Aleksis Kivi murhenäytelmän kirjoittajana

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenäkin toiminut professori Kai Laitinen on Aleksis Kiven näytelmiä tutkiessaan havainnut, että tämän tuotannossa on nähtävissä heiluriliike tragedioiden ja komedioiden kesken. Sen voi tulkita eräänlaiseksi mentaaliseksi tasapainotteluksi ja samalla maailmankatsomukselliseksi etsinnäksi. Merkillepantavasti Kivi käynnisti tuotantonsa murhenäytelmällä Kullervo (1864), ja myös viimeinen draama Margareta (1871) on luokiteltavissa tragediaksi.

Laitinen yleistää Kiven taiteellisen kehityksen kohti tragediaa, jossa ei ole enää tilaa sovitukselle. Tuotanto alkoi teoksilla, jotka pitävät toisensa tasapainossa, kuten Kullervo ja Nummisuutarit. Kiven rikkaan ajan satoa vuosina 1865–67 ovat laaja tragedia Karkurit ja komedia Olviretki sekä lyhyt komedia Kihlaus ja traagisesti alkava, valoisasti päättyvä Yö ja päivä. Voimasuhteet ovat tasan vielä 1867–68, joiden tuotantoa ovat näytelmät Leo ja Liina ja Lea sekä tekeillä ollut Seitsemän veljestä.

Mutta mitä kertovat loppukauden teokset? Vuosina 1867–69 kirjoitettu Canzio on murhenäytelmä. Myöhäisiin teoksiin kuuluvat koominen Selman juonet ja näytelmä Alma jäivät kesken. Viimeksi mainitussa on tunteiden ja intohimojen abstrahointia, joka saavuttaa sitten huippunsa tragediassa Margareta. Kun Kiven tuotannossa tummat ja valoisat elementit olivat täydentäneet toisiaan, lopussa vaaka painuu tragedioiden, väkivaltaisten ja tuhoisien ratkaisujen puolelle. Laitinen tulkitsee, että kehitys viestii jotain myös Kiven omasta elämäntilanteesta: tekijän maailma pimenee ja särkyy.

Kiven murhenäytelmille näyttää olevan yhteistä se, että niissä keskeisesti ollaan tekemisissä historiallisten tai mytologisten aihepiirien kanssa. Voidaan myös yleistää, että Kivi on työstänyt tragedioitaan ”annetuista” materiaaleista. Kullervo perustuu tunnetusti kalevalaiseen tarustoon, Karkurit historialliseen kehykseen liittyen kustavilaisen aikakauden sotiin ja Margareta taas vuosien 1808–09 taisteluihin. Historiallisena draamana Margareta nojautuu Emil Nervanderin tuottamaan draamaversioon, jota Kivi paranteli. Canzio puolestaan kytkeytyy Italian sisällisiin sotiin, jotka johtivat kansalliseen yhdistymiseen eli risorgimentoon.

Tässä yhteydessä keskityn Kiven murhenäytelmistä Canzioon, joka on juuri nyt ajankohtaistumassa, kun siitä on kesällä tulossa esitys Nurmijärven Kivi-juhlille. Kiven viimeinen kokoillan näytelmä on monista syistä jäänyt varjoon tekijän tuotannossa. Yksi syy on sekin, että näytelmä unohtui kirjailijan suojelijan Kaarlo Bergbomin pöytälaatikkoon ja julkaistiin kokonaisuudessaan vasta tekijän Kootuissa teoksissa vuonna 1916, lähes puolen vuosisataa sepittämisen jälkeen. Viimeksi näytelmä on kaikkine versioineen julkaistu SKS:n kriittisten editioiden sarjassa vuonna 2020.

Mitä sitten draamassa tapahtuu? Canzio sijoittuu Arno-joen rannalle Italiaan. Näytelmän henkilöt elävät ristiriitojen hallitsemassa sääty-yhteiskunnassa, mutta tarkempaa ajoitusta draamalle ei ole annettu. Aikaikkunaa voidaan tulkita hyvinkin suurella variaatiolla. Äskettäin Red Nose Companyn Aleksis Kivi -kiertueen ohjelmalehtisessä Canzion nähdään sijoittuvan keskiaikaiseen Toscanaan. Tähän tulkintaan voi johdattaa se havainto, että draamassa on vahvoja vaikutteita Danten Jumalaisesta näytelmästä. Paremmin perusteltuna pidän Mikko Lahtisen Canzion kriittisessä editiossa esittämää käsitystä, jonka mukaan näytelmä kytkeytyy 1800-luvun puolivälin valtataisteluihin.

Canzion nimihenkilö, 18-vuotias meriupseeri, on näytelmän alussa palaamassa kotilinnaansa sotakoulusta Napolista. Kolmen vuoden poissaolon jälkeen häntä odottavat vanhempi sisarensa Rachel ja kihlattunsa Mariamne. Matkalla Canzio on kuitenkin ihastunut kauniiseen Marciaan, joka on pakomatkalla vietettyään Flaminian nimellä boheemielämää edesmenneen rosvopäällikkö Vincention kanssa.

Näytelmän alussa Rachel ja Mariamne seisovat kalliolla tähystellen tulijoita ja saavat seurakseen setä Varron, luonnontutkija Angelon ja Canzion henkiystävän, aatelismies Claudion. Rachel ennustaa jotakin ikävää olevan tulossa ja on oikeassa: Canzio ei voikaan iloita jälleennäkemisestä, koska hänen on vaikea kertoa totuutta rakastumisestaan Marciaan. Draaman jännitteitä lisää se, että Canzio ei tiedä Marcian Flaminiana syyllistyneen hänen isänsä surmaamiseen. Myös Claudio on aiemmin joutunut Flaminian kanssa tekemisiin säilyttäen henkensä tämän armosta.

Kun Canzio saa voimia tunnustukseen, Rachel joutuu mielenhäiriöön ja Mariamne on valmis menemään luostariin. Varron ja Claudion avulla yritetään turhaan taivutella Marciaa, jotta tämä jättäisi linnan, jonne on hakeutunut turvaan. Kun Canzio saapuu paikalle ja kuulee Marcian kunniaa loukattavan, hän haastaa Claudion kaksintaisteluun. Sitä ennen Marcia juonittelee ja järjestää Claudiolle juotavaksi myrkkymaljan käyttäen hyväksi tälle loukkaantunutta palvelijaa. Myrkyn huumaamana Claudio häviää taistelun ja saa Canzion miekasta kuolettavan piston.

Kun Canzio kuulee kuolevalta Claudiolta Marcian taustat, hän summaa tilanteensa:

”Tämänmoinen vintiö ja narri, joka tappoi parhaan ystävänsä, hylkäsi morsiamensa, taivaallisen Mariamnen ja vaipui veritahratun ryövärnaisen helmaan!”

Claudion kuolema aiheuttaa ketjureaktion, jonka seurauksena Canzio tappaa itsensä, ja uhmakkaasti esiintyvä Marcia puolestaan Rachelin. Näytelmä päättyy tietoon Marcian hyppäämisestä jyrkänteeltä ja Mariamnen rukouksiin taivaan valloille.

Kuten jo varhain näytelmän vastaanotossa havaittiin, murhenäytelmäänsä Kivi on saanut vaikutteita William Shakespearelta, joka monissa näytelmissään käyttää miljöönä Italiaa. Vaikutusta vahvistaa, että useat henkilöiden nimistä on Shakespearelta saatuja. Claudio, Angelo ja Vincentio tavataan Shakespearen näytelmässä Mitta mitasta, Varro Julius Caesarissa ja Flaminius Timon Ateenalaisessa. Nimet Canzio, Giotti, Gregorio, Marcia ja Rachel ovat Kiven itsensä keksimiä, sinänsä eurooppalaisesta nimikulttuurista tuttuja. Edellä mainitun risorgimenton tunnettuja johtajia olivat Suomessakin ihailtu merikapteeni ja seikkailija Giuseppe Garibaldi, jonka vävy Stefano Canzio on voinut tarjota nimen Kiven näytelmän päähenkilölle.

Romanttiseen draamaan viittaavien elementtien ohella näytelmän juonenkehittelyssä ja henkilöhahmoissa on kosolti aineksia 1800-luvun alun kirjallisuudelle ominaisen rosvoromantiikan aihepiiristä, johon Kiven tiedetään tutustuneen jo koulupoikana. Taiteellisesti jalostetussa muodossa aihepiiri oli saanut klassikkonsa Friedrich Schillerin näytelmässä Rosvot (Die Räuber, 1782). Romantiikan aikakausi tarjosi myös viihteellisessä muodossa ns. rosvoromaaneja, tunnetuimpana niistä Christian August Vulpiuksen teos Rinaldo Rinaldini (1798). Kirjallisten rosvojen suosiosta kertoo myös, että Z. Topelius sepitti lapsille tarkoitetun näytelmän Rinaldo Rinaldini eli Rosvoliitto (1858).

Vulpiuksen romaanin malliin Euroopassa syntyi kymmenittäin rosvoromaaneja ja -näytelmiä, jotka kilpailivat yleisön suosiosta. Niiden mukana rosvoromantiikka levisi 1800-luvun alkupuolella Suomeen ja sai harrastajia varsinkin koulu- ja ylioppilasnuorison, mutta myös varttuneemman väen keskuudessa, kuten voi havaita ajan monista muistelmateoksista ja teatteriesityksistä. Helsingissä vierailleet saksalaiset ja ruotsalaiset näyttelijäseurueet esittivät runsaasti rosvoaiheisia draamoja ja oopperoita. Schillerin Rosvojen mukaan sommiteltu kappale Röfvarbandets upplösning näyteltiin useamman kerran 1850-luvulla ja sen oletetaan Kivenkin nähneen.

Schillerin Rosvojen vaikutus näkyy erityisesti maailmankatsomuksellisissa keskusteluissa. Canzio järkeilee Rosvojen Frans von Moorin tavoin kieltäen sielun kuolemattomuuden ja haudantakaisen elämän. Frans von Moor on Schillerin näytelmässä rationalisti, joka odottaa käsitteellistä selvyyttä sielunsa ristiriitoihin. Samoin Kiven Canzio on suuri epäilijä. Näytelmän alussa hän kallistuu materialismiin väittäessään, että puheet Jumalasta ja iankaikkisesta elämästä ovat vain ”lasten tarinoita”. Draaman edistyessä ja Canzion tajuttua, minkälaiseen mielettömyyteen hänen päätöksensä ovat johtaneet, hän palaa takaisin lapsenuskoonsa kristillisen rakkaudenopin hengessä.

Canziota murhenäytelmänä voi tulkita myös Aristoteleen klassisen Runousopin käsittein. Näytelmän päähenkilö, Aristoteleen teorioiden mukaisesti ylhäissyntyinen, joutuu kohtalon voimien välikappaleeksi. Antiikin draamojen tapaan Canzio kokee ns. traagisen erehdyksen (hamartia): hän elää elämäänsä olosuhteiden ja tietämättömyytensä armoilla. Tragedian logiikkaan kuuluu, että hän sovittaa tekonsa kuolemalla. Ainakin pintatasolla Canzio on tyypillinen tragedia siinä, että tapahtumat johdetaan aristoteelisin käsittein tulkittuna käänteen (peripeteia) ja tunnistamisen (anagnorisis) kautta tunteiden puhdistamiseen (katharsis). Traagisten sankarien, kuten Sofokleen Oidipuksen, Euripideen Hippolytoksen tai Shakespearen Coriolanuksen roolina on ottaa päälleen syyllisyys, jotta yhteisö voisi jatkaa elämäänsä. Havainto pätee varsin hyvin myös Kiven Canzioon.

Kiven draamaan, jossa erilaiset maailmankatsomukset taistelevat toisiaan vastaan henkilöiden vuoropuhelussa, sopii hyvin myös Aristoteleen luonnehdinta runoudesta historiaa filosofisempana ja vakavampana lajina. Runous käsittelee siten asioita enemmän yleisten totuuksien tasolla, historia taas yksittäistapauksina. Kirjallisuudenlajina tragedia on kulttuurin historiassa toiminut osana filosofista kertomusta. Näin Kiven Canzio kytkeytyy temaattisesti lajityypin traditioon. Antiikin kirjallisesta perinteestä näytelmä poikkeaa modernin tragedian suuntaan siinä suhteessa, että päähenkilön onnettomuus ei ole tulkittavissa pelkästään hänen itsensä syyksi vaan yhtä hyvin ympäröivän yhteiskunnan.

Vaikka Canziossa ilmenee monissa kohdin shakespearelaisia vaikutteita, itse draaman perusrakenne poikkeaa tyypillisestä Shakespearen näytelmästä. Toisin kuin shakespearelaisessa draamassa, jossa näyttämöt vaihtuvat ajassa ja paikassa sekä henkilöitä on runsaammin, Kiven näytelmässä toiminta on rajoittuneempaa ja henkilöitä on vähemmän. Shakespearelle ominaista on käyttää rinnakkaisjuonia, Kiven Canziossa taas draama etenee lineaarisemmin. Kiven näytelmää voi pitää huippukohtiin perustuvana, Shakespearen draamoja puolestaan episodisina.

Aleksis Kiven viimeinen kokoillan näytelmä syntyi kirjailijan reaktiona oletetun aikalaisyleisön tarpeisiin. Sellaisena teokselle ei kuitenkaan tarjoutunut mahdollisuutta päästä kokeilemaan siipiään. Näytelmän taustateksteissä näkyy vahvasti Kiven oppineisuus, kiinnostus antiikin maailmaan ja yleensä historiaan. Kivi halusi rakentaa vanhanaikaisen intriginäytelmän, jossa traagisuuden ohella on tilaa koomisille aineksille.

Canzio on juoneltaan melodramaattinen, teatraalinen näytelmä, ja sen monologit eivät aina vie tarinaa eteenpäin. Näytelmässä on upeita jaksoja ja se sisältää syvällistä pohdintaa, mutta kokonaisuus rakentuu pinnistellen. Kuten näytelmän teatterivastaanotosta voi päätellä, teatterintekijöiden eri sukupolvien on ollut vaikeata siirtää sitä näyttämölle. Teosta on yritetty saada yleisölle ystävällisemmäksi radikaalein dramaturgisin ratkaisuin. Tähän antaa mahdollisuuksia sekin, että käsikirjoituksesta on useita versioita. Canzio kuuluu Alman, Selman juonien sekä kadonneen Sankarteoksen ohella niihin Kiven myöhäisteoksiin, joita kirjailija ei voimien heikentyessä pystynyt viimeistelemään.

Tämän päivän lukijoita Kiven Canzio saattaa vetää puoleensa eksotiikallaan. Vaikka näytelmää ei ole käännetty muille kielille, aivan viime aikoina on ilmennyt kiinnostusta sitä kohtaan myös ulkomailla. Samalla näytelmän tematiikkaa on tulkittu moniäänisyyden ja modernin ihmisen identiteettiproblematiikasta käsin.

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Juhani Niemi

Suomen kirjallisuuden professori emeritus Juhani Niemi on SKS:n Aleksis Kivi -editioiden toimituskunnan jäsen ja toimi Kiven Canzion kriittisen edition päätoimittajana.

Uutiset ja puheenaiheet

21.6.2024 - Uutiset

Uutuuskirja: Nykyisin suositut naisten elämäkerrat ovat jatkumoa jo 1700-luvulla kerrotuille varhaisten naisten tarinoille

Placeholder image
20.6.2024 - Blogi

Tekstit meissä ja ympärillämme

19.6.2024 - Uutiset

Lisää valokuvaajia Kansallisbiografiaan