Aivastuttaa ja kurkussa tuntemusta – lääkäri Elias Lönnrot auttaa 

Nuhakuume ja muut ylähengitysteiden tulehdukset ovat ihmisten jokasyksyisinä ja -talvisina vaivoina vuodesta ja vuosisadasta toiseen. Konsteja taudin parantamiseen ja oireiden lievitykseen on ollut kautta aikojen tarjolla monenlaisia. Jokaiseen asiaa ymmärtämättömän ”viisuja” ei pidä kumminkaan lähteä seuraamaan, toteaa Elias Lönnrot lääkärikirjassaan.

Lönnrotin Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri -nimellä julkaistu terveyden- ja sairaudenhoito-opas ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1839. Opas on Lönnrotin sanojen mukaisesti kääntäen, mukaillen ja lisäillen toimitettu ruotsalaisen Carl Nordbladin (1778–1855) kirjasta Sundhets-Lärobok för Menige Man (1. p. 1827, 2. p. 1833). Lisäksi Lönnrot on hyödyntänyt arkkiatri Johan Agapetus Törngrenin (1772–1859) kirjan lääkintäohjeisiin tekemiä täydennyksiä. Lönnrot laati oppaansa 1830-luvulla työskennellessään Kajaanin piirilääkärinä. Toisen parannetun painoksen hän julkaisi vuonna 1856 toimiessaan jo suomen kielen professorin tehtävässä Helsingissä.

Koko kansan avuksi ja hyödyksi tarkoitetussa Koti-Lääkärissä ohjeistetaan monien muiden sairauksien ja vaivojen muassa vilutaudin eli nuhakuumeen itsehoitoon. Lönnrotin ohjeistus sisältää useita keinoja ja lääkeaineita, joista keskeisimpiä ovat seuraavat:

Lönnrotin ohjeissa on sekä lähiympäristöstä saatavia että apteekista hankittavia lääkeaineita. Lähiympäristön ainekset olivat tärkeitä, koska apteekkiin pääsy oli usein hankalaa tai mahdotonta. Erilaisia rohtoja hankittiin myös yrttien kasvattajilta, kulkukauppiailta ja erilaisilta parantajilta. Apteekkeja oli Suomessa Lönnrotin kirjan ensimmäisen painoksen kirjoitusajankohtana parisenkymmentä. Niiden määrä kasvoi kuitenkin 1800-luvun loppuun tultaessa noin 150:een. Apteekkeja perustettiin kaupunkien lisäksi pitäjien keskuksiin, mikä toi niiden tuotteet yhä useamman ulottuville.

Hoffmannin viina eli Hoffmanin tipat oli apteekeissa myyty spriistä ja eetteristä valmistettu tuote, jota käytettiin yleislääkkeenä moniin vaivoihin. Tuote oli nimetty saksalaisen keksijänsä, fyysikko ja kemisti Friedrich Hoffmanin (1660–1742) mukaan. Vahvaan alkoholituotteeseen liittyi yleisesti myös väärinkäyttöä. Vaikka kyse oli apteekkitavarasta, oli Hoffmanin tippoja saatavissa muun muassa kulkukauppiailta, jotka toivat valmisteita myös luvatta Venäjän puolelta. Ohjeistus Hoffmanin tippojen käyttöön ei sisälly Nordbladin teokseen vaan on peräisin Törngreniltä.

Kiinajauho eli kiinapuun kuoresta valmistettu kiniini oli 1800-luvulla yleinen ostamalla hankittu kuumelääke. Nimitys perustuu kasvin espanjalaisperäiseen nimeen, jonka pohjalta ruotsalainen kasvitieteilijä Carl von Linné (1707–1778) loi myös kasvin suvun tieteellisen nimen cinhona. Lääkekasvi tai sen nimi ei liity siis mitenkään Kiinaan. Kasvin alkuperäinen kasvupaikka on Etelä-Amerikassa Andien vuoristossa, mutta arvokasta kasvia viljeltiin lääkkeeksi muillakin soveltuvilla alueilla. Suomessa kiinapuun kuori oli tuontitavaraa, mutta lääkejauhe valmistettiin paikallisesti. Turun apteekkarien vuonna 1812 perustama suuri kiinamylly jauhoi kiinakuorta siinä määrin, että sitä riitti Saksaan ja Venäjälle vientiin. 

Selja on vanha lääkekasvi, jota käytetään flunssan oireiden lievittämiseen yhä nykyään. Kasvin nimi on lainattu venäjästä (ven. zéĺje ’rohto, (myrkky)kasvi’), mikä viestii, mistä suunnasta kasvi tai sen käyttö on Suomeen alun perin omaksuttu. Samalla sanalla on karjalan kielessä merkitys rohto tai lääke. Ruotsin kielessä kasvista on käytetty eritaustaisia nimityksiä fläder ja hylle. Euroopassa lääkekasvina yleisen mustaseljan (Sambucus nigra) pohjoisinta kasvualuetta on eteläinen Ruotsi. Vaikka kasvia tavataan myös Suomessa, on rohtona käytetty selja ollut yleisesti apteekista ostettavaa tavaraa. Kasvia on käytetty myös apteekkien valmistamissa mikstuuroissa. Varsinkin seljan siemenet ovat myrkyllisiä.

Raparperi on ikivanha aasialainen lääkekasvi, jonka kuivattua juurta on jauhettu rohdoksi. Kasvin kreikankielinen nimitys muodostuu raparperin juurta ja barbaaria eli muukalaista tarkoittavista sanoista (kr. rā ja bárbaros). Latinan välityksellä sana on lainattu moniin kieliin, suomeen todennäköisesti ruotsin kautta (rabarber). Lönnrot puhuu pelkästään raparperijauheesta, mutta Nordbladilla esiintyy myös kasvin alkuperään viittaava tarkenne Siberiskt ’siperialainen’. Raparperijauhe on ollut Euroopassa kaikkiaan tärkeä kauppatavara. Apteekista hankittavaa rohtoa on käytetty erityisesti vatsan toimintaan. Suomen puutarhoissa kasvatettava raparperi (Rheum x cultorum) on vanhasta lääkekasvista (Rheum rhaponticum) jalostettu laji.

Saksanviinalla tarkoitetaan ohjeessa todennäköisesti voimakasta makeaa valkoviiniä, jota tuotettiin pääasiassa Reininlaakson alueella (ns. reininviini). Lönnrot käyttää saksanviinaa omassa Suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassaan (1866–1880) erilaisten ulkomaisten viinien yleisnimityksenä (’utländskt vin af flere slag’). Rypäleistä valmistetut tuontiviinit erosivat selvästi kotoisista viljapohjaisista alkoholijuomista, paloviinasta, oluesta ja sahdista. Maailmalta tuotuja ja yleensä Turusta hankittuja ylellisyystuotteita ja nautintoaineita mainitaan monissa kansanlauluissa kuten tuutulaulujen versioissa, niin myös saksanviina:

Alkoholi, tyypillisesti paloviina, on ollut kaikkiaan kansanlääkinnän tärkein aine, jota on käytetty jotakuinkin kaikkiin vaivoihin joko sellaisenaan tai erilaisiin lääkerohtoihin sekoitettuna. Alkoholi on keskeisessä asemassa myös 1800-luvun lääkäreiden lääkintäohjeissa, ja se on ollut yleinen ainesosa myös erilaisissa apteekkien mikstuuroissa ja tinktuuroissa.

Minttua on käytetty sen sisältämän mentholin vuoksi yleisesti hengitysteitä avaavana ja yskää lievittävänä lääkkeenä. Kreikkalaisperäinen nimitys (kr. mínthē) on lainattu suomeen todennäköisesti ruotsin kautta. Yrttitarhurit ja apteekkarit viljelivät viherminttua (Mentha spicata) ja piparminttua (Mentha x piperita) myyntiin, mutta minttua on saatu myös luonnosta. Koti-Lääkärissä minttu esitetäänkin itse kerättävänä rohtona. Lönnrot mainitsee Flora Fennica -teoksessaan eli Suomen kasvistossa (1860) vilustusten hoitoon teenä nautittavat jalomintun (Mentha x gracilis) ja aromintun (Mentha arvensis). Jälkimmäinen tunnetaan nykyään ranta- tai peltominttuna, ja se kasvaa luonnonvaraisena pohjoista Suomea lukuun ottamatta.

Toista luonnonvaraista kasvia eli Suomen soilla yleisesti kasvavaa raatetta (Menyanthes trifoliata) on käytetty rohtona kuumetauteihin mutta myös moniin muihin vaivoihin. Flora Fennicassa Lönnrot mainitsee muun muassa vatsavaivat ja keripukin eli C-vitamiinin puutostaudin. Raatteesta on valmistettu lääkkeeksi teetä ja mehua, mutta keitteenä se on sopinut myös mätivien haavojen ja syöpäläisten pesuun. Suomen kielessä vanhan raate-sanan alkuperä ja etymologia ovat epäselviä.

Nuhakuumeeseen käytettyjen lääkkeiden lisäksi ohjeissa esiintyy useita vatsavaivoihin tarkoitettuja aineita. Näitä mainitaan erityisesti Hoffmanin viinan yhteydessä, koska sen sisältämä eetteri saattoi aiheuttaa pahoinvointia ja vatsakipuja. Vaivoja saattoi lieventää ja ehkäistä lämpimällä juotavalla, kuten ohjeessa mainituilla kahvilla ja lihaliemellä, mutta myös yleisillä vatsalääkkeillä, kuten tervahaudassa pitkään poltetulla hiilellä eli sydellä.

Seinäsammalen osalta Lönnrot selvittää alaviitteessä, että sillä tarkoitetaan vanhojen puutalojen seinissä ja aitojen päällä kasvavaa sammalta. Nykyään seinäsammaleksi kutsutun Suomen metsien yleisimmän sammalen (Pleurozium schreber) kasvualusta on tyystin toinen. Ohjeistus seinäsammalen käyttöön on peräisin Törngreniltä, joka käyttää itse nimitystä väggsmossa lajia tarkentamatta. Lönnrotin kuvaaman rohdon käytöstä kertoo seuraava SKS:n arkistoon tallennettu kansanlääkintään liittyvä muistiinpano:

Sammaleita on käytetty rohtoina niiden sisältämien hyödyllisten ainesosien vuoksi. Toisinaan nimitystä sammal on saatettu käyttää myös naavoista ja muista jäkälistä, joiden käyttö kansanlääkinnässä on antibioottisten ainesosien vuoksi ollut yleistä. Suomessa on esimerkiksi Usnea-suvun naavoja keitetty nuhakuumeen ja muiden ylähengitysteiden sairauksien hoitoon. Arkistoaineistot kertovat, että myös tätä rohtoa on kerätty lähiympäristön puurakenteista:

Sinappia (Sinapia alba) on viljelty Suomessa jo keskiajalla luostarien puutarhoissa rohto- ja yrttikasvina. Kreikkalaisperäinen nimitys (kr. sínāpi) on lainattu suomeen monen muun hyötykasvin nimityksen tavoin ruotsin kautta. Lääkkeenä sinapinsiemeniä ja niistä valmistettua jauhoa on käytetty muun muassa särkyihin ja vatsavaivoihin. Flora Fennicassa Lönnrot tähdentää, että sinapista on todettu olevan hyötyä juuri vilutaudin hoidossa.

Koiruoho eli mali (Artemisia absinthium) on sinapin tapaan Suomessa keskiajalta lähtien viljelty lääke- ja maustekasvi. Lönnrot esittää kasvin itse poimittavana rohtona. Koiruohoa on käytetty muun muassa vatsavaivoihin, särkyihin ja yskään. Tyypillisesti kasvista on valmistettu teetä tai sitä on liotettu viinaan. Koiruoho on myrkyllistä, mikä on rajoittanut sen käyttöä rohtona. Kasvin toinen käyttötarkoitus on ollut syöpäläisten ja tuhoeläinten torjunta, mihin perustuvat myös sen nimitykset koiruoho ja mali. Ruotsista lainattu mali on ollut alun perin osa kasvin nimitystä malört ’koiyrtti’. Suomessa yhdyssanan alkuosa on vakiintunut tarkoittamaan yksinään samaa asiaa.

Lyhykäinen 1800-luvun flunssanhoito-ohje sisältää varsinaisen kavalkadin eri tahoilta peräisin olevaa ja eri-ikäistä lääkintätietoutta ja kulttuurisanastoa. Lääkekasvien ja -aineiden nimitykset kertovat tarkoitteidensa historiasta ja alkuperästä, ja vastaavasti kasvien käyttöhistoria avaa niistä käytettyjen nimitysten merkityksiä. Erityisen kiinnostavaksi osoittautuu myös tekstin kerroksellisuus eli se, miltä osin Lönnrot kääntää Nordbladilta, milloin seuraa Törngreniä ja missä määrin mukana on suomalaista kansanlääkintätietoutta, joka oli Lönnrotin erikoisalaa.

Alanko, Teija 2018: Malva ja mulperi. Poimintoja entisajan puutarhoista. Helsinki: SKS. 

Häkkinen, Kaisa & Lempiäinen, Terttu 2007: Agricolan yrtit. Mikael Agricolan Rucouskirian terveyttä tuovat kasvit, niiden esiintyminen ja käyttö 1500-luvulla. Turku: Kirja-Aurora.

Kansanomainen lääkintätietous. Matti Hako toim. 2. p. Helsinki: SKS, 1982.

Kilpinen, Pekka 1996: Eetterin ohimenevä nautinto. Yliopisto. Acta Universitatis Helsingiensis 20/1996. Saatavissa: http://yliopistolehti.helsinki.fi/1996_20/ylart4.htm.

Lönnrot, Elias: Tillägg till Nordblads Sundhets Läröbok för Menige Man af arkiater Törngren. Muistivihko. Helsinki: Tiedemuseo Liekki.

Paldán, Kerttu 1967: Suomen farmasian historia. Helsinki: Suomen farmaseuttinen yhdistys.

Products of the Empire: Cinchona: a short history. Cambridge University Library. Verkkojulkaisu: https://www.lib.cam.ac.uk/rcs/projects-exhibitions/products-empire-cinchona-short-history (luettu 13.10.2024).

SKVR = Suomen Kansan Vanhat Runot. Helsinki: SKS. Verkkoaineisto: https://aineistot.finlit.fi/exist/apps/skvr/index.html.

Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja. 2. p. Helsinki: SKS & Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2001.

Svensk Botanik. J.W. Palmstruch, G.J. Billberg toim. Stockholm: Carl Delén, 1802–1843. Saatavissa: https://runeberg.org/svebotan/.

Turun katuja ja toreja. Nimistöhistoriaa keskiajalta nykypäivään. Sanna Kupila & Marita Söderström toim. Turku: Turun museokeskus, 2011.

Yrttitarha. Länsi-Pirkanmaan Koulutuskuntayhtymä. Verkkotietokanta: http://www.yrttitarha.fi/info/index.html (luettu 17.10.2024).