Arkistot ovat demokratian väline ja ihmisoikeus

Arkistojen merkitys yhteiskunnallisen järjestyksen, demokratian ja ihmisoikeuksien ylläpitäjinä korostui Kansainvälisen arkistoneuvoston (International Council on Archives, ICA) kongressissa Barcelonassa lokakuun lopulla. Kolmesta pääteemasta kaksi (Conflict, Disaster, and Displacement sekä Records of Rights) pureutui suoraan aiheeseen, ja keskustelu jatkui myös pääpuheenvuoroissa ja kahvitauoilla.

Kongressi itsessään oli kooltaan valtava, sillä Barcelonaan kokoontui yli 2000 arkistoammattilaista kaikista maailman kolkista. Arkistoalan kansainvälisen kattojärjestön ICA:n (International Council on Archives) kongressissa oli edustettuna noin 110 eri maata. Kiinnostus tapahtumaan yllätti jopa järjestäjät: he olivat odottaneet noin neljääsataa esitelmäehdotusta, mutta niitä saapuikin noin 1300 kappaletta. Mukaan mahtui vain noin 370 esitelmää, joten valtaosa innokkaista jäi ilman paikkaa. Minäkin olin paikalla vain kuuntelijana.  

Kongressin vaikuttavimpia sessioita olivat ne, jotka käsittelivät Ukrainan ja Palestiinan arkistoja sekä arkipäivän haasteita sotilaallisten konfliktien keskellä. Ukrainassa sota on tuhonnut merkittäviä arkistokokonaisuuksia, mutta myös saanut aikaan digitaalisen käänteen. Täällä Suomessa arkistoaineistoja on digitoitu jo parisenkymmentä vuotta, mutta Ukrainassa digitointi käynnistyi kunnolla vasta vuoden 2020 tienoilla. Ukrainan arkistojen nykytilannetta käsittelevässä paneelissa korostettiinkin, kuinka takamatkalta työhön on lähdetty, mutta kuinka keskeiseksi osaksi arkisto-organisaatioiden arkea se on tullut. Ihan perustavanlaatuisten hankintojen, kuten skannereiden ja palvelimien hankinta on ollut sotaoloissa vaikeaa, mutta muutaman vuoden työn ja laajan koulutuskokonaisuuden ansiosta vuosittainen digitointitavoite on saatu 50 miljoonaan digitoituun yksikköön. Määrä on hurja, sillä esimerkiksi Kansallisarkistolla täällä Suomessa on yhteensä 250 miljoonaa digitoitua yksikköä.

Samaan aikaan monet ukrainalaiset arkistot ovat uhattuina. Paneelissa arvioitiin, että jopa 90 prosenttia miehitettyjen alueiden arkistoista on joko tuhottu tai viety Venäjälle ja yhdistetty venäläisiin arkistokokonaisuuksiin. Rintamalinjojen väliin jäävällä ei-kenenkään maalla on joitain arkistoja, mutta kukaan ei tiedä, mikä niiden tilanne on. Ukrainan hallussa olevista arkistoista monet ovat kärsineet eri tavoin pommituksissa, ja muutama on tuhoutunut, minkä lisäksi ainakin yksi kärsi pahasti sotatoimien aiheuttamassa tulvassa. Yksi arkistoista puolestaan ehdittiin evakuoida vain kaksi viikkoa ennen kuin rakennus tuhoutui.

Vielä vaikeampi tilanne on Gazassa. Palestiinan arkistoihin keskittyneissä sessioissa näimme kymmeniä valokuvia raunioiksi muuttuneista arkistorakennuksista ja kuulimme kuvauksia totaalisesta tuhosta. Arviolta 90 prosenttia alueen kulttuurialan organisaatioista ja arkeologisista kohteista on tuhottu. Kyse ei ole vain vuonna 2023 käynnistyneen Gazan sodan aikaisista sodista, vaan pitkään jatkuneesta kehityksestä. Esimerkiksi Palestiinan elokuva-arkisto, joka sisälsi kaiken keskeisen elävän kuvan aineiston, jota Palestiinan alueella oli tuotettu, päätyi Israelin haltuun jo 1980-luvun alussa. Elokuva-arkiston kokoelmat sijaitsivat Beirutissa PLO:n tutkimuskeskuksen tiloissa, joka takavarikoitiin osana vuonna 1982 käytyä Libanonin sotaa. Tiettävästi aineisto on siitä lähtien ollut Israelin puolustusvoimien arkistossa, mutta palestiinalaisilla ei ole ollut pääsyä aineiston äärelle. Israelilaisille se kuitenkin on mahdollista. Muutamia vuosia sitten aineistoon törmäsi israelilainen dokumentaristi Karnit Mandel, joka teki niistä palkitun dokumentin A Reel War: Shalal (2022), joka on verkossa vapaasti katsottavissa.

Kummankin konfliktin kohdalla yhteistä on se, että yhteistä muistia ja kulttuuriperintöä on tuhottu järjestelmällisesti. Vaikutukset ovat sekä konkreettisia että symbolisia: kun omasta kansallisesta identiteetistä kertovat historialliset aineistot on tuhottu, kollektiivinen muisti pirstaloituu ja sitä voidaan yhä enemmän vähätellä. Samalla katkeavat sidokset ihmisten, alueiden ja muistin välillä – menneisyydestä nykyajan kautta tulevaan kulkevat jatkumot katkeavat. Ilman kulttuuriperintöä identiteettien määrittely muuttuu taistelukentäksi, jossa vastapuoli pystyy tuottamaan omia tarkoitusperiään tukevia tulkintoja. Tätä kautta koko arkistojen merkitys kääntyy päälaelleen: meille arkistojen ja kulttuuriperinnön olemassaolo on itsestään selvää ja turvattua, mutta sotakentillä turvallisuutta ei ole. Samalla tuhosta tulee normaalia ja arkipäiväistä, ja oikeus muistamiseen kuuluu vain vahvimmille.

Arkistojen tuhossa on kyse myös arjen vaikeuttamisesta, josta esitelmissä puhuttiin nimenomaan asiakirjallisen todistustaakan kautta. Esimerkiksi palestiinalaiset voivat saada vain palestiinalaishallinnon myöntämän passin, jota Israelin valtio ei hyväksy. Kun ihmisellä ei ole voimassa olevaa henkilöllisyystodistusta, moni tuiki tavallinen arjen askare muuttuu vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Kun henkilöllisyyttä, omaisuutta tai koulutusta koskevat asiakirjat on tuhottu arkistoista, vaikeudet muuttuvat rakenteellisiksi ja voivat vaikuttaa vuosikymmenien päähän.

Arkistoalan ammattilaiset tekevät sodan keskellä parhaansa turvatakseen aineistoja. Ukrainassa avainasemassa on digitoiminen, joka kohdistuu ensisijaisesti hallinnollisiin ja juridisiin aineistoihin, eli esimerkiksi juuri henkilöllisyyttä, omaisuutta tai koulutusta koskeviin aineistoihin. Painopiste on siis nykyukrainalaisten arkipäiväisen elämän jatkuvuuden turvaamisessa ja siinä, että valtio voi toimia kansalaistensa tukena.

Palestiinassa on puolestaan panostettu esimerkiksi dokumentaatioon, sillä arkistoammattilaiset taltioivat elämää sodan keskellä, tekevät uusia muistitietohaastatteluita tuhoutuneiden tilalle ja ylipäätään koostavat tietoa tapahtumista. Tässä avainasemassa on muun muassa sosiaalisen median alustoilla tapahtuvan viestinnän tallentaminen – toiminta on siirtynyt ruohonjuuritasolle instituutioiden tuhouduttua. Yhtenä laajimmista dokumentoinneista on jatkuva kirjanpito palestiinalaisalueille perustettujen siirtokuntien toiminnasta, laajenemisesta ja konflikteista palestiinalaisten kanssa. Tätä tuetaan laajoilla ilmavalokuvien keruilla ja tietoja kootaan dynaamisiin karttoihin, joiden avulla tilannetta ja muutoksia voidaan seurata.

Kongressi tarjosi toiveikkaampiakin näkymiä arkistoihin ja niiden merkitykseen konfliktien ja katastrofien keskellä. Arkistoalan kattojärjestö ICA auttaa ja tukee arkistoalan ammattilaisia niin Ukrainassa kuin Palestiinassakin, ja esimerkiksi kansainvälisillä verkkokoulutuksilla on voitu tukea taltiointi- ja digitointiprojektien toteuttamista.

Pääpuhujaksi oli kutsuttu Trudy Huskamp Peterson, joka puhui arkistoista toivona. Hänen valintansa oli enemmän kuin sopiva, sillä hänen asiantuntemuksensa pohjautuu vuosikymmeniä jatkuneeseen työhön konfliktien ja sotien aiheuttamien arkistotuhojen keskellä. Hän korosti, että koko ICA on arkistoihin liittyvän toivon tuote, sillä kattojärjestö perustettiin 1940-luvun lopulla, jolloin merkittävä osa eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä oli raunioina maailmansodan jäljiltä. Järjestön kantava ajatus onkin ollut sen koko toiminnan ajan, että yhdessä olemme vahvempia.

Huskamp Peterson nosti esiin, kuinka vallankumouksellinen onkaan länsimainen ajatuksemme siitä, että kuka tahansa on tervetullut asiakkaaksi arkistoon – ja kuinka tärkeää se on yhteiskunnalliselle demokratiakehitykselle. Tarvitaan siis resursseja ja lainsäädäntöä, jotka turvaavat arkistojen avoimuuden ja ihmisoikeuksien säilymisen.

Huskamp Peterson esitteli myös tuoreita kokemuksiaan Etelä-Amerikasta, jossa useiden maiden epävakaa poliittinen tilanne heijastuu myös arkistoihin. Esimerkiksi El Salvadorissa oli tehty aseellinen isku kansalaisjärjestöön, joka auttaa 1980-luvun sisällissodan aikana kaapattujen lasten kohtaloiden selvittämisessä – merkittävä osa järjestön keräämästä aineistosta onnistuttiin polttamaan iskussa, mutta järjestö jatkaa työtään kansainvälisen yhteisön tuella, koska tulevaisuuteen pitää pystyä luottamaan.

Kuulimme myös esimerkkejä tilanteista, joissa konfliktit ovat rauenneet ja demokratiakehitys on voittanut. Näissä tapauksissa arkistoammattilaisten työ sekä konfliktin keskellä että sen jälkeen on ollut tukemassa ihmisoikeuksien toteutumista ja yhteisöjen tilintekoa oman menneisyytensä kanssa. Tällaisiin tapauksiin kuului muun muassa Barcelonan kaupunginarkiston postiluukku, jolla on arkistoammattilaisille suuri symbolinen merkitys.

Kaupunginarkisto sijaitsee keskiaikaisessa arkkidiakonin virkarakennuksessa, joten luukku on alun perin rakennettu hänen tarpeisiinsa. Nykyisin matkailuoppaat mainostavat siihen kaiverrettua kilpikonnaa onnen tuojana ja turistit jonottavat päästäkseen koskettamaan konnaa. Arkistoihmisille luukku on kuitenkin merkki vastarinnasta ja arkistojen voimasta: Francon diktatuurin aikana maanalainen oppositio otti tavakseen käydä sujauttamassa lentolehtisiään, julisteitaan ja muita vastaavia tuotteitaan sen kautta arkistolle – kyse on hyvin samanlaisesta ruohonjuuritason vastarinnasta, jota Palestiinassa toteutetaan sosiaalisen median kanavien kautta. Yksikin tällainen Francoa vastustanut asiakirja olisi voinut viedä omistajansa vaikeuksiin, mutta oppositio tiesi, että arkisto säilyttäisi ne, ja kerran koittaisi aika, jolloin ne olisivat lähteitä diktatuurin vastustuksesta. Nykyisin kokonaisuus on yksi käytetyimmistä Barcelonan kaupunginarkiston aineistoista.