ”renkuttelua” varten. Malli ei kuitenkaan levinnyt yhtä merkittäväksi Virossa, jossa runolaulu pysyi edelleen valtalajina. Rekilaulu vakiintui Suomessa uuden valtalajin nimeksi, ja valtalajin vaihdos selittää myös blogin alussa esittämäni toisen kysymyksen, eli miksi termit regilaul ja rekilaulu viittaavat laulukulttuurien eri kerrostumiin.    

Käsitteiden varhaisimman historian lisäselvitysten ohella tutkimuskysymykseksi jää edelleen termien tarkempi ajallinen ja maantieteellinen jakauma laulukulttuurin kulta-aikana, 1800-luvun puolivälistä sotien väliseen aikaan. Erilaisten lähteiden kombinaatio – kuten aikalaiskirjoitukset, murresanaselitykset, SKS:n rekilauluaineistoja koskevien käsikirjoitusten saatetiedot – voivat yhdessä selittää termien jakautumista, käyttöä ja merkitystä suomenkielisen alueen eri osissa. Itseäni kiinnostaa erityisesti se, millainen ikkuna termien, myös muiden kansankielisten nimitysten, kautta avautuu paikallisyhteisöjen omiin esteettisiin näkemyksiin lauluista ja laulukulttuureista. Mitä määreitä laulajat ja lauluja tallentaneet henkilöt käyttivät ja mitä taas muut laulukulttuuria havainnoineet? Oliko kyläyhteisöjen suhtautuminen yhtä jakautunutta laulujen laulajiin ja tekijöihin ja niitä moraalisesti ja laadullisesti arvottaviin näkemyksiin kuin sivistyneistön?

Asplund, Anneli 1981. Riimilliset kansanlaulut. Teoksessa Kansanmusiikki: 64–124, toim. Anneli Asplund & Matti Hako. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hako, Matti 1963. Riimilliset kansanlaulut. Teoksessa Kuusi, Matti (toim.), Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura & Otava, 418–446.

Niina Hämäläinen ja Hanna Karhu Riimillisen laulun asema pitkällä 1800-luvulla. Historiallinen aikakauskirja 119:3 (2021) 288–301.

Karhu, Hanna 2019. Piipatusta simapillin, paimenhuilun pajatusta? Otto Mannisen ”Pellavan kitkijä” ja ”Luistimilla” -runot ja rekilauluperinne. Avain 16 (2), 24–41. https://doi.org/10.30665/av.74177

Karhu, Hanna ja Anna Kuismin 2021. ”Rekiviisujen” halveksunta ja houkutus. Keskustelu arkkiviisuista ja rekilauluista 1870-luvulta 1910-luvulle Kasvatus & Aika 15(1) 2021,
22–44. https://doi.org/10.33350/ka.90951

Kettunen, Lauri 1962. ”Rekilaulu” – kansanetymologia. Kalevalaseuran vuosikirja 42. Helsinki: WSOY.

Kuismin, Anna JA Hanna Karhu 2024. Heilejä, hulivilejä ja rallatuksia: Vernakulaari ja 1900-luuvn vaihteen suomenkielinen runous. Sananjalka 66: 172–192.

Laurila, Vihtori 1956. Suomen rahvaan runoniekat sääty-yhteiskunnan aikana. I osa. Yleiset näkökohdat. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Laurila, Vihtori 1958. Rekilaulun nimestä ja sen merkityksistä. Virittäjä 62(1958): 4: 341–346. https://journal.fi/virittaja/article/view/33653/97906

Laitinen, Heikki 2003. Matkoja musiikkiin 1800-luvun Suomessa. Tampere: Tampere University Press.

Paulaharju, Samuli 2010 [1932]: Härmän aukeilta. Helsinki: WSOY. [online]. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/59689/1932_f470726.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Saareste, E. Väike eesti murdeatlas) https://www.digar.ee/viewer/et/nlib-digar:412510/352534/page/30

Virtanen, Leea 1973: Kannakselainen laulukoulu. Teoksessa Karjala. Idän ja lännen silta: 146–158. Toim. Hannes Sihvo. Kalevalaseuran vuosikirja 53. Porvoo: WSOY.