Alex Matsonin matkassa

Tapasin Alex Matsonin Tampereella keväällä 1969. Nuorena opiskelijana astelin haastattelemaan 80-vuotiasta kirjailijaa tämän kotiin ‒ pro gradu -tutkielma oli valmisteilla. Olin jo lukioaikana lukenut Matsonin Romaanitaiteen ja ihaillut hänen romaanitulkintojaan. Nyt puoli vuosisataa myöhemmin voi sanoa, että Matson on ollut suomalaisen kirjallisuushistorian tärkeimpiä mutta myös omaperäisimpiä taustavaikuttajia. Hän oli kansainvälisyyden edelläkävijä vahvasti kansallisena aikana.

Työpöytäni ääressä olen tehnyt Alex Matsonin seurassa kolmen vuoden mittaisen maailmanmatkan: Karjalan kannakselta Englannin Hulliin, jonne Matson muutti merimies-isänsä mukana jo pikkulapsena, ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen ajan Saksaan Görbersdorfin keuhkotautiparantolaan, jossa Matson oli pitkään potilaana ja sai lujan kosketuksen saksalaiseen kulttuuriin, ja sen jälkeen lävitse taidemaailman ja kirjallisen elämän virtausten ja poliittisten tuulien. Yksi kiintopiste on pysynyt vakaana: usko taiteen ja erityisesti hyvän kirjallisuuden ihmistä vahvistavaan ja kannattavaan voimaan.

Palattuaan Suomeen ensimmäisen maailmansodan edellä Matson opiskeli kuvataiteilijaksi. Taideopinnot jäivät kesken, mutta Matson kuului legendaariseen Marraskuun ryhmään vuoden 1918 sisällissodan molemmin puolin.

Sodan jälkeen Matsonista tuli kirjailija ja esseisti. Yhdessä ensimmäisen vaimonsa Kersti Bergrothin kanssa hän toimitti 1920-luvun loppupuolella Suomen kaikkien aikojen kansainvälisintä kirjallisuuslehteä Sinistä kirjaa. Lehdenesittelemät kirjailijat olivat 1920-luvulla uusia tekijöitä eurooppalaisessakin mittakaavassa. Joitakin näistä moderneista klassikoista suomennettiin tai ruotsinnettiin Suomessa jo ennen toista maailmansotaa, monia suomennettiin sodan jälkeen, muutamia ei ole suomennettu koskaan. Monien suomennosten synnyssä Matsonilla oli tärkeä, jopa keskeinen rooli joko suosittelijana tai kääntäjänä.

Kun Suomessa syntyi 1930-luvulla kiivas väittely kirjallisuusarvostelun suunnasta ‒ Mika Waltari väitti poleemisesti, että suomalaisen kirjallisuuskritiikin linjoja sanellaan Moskovasta käsin ‒ Matson toppuutteli keskustelua järkevällä puheenvuorollaan: kirjallisuutta tuli arvioida sen kirjallisten ansioiden perusteella, ei poliittisten sympatioiden tai antipatioiden mukaan.

1930-luvulta lähtien Matsonilla oli hedelmällinen kontakti maailmankirjallisuuden nousevaan suurvaltaan Yhdysvaltoihin. Lehtinainen, merkittävä Suomen ystävä, kirjallinen agentti Ernestine Evans välitti Matsonille vuosikymmenien ajan tuoretta tietoa yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta ja kirjallisuudentutkimuksesta.

Poikkeuksellinen vaihe Alex Matsonin elämässä oli hänen työskentelynsä Valtion tiedoituslaitoksessa talvisodan aikana ja jatkosodan alussa. Läpi elämän jatkuneet ja 2000-luvulla tutkijoiden käyttöön vapautuneet yksityiset päiväkirjat valottavat tätäkin vaihetta. Vuonna 1942 Matson merkitsi päiväkirjaansa, että Saksa saattaisi olla länsimaisen kulttuurin pelastaja ja että sodan jatkaminen Saksan liittolaisena olisi Suomelle paras vaihtoehto. Saksalaismielisyys ei tuossa vaiheessa ollut yllättävää ‒ näin ajatteli silloisten mielipidetiedustelujen mukaan selvä enemmistö suomalaisista. Kirjallisuusmiehenä Matson kuitenkin lisäsi päiväkirjamerkintäänsä arvelua osoittavan sanan: ”Napoleon?” Sillä hän viittasi Tolstoin Sodassa ja rauhassa kuvaamaan Napoleonin Venäjän-retkeen ja sen onnettomaan lopputulokseen.

Romaanitaide-teoksellaan (1947) Matson puhutteli väkevästi suomalaista kirjallisuusväkeä. Muutettuaan sotavuosina Hauholle ja solmittuaan suhteet tamperelaiskirjailijoihin, esimerkiksi Väinö Linnaan ja Lauri Viitaan, hän selkeytti niin keskusteluissa kuin kirjeenvaihdossakin tamperelaiskirjailijoiden kirjallista ajattelua.

Matson oli lukemisen apostoli, jonka mielestä ihmisten on oman onnensa vuoksi tärkeätä lukea kaunokirjallisuutta ja ymmärtää lukemansa. Matsonin aikana suuret kirjankustantajat pitivät vielä tosissaan hyvän kaunokirjallisuuden puolta. Sanomalehdet julkaisivat perusteellisia, laadukkaita kirjallisuuskritiikkejä, lukijat ostivat romaaneja ja runokokoelmia. Siinä Suomessa Matsonilla oli oma arvostettu tehtävänsä.

Viimeisessä haastattelussaan Matson sanoi haluavansa avata ihmisille taiteen maailmaa. Hän oli vakuuttunut, että ihminen, joka ei tunne taidetta, menettää paljon. Kun Matsonilta kysyttiin, millaisen teoksen hän vielä viimeiseksi haluaisi kirjoittaa, hän kertoi haluavansa kirjoittaa kirjan estetiikasta, joka auttaisi ihmisiä ympäristössään ja kaikissa elämäntilanteissa:

”Nykyistä elämää vaivaa se, että elämää ja asioita ei katsella ollenkaan estetiikan kannalta. Siis esteettiseltä kannalta, sillä suurin osa estetiikasta on roskaa, vain hyötyajattelua. Sen takia rakennetaan huonoja kaupunkeja, kun ajatellaan, että tämä tulee halvemmaksi, näin voitetaan niin paljon. Ja luonnon kanssa tehdään samoin. Jos tähän liittyisi esteettinen pyrkimys, niin kaupungit olisivat paljon viihtyisämpiä. Enkä minä uskoisi, että maailma olisi ollenkaan köyhempi. Olisi vähemmän tyytymättömiä ihmisiä.”

Alex Matson 1970

Alex Matsonin elämästä voit lukea lisää elämäkerrasta Elää, kokea, ymmärtää. Alex Matsonin elämä (SKS 2023).

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Yrjö Varpio

Yrjö Varpio (s. 1939) on työskennellyt Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden professorina (1980–2002). Hän on julkaissut teoksia mm. tamperelaiskirjallisuudesta, suomalaisen kirjallisuustieteen historiasta ja vanhasta suomalaisesta matkakirjallisuudesta. Varpio on Unkarin kirjailijaliiton jäsen (1991) ja Tallinnan yliopiston kunniatohtori (2000).

Uutiset ja puheenaiheet

23.2.2024 - Blogi

J. K. Harjun laitapuoli: kuka siellä?

Voimalaitostyömaa
22.2.2024 - Uutiset

Vesivoimarakentamisen muistot: lapsuutta jokivarsilla, työntekoa voimayhtiössä, ympäristöpohdintoja

22.2.2024 - Uutiset 1

Sävelten tyttäret ehdolla Vuoden tiedekirjaksi 2023