Ajateltavia asioita vuodelta 1894

Helmikuun alussa pidin SKS:n Sanojen talossa -luentosarjassa esityksen suomalaisen esseekirjallisuuden historiasta. Tuolla historialla on, kuten luennossa toin esille, monenlaisia alkuja. Esseekirjallisuuden historiaa ei ole Suomessa tutkittu kovinkaan mittavasti, mutta erityisesti Pekka Tarkan (1970) ja H. K. Riikosen (1991) mukaan Suomessa kirjoitettiin esseitä 1800-luvun loppupuolella pääsääntöisesti ruotsiksi, mutta satunnaisesti myös suomeksi. Varhaisina esseinä – tai oikeammin esseekokoelmina – mainitaan usein esimerkiksi Wilhelm Bolinin Studier och föredrag I–II (1889–1895) ja Werner Söderhjelmin Kirjoituksia ja tutkielmia (1898). 1900-luvun alusta lähtien suomenkielinen esseistiikka sai tuulta purjeisiinsa lähes yksinomaan kirjallisuutta ja kirjailijoita käsittelevänä kirjoitusmuotona Eino Leinon, Anna-Maria Tallgrenin ja V. A. Koskenniemen esseekokoelmien myötä. Tämä oli aihevalinta, josta sukeni suomalaista suomenkielistä esseekirjallisuutta pitkään hallinnut kirjallisuusesseen laji.

Vaikka suurelta osin tällainen esseen varhaishistoria pitääkin paikkansa, niin koko totuus se tuskin on. Jos otetaan huomioon esseen lajin monimuotoisuus ja avoimuus – ylipäätään sen hankalasti määriteltävä luonne – on mahdollista ja ehkä jopa todennäköistä, että esseinä luettavia tekstejä on kirjoitettu enemmänkin. Tähän viittaa myös Riikonen nostaessaan esiin 1800-luvun melko runsaasta lehdistöstä muutaman yksittäisen tekstin, jotka voidaan lukea esseiksi. Jos keskitymme etsimään 1800-luvun loppupuolelta yksinomaan kirjamuodossa julkaistuja esseitä, olemme kuin katulampun valokeilasta avaimiaan etsivä juoppo. Valokeilan ulkopuolelta etsiminen on kuitenkin työlästä, koska yksittäiset esseet voivat lymytä melkeinpä missä päin tahansa 1800-luvun lopun sanoma- ja aikakauslehtien arkistoa. Se, että tämä arkisto on melkeinpä kokonaan digitoitu, auttaa hieman, mutta ilman kattavia kuvailutietoja apu jää laihaksi. Sama pätee kirjamuodossa julkaistuihin esseisiin: vaikka teos olisikin osa kansalliskokoelmaa, sen kuvailu bibliografioissa saattaa olla olematonta. Esseiden löytyminen kirjoista tai lehtien sivuilta on – toisenlaista kielikuvaa lainatakseni – neulan etsimistä heinäsuovasta.

Joskus kuitenkin onnistaa. Suomen Akatemian konsortiohankkeessa ”Digitaaliset menetelmät kotimaisen kirjallisuushistorian uudistajana” kansallisbibliografia Fennicaan sisältyvää kaunokirjallisuutta on käyty läpi tarkalla kammalla (ks. Launis et al. 2024). Suurin osa tietueista antaa verrattain selvän kuvan julkaistuista kirjamuotoisista kaunokirjallisista teoksista tekijää, nimekettä, julkaisuvuotta ja usein myös kirjallisuudenlajia myöten, mutta mitä tuntemattomammista teoksista on kyse, sitä epävarmempaa ja ”huokoisempaa” tietoa teoksista on käytettävissä. Kun kävimme läpi tällaisia epäselviä tapauksia, eteen tuli vuonna 1894 julkaistu, ainakin minulle aiemmin tuntematon teos Ajateltavia asioita. Ensimmäinen vihko, jonka luonteesta Fennica antaa hieman ristiriitaisen kuvan. Toisaalta teos on luokiteltu tietokirjallisuudeksi, mutta toisaalta se on sijoitettu kaunokirjallisiin pienpainatteisiin. Koska tuolloin kartoitimme tekijöiden sukupuolta, eniten huomiota herättävä piirre oli, että teokselle ei ollut annettu minkäänlaista tekijätietoa. Koska tämän lisäksi teoksen nimi vielä antoi syyn odottaa jonkinlaista esseeseen, aforismeihin tai fragmentteihin liittyvää teosta, hankkiuduin itse tekstin ääreen.

Ajateltavia asioita on seitsemän tekstin kirjoituskokoelma, jonka tekijästä ei ole varmaa tietoa. Tekijä jää tuntemattomaksi, koska kirjoittajaa ei ilmoiteta koko teoksen eikä yksittäisten tekstien yhteydessä. Kolmen kirjoituksen lopussa ilmoitetaan kyllä nimimerkki – ”kansalainen”, ”opettaja” ja ”pappi” – mutta kirjoitustyylin ja aiheiden perusteella on mahdollista, että kirjoittaja on yksi ja sama henkilö, jonka kirjoituksia on teoksessa koottu yksiin kansiin. Teoksen kustantajaksi (tai painattajaksi) on merkitty ”L. Enroth”, joka suurella todennäköisyydellä tarkoittaa Karolina Enrothia (myöhemmin Karolina Einiötä), vuosina 1851–1921 elänyttä opettajaa. Uransa aikana Enroth kirjoitti sekä useita oppikirjoja että romaanin Salmensuu (1914). Sitä, ovatko teokseen sisältyvät kirjoitukset Enrothin omia kirjoituksia vai onko Enrothin rooli rajautunut tekstien valintaan ja painattamiseen, ei voi varmuudella sanoa. Jälkimmäisen puolesta puhuu se, että yhdessä tekstissä viitataan juuri päättyneeseen katovuoteen: jos tällä viitataan vuosien 1866–1868 nälkävuosiin, olisi Enroth kirjoittanut tekstin alle 20-vuotiaana. Mahdollista, mutta tuskin todennäköistä.

Ensimmäisessä kirjoituksessa ”Säästäwätkö Suomalaiset jokapäiwäisestä elämästään?” kirjoittaja kehottaa köyhää kansaa, ei niinkään säästämään, vaan ennen kaikkea ostamaan kotimaisia tuotteita. Erityisen lähellä kirjoittajan sydäntä on kotien sisustus ja kansalaisten vaatetus: säätyyn tai luokkaan katsomatta suomalaisten ei tulisi tuhlata varojaan ulkomaisiin tuotteisiin, vaan säästää mahdollisimman paljon ja käyttää rahat kotimaisiin tuotteisiin. Tämän kautta ”saisiwat Suomalaiset wärit, mallit, kuosit ja kaawat laajan kehitys-alan, tulisivat muodostelluiksi ajan waatimuksien mukaan ja täyttäisiwät hienoimmankin kaunoaistin vaatimuksia”. Sama teema toistuu muissakin kirjoituksissa, milloin lääkkeenä työttömyyteen kirjoituksessa ”Minkätähden Suomessa kärsitään työnpuutetta ja nälkää” tai kotimaisen teollisuuden heikon aseman rinnastamisessa suomen kielen asemaan Suomessa. Kansantalouteen liittyvien kirjoitusten lisäksi teoksen loppupuolen kirjoitukset liittyvät läheisemmin moraalikäsityksiin: kirjoittaja korostaa kodin merkitystä moraalikasvattajana (”Onnellinen koti”), tuomitsee panettelun ja toisen selän takana puhumisen (”Pahat kielet”) ja paheksuu ”kansan sywien rivien” seksuaalimoraalia, jonka köykäisyys johtaa siihen, että ”totuus sittenkin monesti tulee jonkun ajan kuluttua esille, sillä ani harwoin syntyy ensimmäinen lapsi oikeaan aikaan wihkimisen jälkeen” (”Turmiollinen tapa kansamme keskuudesta”).

On mahdotonta vastata yksiselitteisesti siihen, ovatko nämä kirjoitukset lajiltaan esseitä. Syynä eivät ole niinkään tekstit itsessään, vaan esseen lajimääreiden tunnettu epämääräisyys. Voidaan ajatella, että tekstien voimakkaan opastava, valistuksellinen ja moralistinen sävy tekisi niistä enemmän pamflettimaisia mielipidekirjoituksia, mutta toisaalta tällainen sävy ei ole esseillekään tavaton. Kirjoitusten esseemäisyyteen viittaa niiden pohtiva luonne: vaikka kirjoittajan johtopäätös on selvä, päädytään siihen erilaisten näkökulmien arvioinnin ja moninaisten retoristen kysymysten kautta. Lisäksi kirjoitusten argumentoinnissa käytetään runsaasti hyväksi sananlaskuja – kuin ne olisivat esseille tyypillisiä kirjallisuuslainoja. Myös ”elävästä elämästä” annetaan paljon esimerkkejä, joiden avulla kirjoitukset siis pyrkivät konkretisoimaan periaatteellisia väittämiään.

Uskallan väittää, ettei Ajateltavia asioita jää suomalaisen esseekirjallisuuden historiaan kovin merkityksellisenä teoksena. On silti hyvä ajatella sitä yhdenlaisena muistutuksena siitä, että 1800-luvun esseistiikan tuntemuksemme on sekä yksipuolista että perusteiltaan varsin horjuvaa. Jos nykyään korostamme esseen lajin temaattista monipuolisuutta, ilmauksen monimuotoisuutta ja lajillista avoimuutta, niin ei ole syytä, miksemme ulottaisi samaa avomielisyyttä vanhempiin teksteihin. Kirjoitusten nimeäminen esseiksi tuskin on itseisarvollista kirjallisuushistorioiden ulkopuolella, jos edes niiden sisälläkään. Arvokasta on kenties tunnistaa erilaisia kirjoitusmuotoja, jotka saattavat – tavalla tai toisella – käyttää hyväkseen ilmaisu- ja ajattelumuotoja, joita on tunnistettu ja tutkittu esseekirjallisuuden yhteydessä. Mielenkiintoisen Ajateltavista asioista tekee lisäksi se, että siinä esitellylle ajattelutavalle oli selkeästikin kysyntää, koska sama teksti fraktuuraa myöten julkaistiin vuonna 1906 otsikolla Aikojen vieriessä. Ajateltavia asioita. Ainoa suoraan näkyvä ero julkaisuvuoden ohella on se, että tieto L. Enrothista kokoelman painattajana on poistettu. Ehkä Enrothilla ei enää ollut tekstien julkisaattamisen kanssa mitään tekemistä.

Ajateltavia asioita. Ensimmäinen vihko. (1894). Helsinki: L. Enroth.

Launis, K., Pynttäri, V.-M., Mäkikalli, A., & Parente-Čapková, V. (2025). Tutkimuskohteena Fennica: Bibliografinen kuvailutieto 1800-luvun kirjallisuushistorian aineistona. AVAIN – Kirjallisuudentutkimuksen Aikakauslehti, 22(1), 28–47.

Riikonen, H. K. (1990). Mikä on essee? Helsinki: SKS

Tarkka, Pekka (1970). ”Essee”. Teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pekka Tarkki (toim). Helsinki: SKS & Otava.