Juhlat elämässäni: lapsuusmuistoja, mieleen painuneita elämyksiä ja sopeutumista uuteen

Omassa perheessäni uusivuosi kestää kaksi viikkoa. Ensimmäisellä viikonlopulla herään aikasin siihen, kun äiti imuroi kotia. Aamupalaksi syön banh mi joka on täytetty patonki. Arkipäivisin kun tulen koulusta kotiin minulle on tehty valmiiksi vietnamilaisia ruokia ruokapöytään. Syömme yhdessä. Toisen viikon aikana putsataan buddha patsas ja alttari. Sen jälkeen kun buddha patsas on puhdas sytytämme kolme suitsuketta per. henkilö. Pyydetään voimia ja onnea buddhalta.

Meillä oli pitkälle 60-luvulle vain savusauna ja kesäisin pari sikaa, joten isä palvasi yleensä pääsiäiseksi kinkkuja, joista osan hän myi. Joskus syötiin itsemme ihan turkahuksiin tuoreesta lihasta. Niin hyvää palvilihaa en ole sen jälkeen saanut, tuskin saankaan.

Perheemme kunnioitti Karjalaisia perinteitä. Palmusunnuntaina oli tärkeää herättää virpomalla vanhemmat ennen kuin he nousivat sängystä, toivottaa kaikkea hyvää. Meidän lasten mielestä he nukkua tuhisivat sikeästi – todellisuudessa olivat varmaan ehtineet jo odotella, että missä virpojat viipyivät! Virpoa sai oman perheen aikuiset – ja kummit, tädit, sedät, jos sattuivat käymään kylässä. Silloin ei missään nimessä menty naapureita häiritsemään. Eikä varsinkaan pukeuduttu mitenkään – virpominen oli pyhä asia.

Minun mieleeni on jäänyt ne tiskivuoret, joista koetin selvitä muutaman apulaisen voimalla samalla kun katsoin lasteni perään.

Aamulla vieraiden lähdettyä oli melkoinen siivoaminen ja tiskaaminen. Taisin tehdä sen yksin.

Juhannuksen aika on yksineläjälle usein syrjäytymisen aikaa, varsinkin jos naapurit ja muut tutut ovat kesämökeillään. Kirkon järjestämä toiminta juhannusaattona sitäkin merkittävämpää, sen olen kokenut sekä järjestävänä että osallistuvana osapuolena, vakavaa ja kevyttä ohjelmaa, grillaamista ja muuta tarjoilua.

Meni kuitenkin vielä lukuisia vuosia ennen kuin luonnon vaikutus vahvistui suurempaan mittakaavaan arjessani ja juhlissani, kun siitä muotoutui elämänkatsomus, tapa elää, huomioida ja ammentaa arvoja, joku voisi sanoa luonnonusko. […] Tämä osa elämääni ei ole ”valmis”, vaan elää ja hengittää vuosien saatossa, kun opin uutta niin kirjallisuuden eri puolilta kuin elävän elämän kauttakin. Opettelen ja etsin tapoja juhlistaa tärkeitä päiviä: Talvipäivänseisaus, Kevätpäiväntasaus, Kesäpäivänseisaus, Syyspäiväntasaus, täyskuut, uusikuut, ja monet muut hetket ja tärkeät kohdat vuodenkierrossa. Myöskin jopa arjen pienet hetket, kohtaamiset toisien lajien kanssa ovat merkittäviä.

Lempi juhlani on uusivuosi. Uusivuosi on kuin uuden alku. Juhlin uutta vuotta kahdesti. Isän kanssa turkkilaista uutta vuotta ja Äitin kanssa suomalaista uutta vuotta. Turkissa uusivuosi on paljon isompi.

Nykyään, kun asun Suomessa juhlin lasteni ja mieheni kanssa yrittämällä säilyttää kaikki juhlaperinteet kuten kotimaassamme. Oulussa, jossa asun on myös mukavia grillipaikkoja, joissa vietämme mukavaa aikaa Eid-juhlissa. Eid-juhlissa kuolleita läheisiä on muistettava, siksi monet ihmiset käyvät hautausmaalla ja kertovat heille, kuinka he kaipaavat heitä. Eid-juhlan perinne on osa kotimaatani, joka on säilyttävä ja välityttävä eteenpäin lapsille, koska lapsuuden tapahtumat eivät unohdu.

Omat lapseni kävivät virpomassa lähitaloissa Helsingin Itäkeskuksessa. Mielenkiintoista oli, että 2000-luvulla myös muslimilapset saivat käydä naapureita virpomassa. Eskarissa oli [vappuna] usein naamiaiset ja disko. Jotkut muslimilapset eivät saaneet osallistua.

Tärkeimmäksi koen varmasti talvipäivänseisauksen. On upea ajatus, että enemmän tai vähemmän pimeän ja synkän ja loskaisen ajan jälkeen valo alkaa jälleen lisääntymään. Eli vaikka minulla ei ole mitään perinteistä tai uskonnollista syytä juhlia joulua, niin talvipäivänseisauksen edessä kannattaa pitää mielessään pieni harras hetki. Entisen mieheni kaveri toimi aikanaan seppänä ja taiteilijana Varkauden vanhalla kanavalla. Hänen perheensä kuului bahai-uskontoon. Hän halusi antaa lapsilleen jonkin juhlan joulun aikoihin, joten he alkoivat juhlia talvipäivänseisausta. Tapahtuma laajeni yleiseksi tapahtumaksi, ja se taidetaan järjestää yhä entisellä paikalla, vaikka hän itse muutti Varkaudesta pois varmaan kymmenisen vuotta sitten. Eli näin juhlat ja perinteet saavat joskus alkunsa!

Kun sitten löysin savolaisen puolisoni ja saimme kolme pilttiä, niin molempien sukujen pääsiäisperinteet sulavasti sekoittuivat. Miun suvusta jatkettiin virpomista ilman noita-asuja palmusunnuntai aamuna, pitkäperjantain hiljaista sisäpäivää, rahkapiirakan ja pashan syömistä ja munakilpailua. Puolison suvulta tulivat suklaamunien piilottamiset: lankalauantain ja 1.pääsiäispäivän välisenä yönä olohuoneessa vieraileva pääsiäispupu… voi sitä riemua, kun piltit saivat etsiä herkkujaan! Tänä vuonna mummina ja ukkina saimme virtuaalisen virpomisen näköpuhelun kautta kaukaa Saksasta ensimmäiseltä lapsenlapseltamme. Pikku Tiitiäisemme sai pääsiäispäivänä etsiä pääsiäispupun piilottamia herkkumunia omalta pihaltaan. On ihanaa, että ripaus perinteitä sieltä ja täältä sulassa sovussa säilyy läpi sukupolvien.

Aina en ole ollut yhtä suvaitseva. Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun olin vastahangassa Halloweeniin, ennen muuta sen rihkaman paljouden vuoksi, joka tähänkin juhlaan on ängetty. Mutta nyt olin ihan innoissani, kun kaupan palvelutiskillä henkilökunta oli pukeutunut aiheen mukaan: yhdellä näytti hirmuinen lihaveitsi tunkeutuneen ohimoista pään läpi, toinen oli kuin haudasta noussut kalpeine naamoineen ja mustine huulineen, kolmas ilmaisi raitapaidalla ja sen numerokyltillä olevansa rosvo. Neljännellä oli hiuspannassa heiluvat pikkukurpitsat ja mustaksi lakatut kynnet. Tässä seurassa hän vaikutti aivan liian kiltiltä.