Sinäkin puhut murretta!

Aina välistä kuulee sanottavan, että enhän mä puhu mitään murretta. Sitähän puhuvat vanhukset ja peräkammarin pojat maaseudulla! Tällainen puhe perustuu varmaan ajatukseen, että murre on jotain hyvin muuttumatonta ja vanhakantaista. Mutta mitä sitten arkinen puhekieli nyky-Suomessa on? Sehän eroaa joka tapauksessa merkittävästi yleiskielestä tai kirjakielestä. Sanotaanhan arkipäiväisessä spontaanissa tilanteessa usein esimerkiksi jotain sellaista, että me lähetään nyt tai mä meen kattoon sitä. Näissä lausahduksissa esiintyy jo monta erilaista murrepiirrettä, joilla kaikilla on oma taustansa suomalaisessa murremaisemassa.

Tapauksessa me lähetään esiintyy niin kutsuttu passiivimuoto monikon ensimmäisen persoonan tapauksessa sen sijasta, että sanottaisiin me lähdemme. Tällainen passiivin käyttö kuuluu alun perin savolaismurteisiin, mutta se on jo sadan vuoden ajan tehnyt valloitusmatkaa kaikkialle puhuttuun suomeen. Nykyään siitä onkin tullut lähes säännöllinen ero puhutun kielen ja normitetun yleiskielen välille. Käyttämällä passiivia tässä merkityksessä, puhut siis vanhaa savolaismurretta!

Lähetään-muotoon sisältyy toinenkin murrepiirre, joka on tämänhetkisessä puhesuomessa hyvin yleinen. Siitä puuttuu yleiskieleen kuuluva d, ja itse asiassa tämäkin on alun perin itäisten murteiden piirre. Lisäksi tällaisia muotoja on käytetty Pohjois-Suomessa. Muita yleisiä deettömiä tapauksia ovat vaikkapa yhen, kaheksan, Lahessa, tehä ja nähä, joissa d puuttuu h:n jäljestä. Läntisissä murteissa käytetään edelleen joskus tapauksia, joissa yleiskielen d:n paikalla on r: yh(y)ren, kah(a)ren, Lahressa, teh(e)rä, näh(ä)rä.

Toisessa esimerkissä on persoonapronomini mä. Persoonapronominit vaihtelevat vanhoissa kansanmurteissamme paljon. Minä ja sinä voivat kuulua mä, sä, mää, sää, mnää, snää, mie, sie, miä, siä ja jopa meä, seä. Murre on tässäkin tapauksessa pitänyt pintansa, ja nykymurteissa mä, mää ja sä, sää kuuluvat usein, ja myös kaakkoisten ja pohjoisten murteiden mie ja sie ovat voimissaan. Minä ja sinä esiintyvät tietysti myös puheessa mutta usein silloin, kun ne ovat jotenkin painollisia.

Toisessa esimerkissä on verbimuoto meen. Suomen puhutussa kielessä on neljä verbiä, olla, tulla, mennä ja panna, joista käytetään laajasti tällaisia supistuneita muotoja oon, tuun, meen ja paan. Nämä ovat jo vanhoissa murteissa olleet käytössä hyvin laajasti, ja nyt niistäkin on tullut melkein säännöllinen ero puhutun ja kirjoitetun välille.

Edellä oli puhetta, että lähetään-tyyppinen muoto on alun perin murteissa itäinen ja pohjoinen. Koko puhuttu suomi ei kuitenkaan ole savolaistumassa tai lappilaistumassa. Toisen esimerkkilauseen kattoon-muoto on vanhaa länsisuomalaista perua. Siinä yleiskielen ts-yhtymän paikalla esiintyy tt, mikä nykyään on yleistymässä joka puolella puhutussa suomessa. Itäisissä murteissa ja joissain pohjalaismurteissa on vanhastaan ht, minkä tietysti edelleen saattaa kuulla. Muodosta kattoon puuttuu yleiskieleen verrattuna myös ma (katsomaan). Sekin on läntistä ja tarkemmin sanottuna hämäläistä perua. Eteläisissä murteissa lopun n:nkin usein puuttuu, eli sanotaan mä meen kattoo.

Esitellyt murrepiirteet ovat tutkimuksen mukaan hyvin yleisiä puhutussa suomessa. Harva kai käyttää arjen tilanteissa aina sellaisia täysin korrekteja tapauksia kuin me lähdemme tai minä menen katsomaan. Esitellyt piirteet ovat yleisiä myös pääkaupunkiseudulla, mikä tarkoittaa, että kyllä Helsingissäkin puhutaan murretta. Joskus näkyy ajateltavan, että murre kuuluu vain maaseudulle. Totta tietysti onkin, ettei Helsingin seudulla ole sellaista omaa vanhaa suomenkielistä murrepohjaa kuin on vaikkapa Tampereella, Kuopiolla tai Oululla. Pääkaupunkiseudun murteessa vaikutteita on eri alueiden murteista, mutta pohja on etelähämäläinen.

Suomen yleiskieli tai kirjakieli on monessa mielessä keinotekoinen. Mainitut d-äänne ja ts-yhtymä ovat murteissa alun alkaen lähes tuntemattomia. Ne on otettu kirjakielen kehityksen historiassa osaksi kirjoitettua suomea eräänlaisina kompromisseina, ja osin ne perustuvat vanhan kirjasuomen traditioon, joka poikkesi nykysuomesta tuntuvasti. Kirjakielen keinotekoiset piirteet eivät sitten koskaan kotiutuneet vapaaseen puheeseen, ja se selittää, miksi edelleen sanomme usein lähetään ja kattoon. D ja ts eivät siis ole puheesta kadonneet, vaan niitä ei ole koskaan vapaassa vanhassa suomessa ollutkaan! Kansa käyttää edelleen arkitilanteessa alkuperäistä suomea.

Hyvä lukijani, luulenpa, että sinäkin käytät ainakin joskus näitä mainittuja murrepiirteitä. Murteen puhuminen ei siis tarkoita aina sitä, että viäntäisit savolaisittain mua ja kalloa tai kalloo tai puhuisit pohjalaisittain hoon päältä sanomalla vaikkapa rantahan tai ranthan. Nykymurretta on kaikki se arkipäivän puhekieli, joka poikkeaa normitetusta yleiskielestä. Ja sitähän me kaikki puhutaan!